Pandemia tuo utopian käsien ulottuville

Koronavirus on lukinnut maailman paikalleen. Liikkumisemme ollessa rajattua, ellei kiellettyä, on otollista etsiä jalansijaa jostain, joka ei vielä ole paikka: utopiasta. Globaalin kapitalismin kriisiytymisen ja arkielämän hektisyyden sivuun siirtymisen myötä syntynyt välitila on yhtäältä tuntematon ja pelottava, mutta toisaalta näyttää alastomia totuuksia sivilisaatiostamme ja sallii näin sen varovaisen läpikotaisen tarkastelun. 

Jo kriisin alkuaskeleilla olemme päässeet todistamaan, kuinka yhteiskuntamme valtakeskiöt alkavat rikkoa omia uskonkappaleitaan vastaan. Maaliskuun 17. päivänä Trumpin hallinnon valtiovarainministeri Steve Mnuchin ilmoitti USA:n aloittavan suorat rahasiirrot maan kansalaisten tileille. Suunnitelma tuo mieleen perustulon, joka muutaman puolivillaisen kokeilun myötä on kadonnut julkisesta keskustelusta lähes kokonaan. Tällaiset toimet heijastavat pitkään ilmaistuja vaatimuksia siitä, että valtiot pelastaisivat kansalaisensa eivätkä pankkejaan. Hong Kong on jo ottanut käyttöön ”helikopterirahan”, suoraan kansalaistensa tilille luodun uuden rahan.

Suorat tulonsiirrot kansalaisille tässä mittakaavassa ovat useissa maissa ennenkuulumattomia. Tuskin kukaan olisi uskaltanut arvata niiden olevan kriisille ehdotettujen ratkaisujen joukossa. Eurooppa saattaa hyvin seurata USA:n perässä: EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi ehti kautensa aikana useasti mainita kiintymyksensä helikopterirahaan sekä aktiivisemman keskuspankkipolitiikan kannattajaan, moderniin rahateoriaan. Julkisessa keskustelussa usein järkkymättöminä ja kylminä esitetyt keskuspankit ottavat nyt käyttöönsä radikaalit ja tabuina pidetyt keinot. 

Elvytyspakettien ja pelastustoimien yhteydessä pyörivät rahasummat ovat päätähuimaavia. Maaliskuun yhdeksästoista EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde ilmoitti EKP:n kasaavan 750 miljardin suuruisen hätärahoituksen. Euroopan Unionin komissio on arvioinut, että unionin vuodeksi 2050 tavoiteltu hiilineutraalius vaatisi toteutuakseen tuhannen miljardin euron sijoitukset. Vain päivissä EKP loihti tuosta astronomisesta summasta kolme neljäsosaa. Kriisi on silmänräpäyksessä muuttanut poliittisesti mahdottoman arkipäiväksi. 

Mikä on työn merkitys?

Kriisi muuttaa myös monien suhdetta jo olemassa oleviin töihinsä. Silloinkin, kun töiden menettäminen ei pakota meitä etsimään uutta tulonlähdettä ja valtiota tarjoamaan sitä kansalaispalkan muodossa, todistamme monien työtehtävien yhteiskunnallisen merkityksen korostamista: paskaduuneiksi leimatut työt kaupan kassana, siivoojana, lähihoitajana tai postinkantajana ovatkin yhteiskunnan perustoimintoja kasassa pitävä selkäranka. Tämän lisäksi useat meistä huomaavat, kuinka paljon ajastamme toimistotyössä kuluu turhaan, ja kuinka varsinaisten työtehtävien tehokas suorittaminen on mahdollista kotoa käsin jopa työpaikkaa helpommin.

Kotona tehtävän työmäärä voikin vaatia huomattavasti varsinaisia työtunteja vähemmän ja jättää aikaa asioille, jotka hukkuivat usein arjen kiireisiin. Moneen kotiin syntyy nyt mikrokosmos, joka muistuttaa monella tavalla pääministeri Sanna Marinin utopiaa nelipäiväisestä työviikosta. Pandemian tehdessä työnteon mahdottomaksi tai muuttaessa sen muotoa, alkaa erottua se, mikä työ on tarpeellista ja missä määrin. 

Politiikkamme muotoutuu aina uudelleen kriisin keskellä, kun vanhojen keinojen ratkaisuvoima hiipuu. Kohdatessamme nyt samanaikaisesti biologisen, taloudellisen ja terveysjärjestelmällisen kriisin, perustavanlaatuisimmat kysymykset yhteiskuntamme organisointitavasta ja tulevaisuudesta nousevat pintaan. Voimme vähentää inhimillistä kärsimystä ja vahinkoa yhteiskuntamme tekstuurille niin kriisin itsensä aikana kuin vastaavaisuudessakin, jos käytämme tämän tilaisuuden yhteiskunnalliseen tarkasteluun: viittovatko tietämme tulevaan rakentavat utopiat vai hätäisä ahdaskatseisuus.

Jooseppi Räikkönen opiskelee filosofiaa King’s College Londonissa. Hänen lopputyönsä käsittelee varmuutta Rudolf Carnapin filosofiassa. 

34 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.