1. Raha

Esperi Caren tapaus on kiinnittänyt huomiota kuntien huikealla vauhdilla ulkoistamien hoivapalveluiden valtaviin ongelmiin. Hoivakotien ja asumispalveluiden epäkohdat ovat toistuvia, mutta edes viranomaisten puuttuminen ei ole saanut hoiva-alaa korjaamaan toimintaansa ratkaisevasti.

Ongelmien syyksi on arvioitu yksityisten palveluntarjoajien pyrkimystä tuottaa voittoa omistajilleen. Mutta ei ole aivan helppo uskoa, että julkiset palveluntarjoajat tuottaisivat samalla rahalla parempaa.

Kunnat maksavat hoivakotipalvelujen tarjoajille noin 120 euroa vuorokaudessa asiakkaalta. Millaista palvelua voi odottaa viidellä eurolla tunnissa? Montako hoitajaa sillä palkataan, kun tulojen pitäisi kattaa myös tilat, ruoka ja tarvikkeet?

Ongelman ydin lienee pikemminkin kilpailu.

Avoimilla markkinoilla rahoille löytyy lopulta ottaja. Sopimuksia tehdään, vaikka raha ei riitä laadukkaan palvelun tuottamiseen. Tuotetaan sitä, mitä pystytään – ei sitä, mitä luvataan. Kalliimpi julkinen palvelu lakkautetaan: edullisempaa on tarjolla.

2. Vaikeneminen

Sitten seuraa näytelmän arvottomin osa. Molemmat osapuolet – sekä hoivapalvelujen tilaaja että tuottaja – teeskentelevät, etteivät ole tietoisia ongelmista. Tai jos ovatkin, ne on tarkoitus korjata. Jos ei nyt heti, niin aivan kohta.

Esperi Caren toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtaja ovat esittäneet pahoittelunsa. Yrityksen johto ei heidän mukaansa ole kuullut ”hiljaisia viestejä” ongelmista.

Samalla Esperi Caren työntekijöitä on kehotettu vaikenemaan ongelmista. Työntekijöitä on irtisanoutunut eettisistä syistä. Omaisten tiedonsaantia on rajoitettu. Toimintaa selvittäneelle toimittajalle tuli puhelinsoitto poliisilta.

Tulpat korvissa on vaikea kuulla, etenkin jos puhujalle työnnetään suukapula suuhun.

Ongelmien ratkaisemisen ja eettisesti kestävän toiminnan kehittämisen sijasta Esperi Caressa on hoivattu maineriskiä ja rajattu omaa vastuuta. Johdosta alkaen on luotu toimintakulttuuria, jossa ongelmista ei kerrota, jotta niitä ei tarvitse tunnustaa – eikä edes yrittää ratkaista. 

Tukahdutetut kysymykset johtavat nopeasti alati pahenevaan tilanteeseen, jossa ongelmat paisuvat ja työntekijät vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

Tilaajapuolta ei mediassa ole edes yritetty kuulla. Miten nyt suljetun Esperi Caren yksikön kanssa sopimuksen tehnyt kunta on pyrkinyt puuttumaan tilanteeseen? Miten muut yritykseltä palveluja tilaavat aikovat toimia?

Jos tilaajien korvat ja silmät pysyvät kiinni, ratkaisun mahdollisuudet heikkenevät entisestään.

3. Luottamuksen puute

Jokainen hoivapalvelujen tuottaja tuskin toimii samoin. Vakavat ongelmat myös muilla palveluntarjoajilla antavat kuitenkin aihetta ajatella, että kyseessä on alan tapa.

Kuten useimpiin ongelmiin, vastaukseksi ehdotetaan valvonnan lisäämistä ja tehostamista – tällä kertaa jopa terveysalan yrittäjien järjestön puheenjohtajan suulla (HS 30.1.2019).

On syytäkin kysyä, miksi vakavistakin laiminlyönneistä seuraa korkeintaan hoitokodin sulkeminen ja siirtäminen kunnan vastuulle? Miksi hoivapalveluita valvovalla Valviralla on tätä tehtävää varten ainoastaan kaksi työntekijää? Miksi hoivakotien tarkistuskäynneistä ilmoitetaan etukäteen?

Suuremmat riskit jäädä kiinni sekä tuntuvat sanktiot voisivat panna kuriin toimijat, jotka myyvät palvelua, jota eivät todellisuudessa edes kykene tarjoamaan.

Valvonta on kuitenkin yhtä kuin luottamuksen puute. Jokainen siihen sijoitettu euro voitaisiin käyttää hoivaan. Valvonnan tarve osoittaa, ettemme enää usko toiminnan tavoitteena olevan onnistuneen ja eettisesti kestävän palvelun tuottaminen.

Hoivapalveluja tarjoavien yritysten vaikea tehtävä on palauttaa luottamus toimialaan. Se onnistuu vain osoittamalla, että tehtyjen sopimusten puitteessa tarjotaan laadukasta ja arvokasta hoivaa.

Jos tämä on mahdotonta, hoivapalvelujen tarjoamisesta täytyy luopua. Tällöin palvelut siirtyvät takaisin julkisille toimijoille, ja niiden kestävyys ja hinta on arvioitava kokonaan uudelleen.

4. Ja raha

Näytelmä jatkuu eduskunnassa, jossa on odotettavissa kiivasta keskustelua, tuohtumusta ja syvää huolestumista hoivapalveluista ja vanhustenhuollosta.

Jokainen eduskuntapuolue on ollut viimeisen viiden vuoden aikana hallituksessa. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että hoivapalveluja on ulkoistettu – ja halvalla. Mitä on tehty tai ehdotettu tilalle?

Ratkaisun vaikeuden kyllä ymmärtää. Kunnat käyttävät jo nyt noin 2,6 miljardia euroa vuodessa vanhusten palveluasumiseen ja hoivapalveluihin (HS 29.1.2019). Summa tekee noin tuhat euroa per suomalainen työssäkäyvä. Se kasvaa paisuttamattakin.

Ehdotettu sote-uudistus siirtäisi vastuun palveluista maakunnille ja toisi asiakkaalle valinnanvapauden. Voi tietysti olla, että pientä kuntaa osaavampi tilaaja ja jaloillaan äänestävät asiakkaat karsisivat mädimpiä munia. Koko ongelmaa se ei ratkaise. Eikä uudistusta taida muutenkaan olla tulossa.

Valtio näyttää kyvyttömältä ratkaisemaan pahan hoivan ongelmaa. Pallo on hoiva-alalla, jonka on kehitettävä uusia ratkaisuja ja eettisesti kestäviä toimintamalleja. Sitä kautta sen on mahdollista myös palauttaa menetetty luottamus – ellei alan toimijoille tosiaan riitä lyhytnäköinen markkinaosuuden ja liikevaihdon kasvattaminen.