Monet populistiliikkeet ovat haastaneet valtaapitävät vasemmalta, mutta ne eivät ole pystyneet saamaan aikaan pysyviä muutoksia. Oikeistopopulismin suosio näyttää voimakkaammalta. Mistä tämä johtuu?

Aikaisemmin vasemmistopuolueet tukeutuivat työväenliikkeeseen siinä missä oikeisto kirkkoon ja liike-elämän järjestöihin. Vanhan teollisuusyhteiskunnan hajottua puolueet ja valtaapitävät ovat irtautuneet kansalaisyhteiskunnasta. Ne tukeutuvat pikemminkin valtiobyrokratian, median ja liike-elämän verkostoihin.

Puolueissa on pieni poliittisista broilereista ja mediakonsulteista koostuva ydinryhmä, joka tavoittelee vaalimenestystä mediamainonnalla liike-elämän tarjoaman vaalirahan turvin. Ei ehkä ole ihme, että 1990-luvulla kaikki puolueet asettuivatkin uusliberaalin politiikan taakse.

Vasemmistopopulismi on eri asia kuin nykyiset vasemmistopuolueet. Teoksessaan For A Left Populism (2018) Chantal Mouffe määrittelee vasemmistopopulismin toiminnaksi, jossa eri yhteiskunnallisia kamppailuja yhdistetään retoriikan keinoin yhteisiä vihollisia osoittaen. Vasemmistopopulismi on yritys haastaa eliittikartelleihin nojaava konsensuspolitiikka.

Pystyykö vasemmistopopulismi tuomaan politiikan ja kansalaiset takaisin politiikkaan? Ei: populismin logiikka ajaa ne toistamaan puolueiden mediakeskeisen toimintatavan sekä keskuksesta ja ”säteistä” koostuvan organisaatiomallin.

Vasemmistopopulismi, demokratia ja kansalaisyhteiskunta

Vasemmistopopulismi on pyrkinyt esiintymään kansalaisyhteiskunnan tuotteena ja sen edistäjänä. Italian Viiden tähden liikettä on pidetty esimerkkinä vasemmistopopulistisesta nettidemokratiasta. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa sen olevan lumedemokratia. Liikkeen perustajien joukkoon kuuluva Gianroberto Casalegghio omisti nettikonsulttifirman, joka tutki nettikeskustelujen manipulointia ennalta määrättyihin tuloksiin. Liikkeen keskusteluja johdettiin koomikko Beppe Grillon blogin kautta, ja puolueen johtajat hallitsivat sisäisen keskustelun kanavia sekä käytännössä käskyttivät sen kansanedustajia.

Jan-Werner Müller (2017) on esittänyt, että populismi eroaa radikaalidemokraattisista liikkeistä: radikaalidemokratiassa kansan tahto määrittyy kansalaisten osallistumisen kautta, kun taas populismissa johtajat määrittävät ”todellisen kansan tahdon” ylhäältäpäin. Vasemmistopopulismin tutkija Emilia Palonen onkin todennut, että vasemmistopopulistiset puolueet ovat usein ajautuneet leninismiin. Populismin ajatus ylhäältä määritellystä ”todellisesta kansasta” ohjaa ohittamaan aktiivisen kansalaisuuden sekä keskustelun ja organisoitumisen muodot, joiden kautta kansalaisyhteiskunta rakentuu.

Populistiset vastakkainasettelut ja avoin / suljettu -jakolinja

Populismi korvaa kansalaisosallistumisen muodot retorisilla vetoamisella vastakkainasetteluihin ja ylhäältä ohjatuilla ”todellisen kansan” määrittelyillä. Myös populismille ominainen vastakkainasettelun logiikka johtaa ongelmiin. Mouffe puolustaa tällaista vastakkainasettelua päivittämällä marxismia: vanha työväenluokka muodostui luokkakonfliktien kautta. 

Tässäkin vasemmistopopulismi kohtaa ongelmia avoimen ja suljetun yhteiskunnan vastakkainasetteluiden vuoksi. Vasemmisto pyrkii mobilisoimaan ”globalisaation häviäjiä”. Heihin kuuluu sekä kaupunkien palvelu- ja tietotyöläisiä että syrjäseutujen globaalista verkostoyhteiskunnasta vieraantuneita ihmisiä.

Kaupunkien palvelu- ja tietotyöläiset ovat suurelta osin arvoliberaaleja. Klassisessa tutkimuksessaan Seymour Lipset (1969) osoitti osan työväestöstä olevan taipuvaisia mustavalkoiseen ajatteluun ja autoritaarisiin arvoihin. Tämä ei ole suuri ongelma Suomessa, jossa vahva AY-liike kytkee duunarit demokraattiseen yhteiskuntaan. Globalisaation häviäjien jakautuminen kahteen osaan arvojen perusteella on kuitenkin tuhoisaa vasemmistopopulismin kannalta. Jos ”kansa” määritellään avoimen yhteiskunnan arvojen perusteella, työväestön autoritaarinen osa päätyy kannattamaan oikeistopopulisteja. Jos taas ”kansa” määritellään etnisesti ja ulossulkevasti, kaupunkien liberaali prekariaatti hylkää vasemmistopopulistit.

Britannian vaalitulos kertoo tästä vasemmistopopulismin ongelmasta. Jeremy Corbynin yritys yhdistää eri ryhmät vasemmistolaisella talouspolitiikalla epäonnistui. Pyrkiessään ohittamaan Brexit-kysymyksen hän yhtäältä menetti yli miljoona liberaalia ääntä samalla, kun nationalistit pitivät häntä ”epäisänmaallisena”. Lisäksi valtaannousu edellyttää käytännössä yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. Oikealle siirtynyt konservatiivipuolue voittikin Britannian vaalit yhdistämällä oikeiston ja äärioikeiston. Corbynin työväenpuolue ajautui kiistoihin liberaalien kanssa ja hajotti joko liberaalia tai vasemmistolaista politiikkaa kannattaneen enemmistön.

Vasemmisto ilman populistisia vastakkainasetteluita?

Vasemmistopopulismi on onnistunut haastamaan aikaisemman uusliberaalin konsensuspolitiikan ja nostamaan sosiaalidemokraattisen politiikan profiilia. Se on kuitenkin epäonnistunut tarjoamaan uusliberalismille vaihtoehtoa. Sen retoriikka- ja mediakeskeinen mobilisaatiotyyli kopioi muidenkin liikkeiden suosimia malleja. Populismille tyypillinen vaatimus puhua yksin kansan nimissä estää valtaapitävien vastavoimana toimivien instituutioiden ja kansalaisyhteiskunnan rakentamisen.

Sosiaalidemokraattinen populismiteoreetikko ja -kriitikko Cas Mudde esittää, että menestyäkseen vasemmiston olisi palattava juurilleen. Sen tulisi puolustaa hyvinvointivaltiota ja vapauden, veljeyden ja tasa-arvon arvoja. Sen on myös rakennettava tasa-arvon ja työväestön etujen varaan rakentuvia instituutioita, kuten ay-liikettä, paikallista kansalaistoimintaa ja maahanmuuttajajärjestöjä. Tällöin vasemmistolaista politiikkaa ei rakenneta vastakkainasettelun vaan tasa-arvon, taloudellisten vaatimusten ja yhteisen poliittisen projektin varaan.

Viitteet:

Lipset, Seymour Martin: “Democracy and Working Class Authoritarianism”, teoksessa Political Man. Lontoo: Heinemann, 1969.
Mouffe, Chantal: For a Left Populism. Lontoo: Verso, 2018.
Müller, Jan-Werner: Mitä on populismi? Kääntänyt Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin&näin, 2017.