On yleinen ja luonteva ajatus, että etiikkaan kuuluu olennaisesti hyvän tekeminen muillekin kuin itselleen ja läheisilleen. Kehummehan hyvästä syystä esimerkiksi ihmisiä, jotka avustavat vapaa-aikanaan muukalaisia soppajonoissa.

Toinen, yhtä luonteva ajatus on, että tarkoitus ei pyhitä keinoja – on tekoja, joita ei pidä tehdä, vaikka ne tekisivät maailmasta kaiken kaikkiaan paremman paikan. Vaikka joissakin poikkeuksellisissa tilanteissa voisimme tuottaa kaiken kaikkiaan mahdollisimman paljon hyvää vahingoittamalla tai alistamalla tai syrjimällä joitakin toisia heidän tahtonsa vastaisesti, tämä ei ainakaan yksinään riittäisi oikeuttamaan tekoja. 

Tälle on tarjottu monenlaisia teoreettisia selityksiä. Tässä riittää todeta, että yksilöillä on moraalin näkökulmasta väliä muutenkin kuin hyvinvoinnin subjekteina tai tuottajina. Kuten Tom Regan sanoo, emme ole vain astioita, joihin voi kaataa enemmän tai vähemmän hyvää; kuten vaikkapa Warren Quinn esittää, emme ole materiaalia, jota toiset voivat hyödyntää tarkoituksiinsa, olivatpa ne hyviä tai huonoja; ja kuten David Ross sanoo, monet muutkin välisemme suhteet, kuten lupauksen antajan ja saajan suhde, ovat moraalisten perusteiden lähteitä. Olennaista on myös se, millaisiin suhteisiin tekomme asettavat meidät toistemme kanssa. On väliä, kuinka hyviin tai huonoihin lopputuloksiin päädytään.

Sen sijaan, että lähestyisimme oikeaa ja väärää hyvän tuottamisen kautta, voimme aloittaa siitä, että olemme lähtökohtaisesti tasavertaisia toimijoita, joille toisten on periaatteessa kyettävä oikeuttamaan tekonsa sopivissa olosuhteissa. Tämä edellyttää, että emme vaadi itsellemme erityiskohtelua emmekä esitä vastalauseita, joita emme toisten asemassa voisi hyväksyä. (Tällaisia näkemyksiä ovat hioneet ja puolustaneet esimerkiksi Thomas Scanlon, Jürgen Habermas ja Derek Parfit – ja omalaatuisella tavallaan jo Kant.)

Monessa yhteydessä näppärä tapa ilmaista se, että yksilöillä on kokonaishyödyn maksimoimisesta riippumattomia oikeutettuja vaatimuksia toisia kohtaan on puhua heidän oikeuksistaan. Meillä on lähtökohtaisesti jokaisella oikeus siihen, ettei meitä kiduteta, nöyryytetä, eikä muutenkaan tarkoituksella vahingoiteta. Meillä on oikeus siihen, että toiset auttavat meitä hädässä, ainakin jos he voivat tehdä niin ilman merkittävää haittaa itselleen emmekä ole itse hädästämme vastuussa.

Jos hyväksymme, että ihmisillä on toisiaan kohtaan myös oikeutettuja vaatimuksia, jotka eivät suoraan tai epäsuorasti perustu kokonaishyötyyn, emme ole utilitaristeja, koska utilitaristille kaikki velvollisuutemme perustuvat viime kädessä hyvinvoinnin maksimointiin. Hyvinvoinnin edistäminen on toki yksi moraalisesti tärkeä asia, mutta ei kaikki kaikessa, koska monella muullakin seikalla on merkitystä. Tästä syystä en itse ole utilitaristi.

Kaksoisvaikutuksen oppi

Olisi suhteellisen helppoa sanoa, mitkä teot ovat oikeita, jos yksilöiden oikeudet eivät koskaan olisi ristiriidassa toistensa kanssa. Mutta tosiasiassa oikeuksien (ainakin näennäiset) konfliktit ovat valitettavan tavallisia. Kaikkia ei aina voi auttaa ja joskus yhden auttaminen vaatii toisen jättämistä hengenvaaraan. Usein yhden oikeuksia ei voi suojella puuttumatta toisen oikeuksiin. Näissä tilanteissa tarvitaan hienovaraisempia periaatteita.

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa vallanhimoisen diktaattorin sotilaat hyökkäävät pieneen mutta yllättävän sisukkaaseen naapurimaahan. Oikeutettua sotaa käyvät puolustajat voivat kenties torjua vihollisen pommikoneen hyökkäyksen omia siviilejään kohtaan vain ampumalla sen alas. He kuitenkin tietävät, että jokainen laukaus ei osu ja että huti menneet ilmatorjuntakranaatit tappavat pienemmän määrän vihollisen siviilejä, vaikkapa lapsia. (Vaihtoehtoisesti voimme kuvitella, että vihollisen siviilit kuolevat sen seurauksena, että alasammuttu pommikone tippuu heidän päälleen.) Vaikuttaa siltä, että tässäkin tilanteessa voi olla oikein puolustautua – mutta miksi, jos emme ole utilitaristeja ja viattomilla on oikeus elämään?

Yksi perinteinen ei-utilitaristinen periaate on ns. kaksoisvaikutuksen oppi: teko, jolla on sekä hyviä että huonoja seurauksia voi tietyin edellytyksin olla oikea, vaikka se loukkaisikin jonkun oikeuksia, jos huomioisimme pelkästään huonot seuraukset. Sen varhaisimpana muotoilijana pidetään Tuomas Akvinolaista, joka halusi selittää, miksi toisen tappaminen itsepuolustukseksi voi olla oikeutettua.

Suomessa kaksoisvaikutuksen oppia on viime aikoina nostanut esiin Matti Häyry tässä blogissa. En usko, että se antaa aina oikeita vastauksia tai että se on viime kädessä hyvin perusteltu, mutta se viittaa kuitenkin oikeaan suuntaan. Selitän ensin, kuinka itse ymmärrän opin ja sitten miksi Häyry soveltaa sitä väärin.

Palataan kuviteltuun sotaan. Jos ampumisella ei olisi muuta vaikutusta kuin vihollisen siviilien kuolema, se olisi väärin. Kaksoisvaikutuksen oppi tarjoaa yhden selityksen sille, miksi niin ei välttämättä ole. Sen mukaan on sallittua tehdä teko, jolla ennakoi olevan sekä hyvä että huono vaikutus, kun

1. Teko itsessään on hyvä tai ainakin neutraali;
2. hyvä vaikutus on tarkoitettu, mutta huono ei ole;
3. hyvä vaikutus ei ole seurausta huonosta vaikutuksesta;
4. hyvä vaikutus on oikeasuhtainen huonoon vaikutukseen nähden (ts. hyvä vaikutus on riittävän paljon parempi kuin huono vaikutus);
5. tekijä pyrkii mahdollisuuksien mukaan välttämään tai vähentämään aiheuttamaansa haittaa.

Arvioitava teko, jolla on sekä hyviä että huonoja seurauksia – omien siviilien pelastuminen ja vihollisen siviilien kuolema – on ilmatorjuntatykeillä ampuminen (tiettyyn suuntaan). (Ei ole aina suinkaan itsestään selvää, mikä on oikea arvioitavan teon kuvaus, mutta jätän tässä tämän kysymyksen syrjään.) Se on relevantissa mielessä neutraali: jos sen seuraukset jätetään huomiotta, siinä ei ole mitään tuomittavaa. (Ajatellaan vaikka harmittomia harjoitusammuntoja.) 

Toiseksi, puolustajien tarkoitus on pelastaa omat siviilit – he ampuisivat pommittajia, vaikka sillä ei olisi mitään vaikutusta vihollisen siviileihin. Kolmanneksi, omat eivät pelastu siksi, että vihollisten siviilejä kuolee. Neljänneksi, voimme olettaa, että omia siviilejä pelastuu vaikka viisinkertainen määrä. Ja viidenneksi, oletetaan vielä, että puolustajat voisivat pudottaa pommittajan räiskimällä summamutikassa, mutta ampuvat sen sijaan mahdollisimman vähän minimoidakseen siviileille koituvat vahingot. 

Näiden ehtojen täyttyessä on uskottavaa, että ilmatorjunnan käyttö on oikein – käyttääkseni Judith Thomsonin erottelua, se puuttuu vihollisen siviilien oikeuksiin, mutta ei loukkaa niitä. (Tässä on toki tilaa erimielisyydelle, muun muassa siksi, että tässä mainitsemattomillakin seikoilla saattaa olla moraalista merkitystä.) Jos näin on, kuolleiden omaisten tulisi suunnata suuttumuksensa omiin komentajiinsa, jotka pakottivat puolustajat valitsemaan joko omien siviilien epäoikeutetun pommittamisen sallimisen tai pommikoneen alasampumisen vihollisen siviilien kustannuksella. Puolustajat eivät myöskään käyttäneet vihollisen siviilejä keinona omiensa pelastamiseen ja siten asettaneet heitä alistettuun asemaan, vaan ikään kuin suuntasivat toisten luoman riskin sinne, missä se tuottaa vähemmän vahinkoa.

On olennaista, että tässä ei vain lasketa kokonaishyötyä, vaan asetetaan tiukat ehdot sille, milloin pienemmän haitan aiheuttaminen on oikeutettua huolimatta siitä, että se puuttuu joidenkin oikeuksiin. Siksi kyse ei ole utilitarismista.

Kaksoisvaikutus ja Suomen koronatoimet

Lupasin selittää, miksi Matti Häyry soveltaa kaksoisvaikutuksen oppia väärin Suomen koronatoimiin, ennen kaikkea Uudenmaan osittaiseen eristämiseen muusta maasta maaliskuussa. Hän ei kiistä kolmannen, neljännen ja viidennen ehdon soveltuvuutta, joten jätän itsekin ne tässä syrjään.

Häyryn pääväite on, että periaate ei sovellu eristämistoimiin, koska ne eivät täytä ensimmäistä ehtoa (ja koska valtioneuvosto tietää tämän, myöskään toinen ehto ei toteudu). Tämän takia hän myös väittää, että minä ja Simo Kyllönen olemme piiloutilitaristeja puolustaessamme eristämistoimia kaksoisvaikutuksen opille sukua olevan pienemmän haitan periaatteen nojalla.

Häyry siis väittää, että eristämistoimet ovat itsessään huono asia. Mitä hän tarkkaan ottaen tarkoittaa näillä toimilla? Hänen alkuperäinen muotoilunsa on ”tiesulkujen pystyttäminen kansalaisten liikkumavapauden rajoittamiseksi, tarvittaessa pakkokeinoin”. Palaan hetken kuluttua puheeseen liikkumavapaudesta. Mutta aloitetaan tiesulkujen pystyttämisestä ja muista vastaavista konkreettisista teoista (ja niitä koskevista määräyksistä jne.), joilla vapaa-ajan liikkuminen Uudenmaan ja muun Suomen välillä estettiin. Ovatko ne itsessään huonoja (tai pahoja, kuten katoliset usein sanovat) tekoja? Toisin sanottuna, rinnastuvatko ne sellaisiin asioihin kuin kidutus ja viattoman rankaiseminen? Mitä ilmeisimmin eivät. Jos esimerkiksi armeija pystyttää harjoituksen vuoksi tiesulun, siinä ei ole mitään pahaa; jos armeija kiduttaa toista harjoituksen vuoksi, siinä on.

Kirjoitukseni alkuperäiseen kontekstiin palaten on paikallaan huomauttaa, että tällaiset teot eivät ole myöskään kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa kiellettyjä, toisin kuin esimerkiksi tahallinen tappaminen (eräitä poikkeustilanteita huomioimatta). Jos ne ovat väärin, ne ovat sitä seuraustensa takia. Ne täyttävät kaksoisvaikutuksen opin ensimmäisen (ja siten myös toisen) ehdon, joten tällä kuvauksen tasolla Häyryn argumentti ei toimi.

Nämä edellä mainitut neutraalit teot ovat toki keinoja kansalaisten liikkumisen vähentämiseksi, mikä puolestaan on se asia, jolla pandemian kontekstissa on hyviä ja huonoja vaikutuksia (tai niin ainakin oletamme tässä argumentin vuoksi). Häyryn pääväite liittyy tähän, joskin sen muotoilu hämärtää, mistä on kysymys. Hän väittää, ettei valtioneuvoston teko ole neutraali, koska siinä on kyse kansalaisvapauksien rajoittamisesta, joka on ”prima facie väärin”. 

Kaksoisvaikutuksen opin ensimmäisessä ehdossa ei kuitenkaan puhuta prima facie -vääryydestä vaan siitä, että teko on itsessään huono (tai paha). Onko vapauksien rajoittaminen siis itsessään huono asia? 

Tässä täytyy olla täsmällinen. Joskus kun puhumme (kansalais)vapauksista, puhumme vapausoikeuksista eli oikeutetuista vaatimuksista siihen, etteivät toiset puutu tekoihimme. Mutta tässä tapauksessa nimenomaan yritämme selvittää, onko puuttuminen vapaa-ajan matkustamiseen oikeutettua. Jos valmiiksi oletamme, että se ei ole, niin totta kai päädymme ’johtopäätökseen’, että se ei ole oikeutettua. Jos matkustamisen rajoittaminen itsessään loukkaa ihmisten oikeuksia, niin jep, se on väärin. Mutta tähän päättelyyn ei tarvita mitään eettistä periaatetta – oikeuksien loukkaaminen on väärin määritelmän mukaan. 

Joka tapauksessa, kuten huomautimme Kyllösen kanssa, vapaa-ajan matkustaminen maan sisällä ei lukeudu asioihin, joihin meillä on vapausoikeus seurauksista riippumatta – jos liikkuminen muodostaa riittävän suuren riskin toisten perustavammille oikeuksille, siihen ei ole moraalista lupaa. Silloin voi korkeintaan sanoa, että vapausoikeuteen oikeutetusti puututaan – kuten Kyllönen kommentoi minulle, ei ole tyypillinen osa liberaalia ajattelua, että mikä tahansa vapausoikeuteen puuttuminen on oikeuden loukkaus. Varsinkaan näin ei ole, jos kyse on laillisesta eikä moraalisesta oikeudesta. Liikkumisoikeuden tapauksessa kyse on myös johdetusta oikeudesta, jonka taustalla on ydinoikeus (kuten oikeus autonomiseen elämään), joka toteutuu eri konteksteissa eri tavalla.

Toisissa tilanteissa puhumme vapaudesta kuvailevassa mielessä, karkeasti ottaen tarkoittaen sitä, että jotakuta estetään tekemästä, mitä hän tahtoo. Oletetaan suopeasti, että Häyry tarkoittaa tätä. Silloin on tärkeä korostaa, että vapauden rajoittaminen tässä mielessä on neutraali teko. En tee missään mielessä vääryyttä rosvolle kun lukitsen pyöräni ja siten estän häntä tekemästä mitä hän tahtoo. Ratkaiseva kysymys on, onko minulla oikeus tehdä niin. Jos taas loukkaan toisen oikeutta estämällä häntä tekemästä mitä hän tahtoo, niin vapauden rajoittaminen on väärin. 

Mutta tämä johtaa meidät taas takaisin alkuperäiseen kysymykseen: onko oikeutettua puuttua vapaa-ajan matkustamiseen puheena olevassa tilanteessa eli esimerkiksi estää helsinkiläisiä menemästä maakuntamökeilleen silloin kun tahtovat? Meidän on siis ensin vastattava kysymykseen oikeutuksesta, emmekä niin tehdessämme voi vedota vapauden rajoittamisen pahuuteen – jos matkustusrajoitukset ovat oikeutettuja, se että ne estävät jotakuta tekemästä mitä hän tahtoo ei ole vastalause sen enempää kuin pyörärosvonkaan tapauksessa.

Palaamme siis siihen, että meillä on itsessään lähtökohtaisesti moraalisesti neutraali teko – kansalaisten vapaa-ajan matkustamisen estäminen, joka konkretisoituu tiesulkujen jne. myötä – jolla on (oletuksen mukaan) sekä hyviä että huonoja seurauksia (kuolemien vähentäminen muualla Suomessa ja pienempi lisäys kuolemiin Uudellamaalla). Näistä suuremmat hyvät seuraukset ovat tarkoitettuja ja pienemmät huonot seuraukset sivuvaikutuksia, joita mahdollisuuksien mukaan pyritään minimoimaan. Olettaen että oikeasuhtaisuuskin toteutuu, kaksoisvaikutuksen oppi sallii tässä teon, vaikka se aiheuttaakin vahinkoa joillekin.

Kuten sanottu, en itse kannata kyseistä oppia sellaisenaan mm. Frances Kammin esittämien kritiikkien takia. Viittasimme Simo Kyllösen kanssa väljempään muotoiluun, jota kutsuimme pienemmän haitan periaatteeksi. Sen seuraukset ja soveltamisen edellytykset ovat tässä tilanteessa olennaisesti yhtenevät. Tiukkojen ehtojen täyttyessä on senkin mukaan oikein toimia tavalla, joka johtaa suurempaan hyvään, vaikka siitä seuraisi sivuvaikutuksena pienempi paha. Mutta siitä, että joskus on oikein valita pienempi paha ei seuraa, että meidän pitäisi aina valita suurempi hyvä, kuten utilitaristi sanoo. Emme siis Simon kanssa ole utilitaristeja. 

Kirjallisuutta

Habermas, Jürgen 1983. Moralbewußtsein und kommunikatives Handeln. Suhrkamp.
Kamm, Frances 2007. Intricate Ethics: Rights, Responsibilities, and Permissible Harm. Oxford University Press.
Quinn, Warren 1989. Actions, Intentions, and Consequences: The Doctrine of the Double Effect. Philosophy and Public Affairs 18 (4), 334-351.
Parfit, Derek 2011. On What Matters I & II. Oxford University Press.
Regan, Tom 1983. The Case for Animal Rights. University of California Press.
Ross, W. D. 1930. The Right and the Good. Oxford University Press.
Scanlon, Thomas 1998. What We Owe to Each Others. Harvard University Press.