Itsenäisyyspäivä on Suomessa omistettu sotien muistelulle, eliitin juhlille ja fasistisille mielenosoitusmarsseille. Sodat ja niiden muistelu ovat taas osa suomalaisen kansallisvaltioprojektin perustarinaa, joka esittää 1900-luvun katastrofit yhtenäisen kansakunnan selviämistarinana ja kärsimysten täyttämänä voittokulkuna.
Vuoden 2025 itsenäisyyspäivänä aiheesta heräsi kuitenkin kriittistä keskustelua, kun Helsingin Sanomissa nostettiin esiin huolia suomalaisen julkisen keskustelun ja poliittisen arvostelukyvyn tilasta. Onko Suomi ajautumassa turvallisuusvaltioksi uhkakuva- ja pelkoretoriikan myötä?
Suomalaiset liberaalit ovat esittäneet samanlaisia huolia aikaisemminkin. 1940-luvulla Olavi Paavolainen otti esiin, miten 1930-luvun koti/uskonto/isänmaa-ideologiat ajoivat Suomen nurkkapatriotismiin ja veivät poliittisen arviointikyvyn.
Väitän, että tällainen harkintakyvyttömyys on päässyt osaksi suomalaista poliittista kulttuuria kansallisen selviämiskertomuksen myötä. Vallitseva kansallinen kertomus tuhoaa vaihtoehdot yhteiskunnasta ja vie turvallistamisen ja myös teodikeaa muistuttavan ajopuu- ja koskiveneajattelun tielle. Näin se uhkaa viedä suomalaiselta yhteiskunnalta kyvyn kriittiseen ja humaaniin ajatteluun.
Kirkonkylämentaliteetti ja turvallistamiseen nojaava yhteisönrakennus
Paavolainen osoitti aikanaan, että Suomea vaivaa ”kirkonkylämentaliteetti”. Kirkonkylämentaliteetin mukaan mukaan Suomi on muusta maailmasta erillinen yksikkö, jossa joka tapauksessa kaikki tehdään parhaalla mahdollisella tavalla, joten muusta maailmasta ei tarvitse välittää. Viime aikoina politiikan tutkija Hanna Wass on kuvannut samaa ajattelua puhumalla ”kansallisesta vakuumista”.
Taloustieteilijä Branko Milanovic ja sionismin historiaa tutkinut Zeev Sternhell osoittavat kirkonkyläpatriotismin olevan tyypillistä itäeurooppalaisille valtioille ja kansakunnille. Vastaavat ajattelumallit koko ajan uhatusta identiteetistä ovat myös Lähi-Idän uskonkiihkon pohjana. Itä-Euroopan maat pyrkivät määrittämään itsensä suljetuiksi yhteisöiksi tavoittelemalla ”kansallista olemassaoloa” uhkaavia imperiumeja vastaan. Vaikka itäeurooppalaiset nationalismit ymmärtävät itsensä pahojen imperiumien vastaiseksi edistyksellisyydeksi, esimerkiksi kansallisiin tai uskonnollisiin eroihin ja uhkakuviin nojaavalla itsemäärittelyllä on kuitenkin tuhoisat seuraukset.
Ensiksi, itsemäärittely imperiumeja vastaan johtaa kansakunnan rakentamisen viholliskuvien varaan. Toiseksi, irtautuminen maailmasta ja viholliskuvat johtavat turvallisuusvaltioon, joka uhraa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon universaalit arvot sekä liberalismin ja sosialismin kaltaiset vapausaatteet ”kansallisen yhtenäisyyden” alttarille. Liberalismin yksilökeskeisyys, sosialismin luokkakantaisuus ja kosmopoliittisuuden ylirajaisuus muodostavat itsessään uhan kansallisessa umpiossa olevalle kokonaistoimijalle.
Viholliskuvista seuraa kansallisen projektin määrittely turvallisuusvaltioksi, jota israelilainen politiikantutkija Uriel Abulof kuvaa syväturvallistamisen käsitteen avulla. Poliittisen toimijan olemassaolo nähdään koko ajan vakavasti uhattuna, jolloin turvattavana asiana on viime kädessä kansallinen identiteetti – konkreettisten tavoitteiden sijasta. Kaikesta politiikasta tulee uhkakuvien maalailua, jossa tavoitteena on vastata ”kansalliseen kriisiin” ja poliittiset vaihtoehdot muodostavat itsessään uhan. Tämä tekee tietenkin moniarvoisesta demokratiasta mahdottoman – kun vapaus valita ja poliittinen harkinta elävät juuri vaihtoehdoista ja niiden taustalla olevista yhteiskunnallisista voimakeskuksista.
Näin itäeurooppalainen valtiomalli on kelvoton oikeus- ja sivistysvaltion pohjaksi, kun se tuhoaa edellytykset humaaniin ja kriittiseen ajatteluun. Suomessa on nähtävissä tällaisen turvallisuusvaltion piirteitä, jotka korostuvat ennen kaikkea sotakultissa. Erityisesti 1930-luvun koti/uskonto/isänmaa-Suomi ja 2020-luvun NATO-Suomi ovat määritelleet Suomen kansallisen projektin ja suomalaisen isänmaallisuuden monin osin Venäjään liittyvien uhkakuvien kautta.
Suomalainen ”kansallinen selviämiskertomus” heijastuu myös muuhun poliittiseen ajatteluun. Suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on tyypillistä ajatella, että kansakunta on koko ajan eksistentiaalisesti uhattuna. Esimerkiksi valtionvelka tai poliittinen moniarvoisuus ovat koko ajan vaarantamassa kansakunnan olemassaolon. ”Kansalaisia” vaaditaan sitten yhteen riviin torjumaan uhkia – tietenkin valtaapitävien johdolla.
Pauli Kettunen on todennut, että Suomessa poliittiset valinnat esitetään epäpoliittisina ”kansallisina välttämättömyyksinä”. Tämä kuitenkin tuhoaa paitsi demokratian, myös poliittisen harkinnan edellytykset tavalla, joka muistuttaa uskonnonfilosofiasta tuttua teodikea-ajattelua.
Poliittiset teodikeat ja poliittinen harkinta
Teodikeoiden logiikkana on jälkikäteisten oikeutusten tarjoaminen kehystämällä tehdyt valinnat parhaina mahdollisina. Esimerkiksi Jumala ei ole voinut luoda vapaita ihmisiä ilman lankeamisen mahdollisuutta. Suomalaiselle politiikalle ominainen vaihtoehdottomuuden retoriikka esimerkiksi ajopuu- ja koskiveneteorioiden muodossa edustaa samaa logiikkaa. Esimerkiksi liittyminen NATO:on on ainut keino pelastaa isänmaa – mitä nyt Donald Trumpin nousu oli jo ennakoitavissa. Vaihtoehtoja ei ole, kaikki on hyvin parhaassa mahdollisessa maailmassa!
Tällainen strategia eri toimijoiden erilaisten päätösten oikeuttamiseen koostuu kahdesta eri siirrosta. Ensimmäinen siirto on vaihtoehtojen joukon rajaaminen. Toinen siirto on se, että toteutunut valinta leimataan ainoaksi mahdolliseksi, koska se saavuttaa tavoitteena olevat suuremmat hyvät pienempien pahojen hinnalla.
Tällainen käytännöllinen ”päättely” sortuu kuitenkin useaan virheeseen.
Yksi tapa tarkastella turvallistamiseen nojaavien teodikeoiden virheellisyyttä on poliittisen harkinnan käsite. Turvallistamiseen nojaavat “pienimmän pahan” tai jopa “ainoan vaihtoehdon” argumentit näet tuhoavat poliittisen harkinnan mahdollisuudet. Tuija Parvikko ja muut Jyväskylän yliopiston politiikan tutkijat ovat tulkinneet Paavolaisen kirjoituksia juuri suomalaisen poliittisen harkintakyvyn ja kansallisen identiteetin kritiikkinä. He korostavat omaehtoisen kokonaiskuvanmuodostuksen roolia poliittisessa harkinnassa ja poliittisen harkinnan tilannesidonnaisuutta.
Poliittinen arviointi edellyttää ennen kaikkea ajatusta tapahtumien avoimuudesta: eri valinnoilla on vaikutusta lopputuloksiin, ja niitä täytyy voida perustella ja arvioida kriittisesti. Historian kulku ei määräydy ylhäältä annetuista välttämättömyyksistä käsin, ja eri keinoista ja arvoista on voitava keskustella. Poliittinen harkintakyky edellyttääkin nähdäkseni kolmea asiaa:
- Kriittiseen ajatteluun nojaavaa ja kattavaa kokonaiskuva nykytilanteesta: Mihin yhteiskunta on menossa? Mitkä voimat muovaavat sitä, millä intresseillä ja mihin suuntaan?
- Visiota tavoitteista: Millainen yhteiskunta on hyvä ja tavoittelemisen arvoinen? Minkä arvojen varaan yhteiskunta tulee rakentaa?
- Keinojen ja päämäärän suhde: Millä keinoilla yhteiskuntaa rakennetaan? Miten valitut keinot nojaavat yhteiskunnan tukeen? Miten ne johtavat päämäärään?
Turvallistamiseen nojaavat teodikeat vievät edellytyksiä poliittiselta harkinnalta kaikkien kolmen edellytysten kohdalla. Turvallistaminen voi johtaa poliittisen tilanteen väärinarviointiin – etenkin, jos se nojaa mustavalkoisiin ystävä/vihollinen-asetelmiin tai jos turvallistaminen toimii perusteena arvioida eri toimintatapojen realistisuutta.
Kummassakin tapauksessa turvallisuusajattelun mustavalkoisuus ja vaihtoehdottomuus helposti sumentaa sekä käsityksen kokonaiskuvasta että avoimista vaihtoehdoista – varsinkin, jos kriittinen ajattelu itsessään nähdään epäisänmaallisena veneenkeikuttamisena. Esimerkiksi NATO-keskustelussa Donald Trumpin nousu ja sen seuraukset ohitettiin kokonaan juuri “keskustelun” äärimmäisen turvallistetun luonteen takia.
Vakavampi ongelma liittyy turvallisuusajattelulle ominaiseen keinojen ja päämäärien välisen suhteen katoamiseen – tai jopa päämäärien muutokseen. Esimerkiksi valtion tai poliittisen yhteisön olemassaolo – eli ”kansallinen selviäminen” – voi korvata yksilön arvon, tasa-arvon tai vapaan ja rauhanomaisen elämäntavan jatkumisen korkeimpana tavoitteena. Näin ajaudutaan helposti tilanteeseen, jossa ihminen on valtiota varten – eikä päinvastoin.
Vastaavasti taas päämääriä voidaan tavoitella keinoilla, jotka eivät voi tuottaa niitä. Esimerkiksi ”asevaraisesta turvallisuudesta” eli rauhan hakemisesta sotilaallisin pelottein muodostuu helposti asevarustelun tai jopa ikuisten sotien kierre.
Paavolaisen tilinteosta voidaan ottaa useita esimerkkejä erilaisista turvallisuusteodikeoiden ongelmista. Hän esimerkiksi. kritisoi jatkosodan Suomea Neuvostoliiton voimien ja natsi-Saksan tavoitteiden rikollisuuden aliarvioinnista. Hänelle talvisodan mielenmaisema taas näyttäytyy sokeana heittäytymisenä kohtaloon (”amor fati”) ilman, että mahdollisuus neuvotteluihin edes nousee esiin. Jatkosodan leimaaminen ”ristiretkeksi” tappoi humaanin ajattelun ja muutti kristinuskon kansallista ylemmyyttä nostavaksi retoriikaksi. Oikeistolaiset kriitikot teilasivat Paavolaisen arviot syytöksillä jälkiviisaasta Stalinin pussiin pelaamisesta.
Poliittisen keskustelun ja kriittisen ajattelun arvonpalautus
Helsingin Sanomien esittämät kysymykset kriittisen ajattelun ja moniarvoisuuden tilasta ovat perusteltuja. Jatkuva uhkakuvien maalailu ja yhteiskunnan pysähtyneisyys ovat johtaneet Suomen tilanteeseen, jossa tulevaisuudenusko, talouskasvu ja visio paremmasta ovat täysin kadonneet.
Turvallisuuspopulistinen yhteiskuntamalli on epäonnistunut juuri siksi, että vaihtoehdot ja arvokas tulevaisuus on korvattu turvallistamisella. Paavolaista mukaillen voidaankin todeta: ”Tähän on Suomi tullut, kun se on käynyt sotaa Jeesuksen, Runebergin ja Fanni Luukkosen nimissä!”. Turvallistettu yhteis- ja kansakuntamalli tulisikin kitkeä juurineen esimerkiksi saksalaistyylisen menneisyydenhallinnan avulla, jotta Suomi voidaan rakentaa perusteitaan myöten oikeus- ja sivistysvaltioksi.