Asiantuntijat ovat monesti eri mieltä toistensa kanssa. Useinkaan heidän erimielisyytensä ei maallikon kannalta ole kovinkaan merkityksellistä tai kiinnostavaa. Nyt asiat ovat toisin. Covid-19 on nostanut pintaan useita asiantuntijoita, joiden näkemyksistä suuri yleisö on hyvinkin kiinnostunut. Samalla yleisö on joutunut tilanteeseen, jossa asiantuntijoiden luotettavuutta on kyettävä arvioimaan, ja sitä myös arvioidaan monilla foorumeilla.

Asiantuntijana voidaan pitää ihmistä tai tahoa, joka on muihin, etenkin maallikoihin, nähden paremmassa episteemisessä asemassa. Asiantuntijalla on tietoa, informaatiota ja osaamista, joita muilla ei ole. Ennen kaikkea asiantuntijalla on käytettävissään tarkasteltavasta asiasta sellaista evidenssiä, jota muut eivät syystä tai toisesta voi käyttää. Muut ovat näin heikommassa episteemisessä asemassa kuin asiantuntijat. He ovat maallikoita tarkastellun asian suhteen.

Evidenssiä on kaikki sellainen materiaali, jonka asiantuntija (tai kuka tahansa muu) haluaa esittää yleisölle tosiasiana. Karkeasti ottaen evidenssiä, johon asiantuntijat perustavat näkemyksensä, on kahdenlaista: alkuperäistä (ei-psykologista) evidenssiä ja psykologista evidenssiä.

Voimme olettaa, että puhuttaessa covid-19:stä asiantuntijoilla on käytettävissään suurin piirtein sama alkuperäinen (päivittäin päivittyvä) evidenssi. Covid-19:stä puhuttaessa alkuperäistä evidenssiä ovat kaikki virologinen, epidemiologinen, kulttuurinen ja muu päätöksenteon kannalta keskeinen materiaali. Tämän evidenssin pohjalta asiantuntijat ja asiantuntijatahot tekevät päätelmiä siitä, miten asiat ovat ja miten sen perusteella olisi järkevä toimia. 

Psykologista evidenssiä taas on se, mihin asiantuntijan on evidenssin perusteella järkevä uskoa ja kuinka vakuuttunut asiantuntija on näkemyksestään. Tämä psykologinen evidenssi koostuu asiantuntijan vakuuttuneisuuden asteesta koskien hänen tekemänsä ratkaisun oikeellisuutta.

Joissakin tilanteissa asiantuntijoilla on käytettävissään sama evidenssi ja heitä voidaan pitää kaikin tavoin keskenään vertaisina – yhtä taitavina ja luotettavina tiedon tuottajina – mutta he päätyvät alkuperäisen evidenssin pohjalta vastakkaisiin ratkaisuihin. Mitä silloin pitäisi ajatella? 

Tähän kysymykseen voidaan vastata karkeasti kahdella eri tyylillä: a) olemalla järkkymätön (jääräpäinen) ja pitäytyä omassa kannassa, ja b) olemalla sovitteleva (selkärangaton) ja korjata omaa kantaansa vastakkain esitetyn ratkaisun suuntaan. Kummallakin tyylillä on kannattajansa.

Covid-19:n tapauksessa eri asiantuntijatahot ovat saman alkuperäisen evidenssin nojalla päätyneet varsin erilaisiin näkemyksiin koskien taudin kestoa, kuolleisuutta, tarttuvuutta, tartuntatapaa jne. Esimerkiksi Ruotsin ja Suomen asiantuntijatahoilla voidaan olettaa olevan sama alkuperäinen virologinen, epidemiologinen, taloudellinen ja kulttuurinen evidenssi sekä yhtä pätevät, luotettavat ja arvostetut asiantuntijat tekemässä ratkaisuja tämän evidenssin nojalla. Silti maiden strategiat ovat täysin erilaiset.

Pitäisikö Ruotsissa ja Suomessa nyt miettiä oma strategia uudestaan korjaamalla sitä vastakkaisen strategian suuntaan? Vai onko viisaampaa pysyä järkähtämättä omassa strategiassa? Sovitteleva ratkaisu näyttää ulospäin siltä, että asiantuntijat eivät ole kovinkaan vakuuttuneita alkuperäisestä kannastaan, eivätkä oikeastaan tiedä, miten asianlaita on. Jälkimmäinen ratkaisu puolestaan näyttää osoittavan, että toinen asiantuntija on väärässä tai irrationaalinen, mutta kumpi?

Maallikolla ei ole pääsyä siihen evidenssiin, jonka nojalla asiantuntijat esittelevät ratkaisujaan. Miten me (maallikot) sitten voimme vakuuttua siitä, kehen uskoa? Se tapahtuu viittaamalla omaan psykologiseen evidenssiimme: uskomuksiimme, toiveisiimme, pelkoihimme, arvoihimme jne. Se, miten me (maallikot) vakuutumme siitä kehen uskoa, ei siten ole täysin rationaalista. Se, mitä maallikko voi tehdä, on vaatia, että päätöksenteon kannalta relevantti evidenssi esitetään mahdollisimman avoimesti julkisuudessa. Ennen kaikkea maallikon tulisi arvioida kriittisesti kaikkia, jotka esiintyvät asiantuntijoina: onko heillä pääsy alkuperäiseen evidenssiin vai ei.