Ekologinen kestävyysvaje on eettinen haaste

36 kommenttia

Suomella on kestävyysvaje, jossa on kyse paljon muustakin kuin rahojen riittämisestä eläkkeisiin, koulutukseen, sairaanhoitoon, teihin ja armeijan hävittäjähankintoihin. Pitkällä aikavälillä vakavampi kestävyysvaje syntyy luonnonvarojen liikakäytöstä. Ammennamme hyvinvointiamme kestämättömällä tavalla ekosysteemeistä ja käytämme liikaa uusiutumattomia luonnonvaroja. 

Kestävyysvajeiden ratkaisu vaatii hyvinvointivaltion mallin päivittämistä tälle vuosituhannelle. Tarvitsemme ekohyvinvointivaltion, joka kykenee luotsaamaan toimintamme ympäristön kantokyvyn rajojen sisälle.

Tiedot ekosysteemien tilasta ja luonnonvarojen käytöstä ovat karuja. Luonnon monimuotoisuuden häviäminen piti pysäyttää Suomessa jo 2010. Tavoitetta ei saavuteta edes 2020. Ilmastopolitiikkaa on pyritty tehostamaan. Silti suomalaisten kotitalouksien kulutuksesta aiheutuva hiilijalanjälki on 2000-luvulla kasvanut noin 12 prosenttia. Uusiutumattomia luonnonvaroja käytämme enemmän kuin koskaan. Esimerkiksi kaivannaisteollisuuden louhintaluvut ylittivät vuonna 2018 kaikki ennätykset. 

Suomalaisten henkeä kohden laskettu ympäristökuormitus oli jo 1960-luvulla tuplasti liian suuri, kun mittarina käytetään ekologista jalanjälkeämme. Vaikka ympäristöhuoli on virinnyt ja vahvistunut, suomalaisten ekologinen jalanjälki on kasvanut.

Yhden pallon rajoihin

Biokapasiteetti tarkoittaa ekosysteemien kykyä tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja toimia hiilinieluna. Ekologinen jalanjälki kuvaa uusiutuvien luonnonvarojen vuosittaista kulutusta ja hiilipäästöjä. Kumpikin ilmaistaan laskennallisina globaalihehtaareina.

Ympäristöjärjestö WWF:n mukaan Tarvitsisimme nykyään miltei neljä maapalloa, jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset. Laskelma perustuu Global Footprint Network -järjestön aineistoihin. 

Ympäristöjärjestöjen viestinnässä vähälle huomiolle jää, että Suomen biokapasiteetti on paljon suurempi kuin ekologinen jalanjälkemme. Suomalaisten henkeä kohden laskettu biokapasiteetti on 12,6 hehtaaria. Ekologinen jalanjälkemme on keskimäärin 6,3 hehtaaria. Tämä ei tarkoita sitä, että meillä olisi oikeus kuluttaa enemmän luonnonvaroja: globaalisti käytettävissä oleva biokapasiteetti on arviolta 1,6 hehtaaria henkeä kohden. Tämä on suomalaistenkin ekologisen jalanjäljen enimmäiskoko, ellemme halua kuvitella elävämme umpioituneena muusta maailmasta erilliseen kuplatalouteen. Laskentamenetelmiin liittyy paljon oletuksia ja epävarmuuksia, mutta tarvittavien muutosten suuruusluokan ne osoittavat riittävän luotettavasti.

Pienimmillään ekologisen jalanjälkemme arvioidaan olleen vuonna 1968. Tuolloin se oli 5,8 hehtaaria. Ekologista kestävyysvajetta kärjistää jalanjäljen kasvun ohella väestönkasvu: 1960-luvun alusta suomalaisten määrä on kasvanut yli miljoonalla. Nykyään suomalaisten enimmäismäärä olisi suunnilleen 1,4 miljoonaa, jos haluaisimme elää globaalisti kestävän ekologisen jalanjäljen rajoissa. 

Kuvan data: Global Footprint Network ja Tilastokeskus

Kestämätön ikäpyramidihuijaus

Luonnonvarojen kulutus ei välttämättä ole vaikein ongelmamme. Jos Suomen väestö olisi pysynyt vakiona, kestävyyden saavuttamiseen riittäisivät maltillisemmat kulutuksen korjausliikkeet. Taloudellisen kestävyysvajeen korjaamiseksi väestön toivotaan kuitenkin kasvavan. Esimerkiksi huoltosuhteen kannalta varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole väestön määrä vaan ikäpyramidin tilapäisesti vinoutunut rakenne: työssäkäyviä ei ole riittävästi eläkettä nauttiviin ja alaikäisiin verrattuna.

Väestönkasvu nähdään tyypillisesti muiden maiden ongelmana, kun taas puhe oman maan väestönkasvun rajoittamisesta tai väestönlaskusta näyttäytyy eettisesti kyseenalaisena. Ihmismäärän pienentyminen koetaan herkästi kansakunnan eksistentiaalisena uhkana, vaikka liian suuri ihmismäärä on yhtä lailla eksistentiaalinen uhka.

Tilastokeskuksen syksyllä 2019 julkaiseman väestöennusteen aiheuttamat synkät otsikot väestökadosta ovat kuvaava esimerkki. Jos nykytrendeihin suoraviivaisesti perustuva ennuste toteutuisi, suomalaisia olisi vuonna 2070 sama määrä kuin vuonna 2000. Todennäköistä lisäksi on, että Suomen houkuttelevuus maahanmuuton kohteena lisääntyy vuosisadan lopun lähestyessä.

Ympäristönsuojelun näkökulmasta väestönkasvussa on kyse ikäpyramidihuijauksesta. Lupaukset väestönkasvun – ja siihen liitetyn talouskasvun – tuottamasta hyvinvoinnista ovat vailla pitävää pohjaa, ellei kasvavan väestön aiheuttamaa kulutusta ei saada sovitettua ympäristöllisen kestävyyden rajoihin.

Tällaista ei vielä ole näköpiirissä. BIOS-tutkimusryhmän analyysin mukaan kestävä luonnonvarojen käyttö vaatisi, että vuoteen 2050 mennessä materiaalien käyttö kerryttäisi 6,6 kertaa nykyistä enemmän bruttokansantuotetta samalla kun materiaalien kokonaiskulutus laskisi noin 70 prosenttia.

Lisäksi ekosysteemien ja elottoman luonnon kyky tarjota hyvinvoinnin aineksia heikkenee. Parhaat ja helpoimmin hyödynnettävät resurssit on jo käytetty. Yhä heikompilaatuista öljyä joudutaan poramaan yhä syvemmältä. Malminjalostuksessa turvaudutaan köyhempiin varantoihin. Puuta kasvatetaan metsissämme enemmän kuin ennen, mutta puupohjaisilla tuotteilla pystytään korvaamaan vain osa nykyisistä materiaaleista.

Kuka muu muka?

Haasteet ovat valtavia. Suomi on silti yksi niistä maista, joilla on parhaat mahdollisuudet sopeuttaa toimintansa ympäristön asettamiin rajoihin. Olemme taloudellisesti vauras, hyvin koulutettu, demokraattisesti hallittu ja vakaa hyvinvointiyhteiskunta. Meidän on mahdollista vastata ilmastonmuutoksen, elonkirjon kadon ja luonnonvarojen hupenemisen kaltaisiin uhkiin siten, että ratkaisut ovat tehoavia mutta samalla reiluja ja yhteiskunnallisesti riittävän hyväksyttäviä.

Helppoa se ei ole. Ratkaisut tuskin löytyvät sillä logiikalla, joka on tuottanut ongelmat. Esimerkiksi talousjärjestelmä on muutettava lineaarisesta läpivirtaustaloudesta materiaaleja kierrättäväksi ja energiapihiksi kiertotaloudeksi. Isoja muutoksia tarvitaan energiantuotannossa, maankäytössä, asumisessa, liikkumisessa ja kulutuksessa.

Vuonna 2016 voimaan astuneet YK:n jäsenvaltioiden hyväksymät globaalit kestävän kehityksen tavoitteet (Agenda 2030) pyrkivät osaltaan vastaamaan näihin haasteisiin. Globaalilla tasolla eteneminen on kuitenkin liian hidasta. Yksikään maa ei ole esittänyt uskottavaa suunnitelmaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Suomella on monia kestävän kehityksen toimenpideohjelmia, mutta varsinkin politiikan muutosvoimaisuudessa ja johdonmukaisuudessa on parannettavaa.

Tietoa koko yhteiskuntaa ravistelevan kestävyysmurroksen väistämättömyydestä on yllin kyllin. Paljon vähemmän tiedämme siitä, miten siirtymä kannattaisi käytännössä toteuttaa. Miten pohjoismainen vauras hyvinvointivaltio voisi muuttua ekohyvinvointivaltioksi? Haaste on vaikea, mutta helpompi kuin köyhällä, hauraalla tai hajonneella yhteiskunnalla.

FT, dos. Jari Lyytimäki on erikoistutkija Suomen ympäristökeskuksessa. Hän osallistuu Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan hankkeeseen Kohti eko-hyvinvointivaltiota: Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden orkestrointi (ORSI)

36 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *