Ajassamme poliittisia päätöksiä perustellaan välttämättömän pakon sanelemina. Pakkorako näyttää kuitenkin usein muuttuvan pysyväksi. Vaikka esimerkiksi kiireellä säädetty rajaturvallisuuslaki (482/2024) mahdollistaa rajanylityspaikkojen sulkemisen vain vakavan ja välittömän uhan torjumiseksi, lain voimassaoloa on jatkettu tämän vuoden loppuun asti ilman konkreettista ulkoista uhkaa. Giorgio Agamben (2005) on esittänyt tunnetuksi tulleen huolen siitä, että länsimaissa poikkeustilasta on vähitellen tulossa pysyvä hallinnan väline, ja hätävaltuudet heikentävät oikeusvaltion tarkastus- ja tasapainomekanismeja. Agamben viittaa myös keskiajan oikeudelliseen ja moraalifilosofiseen ajatteluun, joka on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle poikkeustiloja koskevassa nykykeskustelussa. 

Pakkotilaa ja poikkeusoloja koskevan lainsäädännön juuret ulottuvat 1100-luvulle. Tuolloin kirkollisen oikeuden juristit kehittivät niin kutsutun äärimmäisen hädän periaatteen, josta tuli tärkeä osa keskiajan julkisoikeudellista ajattelua ja vallankäytön rajojen määrittelyä. 

Keskiajan keskusteluun palaaminen auttaa arvioimaan myös nykytilannetta: ovatko hätävaltuudet todella välttämättömiä vai käytetäänkö kriisejä ja turvallisuusuhkia perusteluina hallitusten toimeenpanovallan vahvistamiselle?