Pelialan on jo pitkään arvioitu olevan Suomen talouden uusi toivo, ja alalta löytyykin viime vuosilta esimerkkejä suomalaisyhtiöiden loistavasta kansainvälisestä menestyksestä.

Ylen uutissivuilla arvellaan tänään, että peliala ”vetää Suomen suosta” taloutta mullistavalla tavalla.

Koulutus ja tutkimus yrittävät pysyä perässä, koska pelialalle tietenkin tarvitaan uusia ”huippuosaajia”. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistoon perustettiin vuonna 2014 pelitutkimuksen ”huippuosaamiskeskus”.

Peliin ja pelaamiseen liittyvä kielenkäyttö on nopeasti levinnyt varsinaisen pelien kehittämisen ulkopuolelle. Moni inhimillisen toiminnan ulottuvuus nähdään pelin kaltaisena – eli ”pelillistetään”, kuten nykyisin osataan sanoa. ”Avainpelaajista” ja ”kukoistussyötöistä” puhutaan muuallakin kuin jalkapallokentillä tai jääkiekkokaukaloissa.

Nykyistä mediavirtaa seuraava saattaakin jo kokea lähes kaiken olevan peliä. Mikä tahansa inhimillinen voidaan jäsentää peliksi. Koska peliala kasvaa lupaavasti, miltei mistä tahansa löytyy myös taloudellista potentiaalia.

Pelimetafora ja sen rajat

1900-luvun merkittävin filosofi Ludwig Wittgenstein puhui kielipeleistä. Tällä metaforalla hän tarkoitti sitä, että kielen merkitykset perustuvat säännönmukaisiin – joskin historiallisesti muuttuviin – inhimillisen toiminnan tapoihin.

Aivan kuten shakkia voidaan pelata vain tekemällä sääntöjen mukaisia siirtoja, kieltä voidaan merkityksellisesti käyttää vain jonkin – toki muuttuvan – sääntöjärjestelmän puitteissa. Pelin pelaaminen toisaalta muokkaa sääntöjä kaiken aikaa.

Kielipelimetafora toimii, koska kaikki maailmassa ei ole peliä. Kieltä on järkevää verrata peliin, koska on myös asioita, jotka eivät luontevasti ”pelillisty”.

Sama pätee muihinkin pelin käsitettä hyödyntäviin ideoihin, kuten talous- ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden suosimaan peliteoriaan ja Jaakko Hintikan kehittämään peliteoreettiseen semantiikkaan.

Peli on hyvä metafora kielelle (tai taloudelle) mutta huono metafora kaikelle inhimilliselle toiminnalle.

Kaikki ei voi olla peliä

Pelillistymisen ilmiö on paljon laajempi ja monitahoisempi kuin esimerkiksi tietokone- tai älypuhelinpelien pelaajissaan kehittämä riippuvuus (johon pelien kehittäjät tietysti pyrkivätkin). Se on myös laajempi kuin esimerkiksi patologinen rahapeliriippuvuus, joka saattaa tuhota perheitä, taloja ja elämiä.

Pelillistyminen koskee koko yhteiskuntaa ja elämänmuotoamme.

Pelaamme jatkuvasti, tahdoimmepa tai emme, erilaisia pelejä paitsi taloudessa myös esimerkiksi työelämässä – ehkä erityisesti akateemisessa maailmassa – ja ihmissuhteissakin.

Ei ole selvää, että tämä elämän pelillistyminen olisi ainakaan yksinomaan hyvä asia tai että nämä käytäntömme paranisivat pelillistämällä. Kaiken ei ehkä myöskään pitäisi sallia muuttuvan peliksi.

Vaarana elämän muuttumisessa peleiksi on kaiken inhimillisen välineellistyminen palvelemaan… niin, mitä? Itsekästä pelissä voittamista? Seuraavalle tasolle selviytymistä?

Jos kaikki on peliä, pelin käsite katoaa. Pelaaminen edellyttää, että pelillä voidaan saavuttaa tulos – kenties rahapalkinto, onnellisen hetken kokemus tai mikä tahansa – joka itse ei (enää) ole peliä.

Peli-intoilijoidenkin intressissä on hillitä yli-innokasta koko inhimillisen todellisuuden pelillistämistä.

FT Sami Pihlström on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja uskonnonfilosofian professori. Hänen tutkimuskohteitaan ovat mm. realismin ongelma, tieteidenvälisyys, pragmatismi ja pragmatistinen uskonnonfilosofia sekä etiikka inhimillisen todellisuuden ja kokemuksen jäsentäjänä.