Ajassamme poliittisia päätöksiä perustellaan välttämättömän pakon sanelemina. Pakkorako näyttää kuitenkin usein muuttuvan pysyväksi. Vaikka esimerkiksi kiireellä säädetty rajaturvallisuuslaki (482/2024) mahdollistaa rajanylityspaikkojen sulkemisen vain vakavan ja välittömän uhan torjumiseksi, lain voimassaoloa on jatkettu tämän vuoden loppuun asti ilman konkreettista ulkoista uhkaa. Giorgio Agamben (2005) on esittänyt tunnetuksi tulleen huolen siitä, että länsimaissa poikkeustilasta on vähitellen tulossa pysyvä hallinnan väline, ja hätävaltuudet heikentävät oikeusvaltion tarkastus- ja tasapainomekanismeja. Agamben viittaa myös keskiajan oikeudelliseen ja moraalifilosofiseen ajatteluun, joka on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle poikkeustiloja koskevassa nykykeskustelussa.
Pakkotilaa ja poikkeusoloja koskevan lainsäädännön juuret ulottuvat 1100-luvulle. Tuolloin kirkollisen oikeuden juristit kehittivät niin kutsutun äärimmäisen hädän periaatteen, josta tuli tärkeä osa keskiajan julkisoikeudellista ajattelua ja vallankäytön rajojen määrittelyä.
Keskiajan keskusteluun palaaminen auttaa arvioimaan myös nykytilannetta: ovatko hätävaltuudet todella välttämättömiä vai käytetäänkö kriisejä ja turvallisuusuhkia perusteluina hallitusten toimeenpanovallan vahvistamiselle?
Äärimmäisen hädän periaate
Äärimmäisen hädän periaatteen tunnetuin muoto kuului necessitas non habet legem, ”hätä ei lue lakia”. Se luotiin erityisesti nälänhätää varten. Äkillisessä hengenhädässä sai ottaa toisen omaa säilyttääkseen henkensä, eikä tekoa tällöin tullut tuomita varkautena.
Periaatetta perusteltiin luonnonoikeudella, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on oikeus säilyä hengissä. Vaikka yksityisomistus olikin normaalioloissa voimassa, hätätilanteessa sen katsottiin väistyvän lähtökohtaisen, ”luonnollisen” yhteisomistuksen tieltä.
Toiminnalla ei kuitenkaan tullut vahingoittaa ketään. Tässä suhteessa periaate erosi hätävarjelusta tai itsepuolustuksesta, jotka oikeuttivat puolustautumisen välitöntä oikeudetonta hyökkäystä vastaan myös voimankäytöllä (vim vi repellere licet -periaate).
Nälkävarkaudet keskiajan pohjoismaisissa laeissa
Se, mitä hätätilassa sai varastaa, vaihteli eri maiden pääelinkeinojen mukaan. Ruotsin Södermanlandin maakuntalain (1324) mukaan hädässä sai ottaa viisi naurista, mutta suuremmasta määrästä seurasi sakkoa yksi äyri. Norjan kuningas Maunu IV:n laissa (1274) hätä oikeutti ottamaan vähän kaloja toisen verkosta ilman, että tekoa pidettiin varkautena. Sen sijaan viljantähkien syöminen toisen pellolta ei ollut pohjoismaisissa laeissa sallittua siitä huolimatta, että periaate perustui Raamatun kertomukseen (Matt. 12:9–14), joka antoi teologisen perustelun hätätilalaille. Myöskään vaatteiden varastamista ei sallittu edes pohjoisen kylmissä oloissa.
Joistakin ruokavarkauksista saatettiin rangaista hyvinkin ankarasti, vaikka ne olisi tehty puutteenalaisena. Tällaisia varkauksia olivat esimerkiksi norjalaisessa maanlaissa vastateurastetun lihan tai kokonaisen eläimen varastaminen. Samoin maidon lypsäminen laitumella olevasta lehmästä tai kaadetun viljan varastaminen pellolta saattoivat johtaa lainsuojattomuuteen.
Ruotsissa hätätilaa ei enää tunnustettu erilliseksi lieventäväksi perusteeksi myöhäiskeskiajalta lähtien, vaikka tuomarit saattoivat käytännössä suhtautua puutteessa tehtyihin rikoksiin eri tavoin. Yleensä rangaistukset vaihtelivat sakoista ja ruoskimisesta kuolemantuomioon. Tuomioon vaikuttivat elintarvikkeiden määrä, varkauksien toistuminen sekä varastetun tavaran myynti eteenpäin. Armahduksia annettiin harvoin ja silloinkin pääasiassa lapsille tai köyhille leskille, joilla oli huollettavanaan useita lapsia.
Hätätilaperiaate turvallisuuspoliittisena poikkeuksena
Hätätilaperiaate koski myös hallitsijaa: hän saattoi myöntää poikkeuksia laista vain äkillisissä kriiseissä, joissa ei ollut aikaa turvautua viranomaisten apuun. Käytäntö oli usein toinen. Hallitsijat hyödynsivät periaatetta erityisesti periessään ylimääräisiä veroja vedoten sotaan tai muuhun vakavaan uhkaan.
Käytännössä poikkeuslait jäivät jo keskiajalla usein pysyviksi. Tämänkaltaisten väärinkäytösten vuoksi hallitsijan kykyä vedota poikkeusoloihin pyrittiin rajoittamaan. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa verotuksen tuli roomalaisen oikeuden quod omnes tangit -periaatteen mukaisesti perustua kaikkien veronalaisten suostumukseen (”mikä koskee kaikkia, se on kaikkien hyväksyttävä”). Lisäksi katsottiin, että hätätilaveroja sai kerätä vain maan puolustamiseen ja ainoastaan silloin, kun tavalliset tulot eivät siihen riittäneet. Väliaikaisten verojen tuli myös päättyä hätätilan päättyessä: cessante cause, cessat effectus (”kun syy lakkaa, myös vaikutus lakkaa”).
Hätätila vastarinnan oikeuttajana
Pysyväksi jääneet poikkeusolojen verot nostattivat kapinoita. Myös yhteiskunta- ja kirkkopoliittisissa teoksissa tarkasteltiin vastarinnan oikeutusta.
Esimerkiksi fransiskaaniteologi William Ockhamin (k. 1374) mukaan kansalla oli oikeus nousta (väkivaltaiseenkin) vastarintaan, erottaa hallitsija ja vaihtaa hallinto, jos ja vain jos tämä toimi velvollisuuksiaan rikkoen. Ockhamin mukaan hallitsijan valta perustui kansan enemmistön kanssa tehtyyn sopimukseen, jossa kansa vapaaehtoisesti suostui hallitsijan alamaisiksi, kun taas hallitsijan tuli hallita yhteisen hyödyn ja hyvän (bonum utile et commune), ei oman etunsa, mukaisesti. Sopimus edellytti myös yksilöiden oikeuksia ja niiden kunnioittamista. Jos hallitsija rikkoi sopimusta ja loukkasi alamaistensa oikeuksia toimimalla tyrannimaisesti, hän vaaransi poliittisen yhteisön olemassaolon. Syntyi äärimmäinen hätätila, jossa alkuperäinen (luonnonoikeudellinen) sopimus kansan ja hallitsijan välillä raukesi mitättömänä. Sama periaate koski Ockhamin mukaan myös kirkollista hallintoa ja paavia.
Hätätilasta ”sosiaalisiin oikeuksiin”
Kun Euroopan kaupungit alkoivat 1500-luvun alkupuolella siirtää köyhäinhoitoa kirkolta maallisille viranomaisille, monissa kaupungeissa otettiin käyttöön niin kutsuttu politia-lainsäädäntö. Sen avulla köyhää ja liikkuvaa väestöä valvottiin, kerjääminen kriminalisoitiin ja ulkopuolisten pääsyä kaupunkeihin rajoitettiin. Tästä huolimatta katolisten kaupunkien sosiaalireformeissa säilyi hätätilapykälä.
Esimerkiksi Ypresin kaupungin laissa (1531) todettiin, että sodan, haaksirikon tai muun katastrofin uhrit voitiin ottaa kaupungin hoidettaviksi, jos he olivat äärimmäisessä hädässä – tosin vain, jos kaupungin rahat riittivät heidän ylläpitämiseensä. Protestanttisten kaupunkien reformeissa vastaavia hätätilakirjauksia tunnetaan vähemmän tai ei ollenkaan. Samaan aikaan nälkävarkauksia koskeva lainsäädäntö ankaroitui.
Hätätilaperiaatteesta alkoi muotoutua perusta laajemmille sosiaalisille oikeuksille. Esimerkiksi espanjalainen Salamancan koulun teologi Domingo de Soto (k. 1560) vetosi kaupungin päättäjiin korostaen, että apua tuli antaa paitsi äärimmäisessä hädässä eläville myös vakavaan ahdinkoon joutuneille. Hän viittasi erityisesti ihmisiin, jotka sosiaalipoliittiset toimet olivat syrjäyttäneet marginaaliin, kuten pitkäaikaistyöttömiin ja köyhyyden vuoksi prostituutioon pakotettuihin naisiin. Myös heille tuli turvata mahdollisuus ihmisarvoiseen elämään, vapaaseen liikkumiseen (ius migrandi), riittävään toimeentuloon (ius mendicandi) ja asumiseen (ius residendi).
Hätätilan huolestuttava politiikka
Hätätilaperiaate syntyi alun perin tilanteisiin, joissa yksittäisen ihmisen hengissä säilyminen oli välittömästi uhattuna. Tällöin poikkeaminen normeista voitiin nähdä rajattuna ja tilapäisenä keinona turvata perustavin oikeus: elämä.
Kun sama logiikka hyvin pian siirrettiin koskemaan ”kansallista hätää”, tilanne muuttui. Kansa ei ole samalla tavalla konkreettinen toimija kuin yksilö, eikä ”kansallinen hätä” yhtä rajattu ja arvioitavissa oleva käsite. Tällöin riskinä on se, että epämääräisestä hätätilasta tulee hallinnan väline eikä aidosti rajattu ja tilapäinen poikkeus.
Historiallisesti hätätilaperiaatteen tarkoitus oli ennen kaikkea suojata yksilön perustavanlaatuisia oikeuksia, mutta kansallisen turvallisuuden kontekstissa hätätilaan vetoaminen voi myös huomattavasti rajoittaa ja kaventaa niitä.
Virpi Mäkinen on teologisen etiikan ja sosiaalietiikan vanhempi yliopistonlehtori ja Melioristisen kärsimyksen filosofian huippuyksikköön kuuluvan aatehistoriaan keskittyvän tutkimusryhmän johtaja. Kirjoitus perustuu esitelmään Normatiivisuus-seminaarissa 7.5.2026.