Toisenlainen mittatikku
Pyrin sanomaan jotakin poikkeuksellista käsiteperheestä, johon kuuluvat kansalais-, perus- ja ihmisoikeuden käsitteet. Sanomaani kehystää kaksi kappaletta Hannah Arendtin teoksesta Totalitarismin alkuperä (1951).
Tutkittuaan kolonialismin, fasismin ja stalinismin yhteisiä edellytyksiä Arendt kirjoittaa, ettei suinkaan kokemus keskitysleireistä vaan
”leirien pelosta kumpuava näkemys totaalisen hallinnan (total domination¹) luonteesta voi kumota oikeiston ja vasemmiston väliset vanhentuneet erottelut poliittisella mittatikulla, joka on kaikkein tärkein nykyisten tapahtumien arvioimiseksi: [kysymyksellä] palvelevatko nämä tapahtumat totaalista hallintaa vai eivätkö palvele” (Arendt 1951, 442/509).
Toinen huomiota vaativa kappale kuuluu:
”Totalitarististen järjestelmien kukistuttua totaalisen hallinnan muotoja saattaa hyvinkin jäädä eloon vahvojen houkutusten tai taipumusten muodossa, jotka nousevat pintaan heti, kun näyttää mahdottomalta lievittää ihmisten poliittista, sosiaalista ja taloudellista kärsimystä ja kurjuutta ihmisarvon mukaisella tavalla” (Arendt 1951, 459/528).
Haluan Arendtin mittatikun puitteissa verrata kahta tapahtumasarjaa, jotka nostivat ihmisoikeudet päivänpoliittisen keskustelun aiheiksi poikkeuksellisella tavalla. Nämä ovat valmiuslain käyttöönotto vuonna 2020 sekä käännytyslaiksi kutsutun poikkeuslain laadinta ja käyttöönotto neljä vuotta myöhemmin. Tapahtumaketjut sisälsivät vakavia poikkeamia (suspension) kansalais- ja universaaleihin ihmisoikeuksiin.
Pohjaksi haluan ensin todeta, että pidän perustavasti virheellisenä sitä yleistyvää näkökantaa, jonka mukaan ihmisoikeudet olisivat vain liberalistisen ja individualistisen ideologian tehokeinoja ja ongelmallisia pelkän kehityshistoriansa vuoksi. Tällaiset kannat nojaavat nähdäkseni puutteelliseen analyysiin näiden oikeuksien poliittisesta painoarvosta ja eettisestä merkityksestä.
Arendtin analyysi
Arendt tunnetaan ihmisoikeuskäsitteistöön kohdistamastaan kritiikistä. Hän argumentoi vakuuttavasti, että niin kauan kuin näille oikeuksille ei löydy poliittista takaajaa, ne toimivat pelkästään retorisia välineitä. Jopa silloin, kun tuollainen takaaja muodostetaan valtioiden välisin sopimuksin, näiden oikeuksien välineellistäminen johtaa toistuviin kiistoihin niiden arvojärjestyksestä.²
Tätä argumenttia tärkeämpi on hahmotus, jonka Arendt antaa ihmisoikeuksien motiiviperustasta. Ihmisoikeudet muotoiltiin heti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin ne myös kodifioitiin ja institutionalisoitiin kattavaksi säännöstöksi. Tavoite oli suojella – ei vain ihmislajin jatkuvuutta tai ihmisorganismien biologista elämää – vaan inhimilliseksi nimettyä olemassaolon muotoa sekä siihen kuuluvia perustavia inhimillisiä pyrkimyksiä ja kykyjä.
Ihmisyyden uudenlainen poliittinen turvaaminen nähtiin maailmansotien jälkeen välttämättömäksi aivan erityisistä syistä. Teollistuneet sodankäynnin muodot ja kansalaisoikeusliikkeiden paljastamat joukkotuhot tekivät ilmeiseksi, että kansanmurhat ja orjuutus eivät kuulu vain ihmiskunnan primitiivisiin vaiheisiin vaan ne voidaan järjestää yhtä lailla demokratian keskuksissa ja modernin valtiokoneiston välinein ja aivan uusin mittasuhtein.
1900-luvun joukkotuhot olivat Arendtin mukaan syvemmän ongelman ilmentymiä. Niitä siivitti kokonaan uudenlainen tavoite: ajatus totaalisesta hallinnasta. Nähdäkseni tässä hänen ajatuksensa ovat ajankohtaisimmillaan.
Totaalisen hallinnan idea on Arendtin analyysin mukaan suhteellisen tuore muodostelma ihmiskunnan historiassa. Se ei aina ole ollut ajateltavissa, eikä se ole ylihistoriallinen mahdollisuus. Idea ei kantaudu keskiaikaisista valta-analyyseista eivätkä sen juuret ulotu antiikin tyrannioihin asti.
Arendtin analyysin valossa totaalisen hallinnan ajatteleminen ja tahtominen edellyttävät erityisiä käsitteellisiä välineitä, jotka vasta modernit matematisoidut luonnontieteet onnistuivat tuottamaan.³
Ratkaisevan tärkeää oman toimintamme oikea-aikaistamiseksi on siksi tajuta, että nykyiset hallitsijat – millä pilkkanimillä heitä haluammekaan kutsua – operoivat aivan erilaisessa vallankäytön kentässä kuin historialliset edeltäjänsä.
Arendt painottaa totaalisen hallinnan kolmea erityispiirrettä, jotka puuttuvat kaikilta aikaisemmilta kokonaisvaltaisilta hallinnan muodoilta:
1. Täydellisyys. Täydellinen kontrolli ei merkitse vain kaikkien hallintaa vaan merkitsee ideaalisesti eli loputtomasti tarkentuvaa, syventyvää ja kattavampaa hallintaa. Kyse ei ole kohteiden määrästä vaan kontrollin tavasta. Täydellinen hallinta toimii sekä hypoteesina että regulatiivisena ideana sanojen moderneissa merkityksissä, jotka vasta matematisoidut luonnontieteet mahdollistivat.
2. Arvoneutraalisuus. Täydellisen hallinnan idea on aksiologisesti neutraali; se ei edellytä tiettyjä arvoja eikä arvopäämääriä. Tunnemme idean sovelluksista parhaiten toki tuhoamisleirit ja pyrkimyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Täydellinen hallinta voi kuitenkin edistää myös yhteistä hyvää, vaikkapa kokonaisen kansakunnan, kaikkien ihmisyhteisöjen, ihmislajin tai koko elävän luonnon.
3. Kokeellisuus. Täydellisen hallinnan idea ei salli välittömiä toteutuksia. Se operoi hallintatoimia ohjaavana päämääräideana ja kannustaa tuottamaan hypoteeseja ihmiselämän kokeelliseksi muokkaamiseksi. Niinpä keskitysleirit tulee ymmärtää, ei vain hyväksikäytön ja tuhoamisen teollistetuiksi muodoiksi, vaan myös systemaattisiksi ihmiskokeiksi. Pyrkimyksenä on selvittää empiiris-laskennallisin keinoin, millaisissa olosuhteissa inhimilliset kyvyt voidaan riisua meiltä ilman, että menehdymme biologisina organismeina. Miten tämä riisuminen onnistuu kaikkein tehokkaimmin, millaisin prosessein ja askelein? Missä kohtaa ennen orgaanista kuolemaa väistyy inhimillinen olemassaolomme?
Arendt argumentoi, että moderneissa ihmiskokeissa ihmisyyden riisuminen etenee kolmen askeleen kautta: Ihminen on ensinnäkin tuhottava oikeudellisena henkilönä. Tämän voi suorittaa pidättämällä häneltä kansalais- ja perusoikeuksia poikkeuskeinoin erilaisten uhkakuvien ja riskiarvioiden nojalla (Arendt 1951, 447–451; Heinämaa ja Jardine 2021). Samalla hänet täytyy nujertaa myös moraalisena henkilönä. Jälkimmäinen tuho saadaan aikaan murtamalta järjestelmällisesti hänen omatuntonsa sekä viemällä edellytykset julkisiin protesteihin, todistajalausuntoihin, solidaarisuuteen, empatiaan sekä menetysten suremiseen ja muistamiseen julkisissa tiloissa (Arendt 1951, 451–453).
Viimevaiheessaan 1900-luvun totalitaristiset ihmiskokeet pyrkivät tuhoamaan ihmisolennot myös eksistoivina subjekteina. Tämä merkitsi heidän ainutkertaisuutensa kumoamista joko ajamalla anonymisoidut ihmiset yhteen ja yhä kapeampaan toimintatilaan tai eristämällä heidät toisistaan. Lopuksi koeteltavaksi jäi, millaisissa prosesseissa ihmisten välinen spontaani toiminta jättää jälkeensä vain mykän kärsimyksen (Arendt 1951, 453; Soltsenytsyn [1973] 1974).
Väite näiden prosessien yhteydestä moderneihin luonnontieteisiin on tarkennettava, jottei se johtaisi väärinkäsityksiin tai kuulostaisi provokatiiviselta ”heitolta”. En suinkaan esitä – sen enempää kuin Arendtkaan –, että totaalisen hallinnan idea seuraisi moderneista luonnontieteistä jollakin kausaalisella tai loogisella välttämättömyydellä. En myöskään väitä, että idea kehkeytyisi moderneista luonnontieteistä historiallisella tai teleologisella eittämättömyydellä. Kyse ei ole edes modernin tieteen mahdollistaman teknologis-tuotannollisen alarakenteen varaan muodostuvista ideologisista ylärakenteista.
Modernit luonnontieteet eivät toisin sanoen aiheuttaneet eivätkä synnyttäneet totaalisen hallinnan ideaa. Sen sijaan ne tarjosivat välttämättömät käsitteelliset välineet tuon hallinnan ajattelemiseksi ja tahtomiseksi. Toisenlaiset intressit tulivat määräämään idean soveltamisen päämääristä.
Perusoikeuspoikkeamat omalla vahtivuorollamme
Uskon, että todistamme uudenlaisia pyrkimyksiä totaalisen hallintaan. Tällä kertaa hallinnan tarvetta ei oikeuteta pelkästään kansallisen vaan samalla myös ylikansallisen hyvän nimissä. Mutta kuten 1900-luvun edeltäjänsä, tällainen hallinta vaatii niin kansakuntaa kuin ihmiskuntaa hyväksymään sarjan ilmeisen tuhoisia tekoja yksinomaan sillä perusteella, että ne ovat väliaikaisia ja rajallisia.
Näen, että meidän – vähintäänkin filosofien – tulee tutkia tämän mahdollisuuden valossa, mitä meille tapahtuu juuri nyt. Oma nykyisyytemme tarjoaa kaksi verratonta mahdollisuutta tapausselvityksiin: valmiuslain käyttöönotto (2020) ja käännytyslain (2024) valmistelut, käsittelyt ja perustelut. Näitä on syytä verrata toisiinsa, ja ennen muuta syytä on verrata niitä perusteita, joilla perusoikeuksiin tehtiin poikkeamia.
Prosessit toki eroavat toisistaan monissa merkittävissä suhteissa: yksi edellytti valmiin lain käyttöönottoa, toinen varautumista uudella poikkeuslailla; yhtä edisti vasemmistolaishallitus, toista oikeistohallitus; yhden kyseenalaistivat vain harvat, toisen käsittely jakaa älymystöä uusilla tavoilla; yhdessä perusoikeuspoikkeamista kärsivät maan kansalaiset, toisessa ne kohdistuvat pakolaisiin maan rajoilla.
Perehtyminen poikkeamien perusteisiin paljastaa kuitenkin kolme ajatuksellista yhtymäkohtaa:
Oikeus elämään. Molempia oikeuskeskusteluja kehysti vakaumus, jonka mukaan oikeus elämään on muita perusoikeuksia painavampi ja riittää siksi yksin rajoittamaan jokaista muuta erikseen ja kaikkia yhdessä. Valmiuslain kohdalla elollisuuden valttikortilla kumottiin muun muassa koulutusta, sivistystä, kokoontumista, työtekoa ja ammatinharjoittamista koskevia oikeuksia; käännytyslain kohdalla kansakunnan elinvoiman turvaaminen taas johti epäämään maahan pyrkiviltä vierasmaalaisilta oikeuden turvapaikan hakuun. Koululaisten, opiskelijoiden, yrittäjien, sairaanhoitajien ja maahanmuuttajien ihmisoikeuksien puntarina toimi kansakunnan ja maanosan elinvoima, ja lopullisena punnuksena koko ihmiskunnan selviytyminen.
Argumentaatio oli retorisesti vakuuttavaa. Valmiuslain kohdalla sitä tukivat lisäksi julkisuudessa vaikutusvaltaiset asiantuntijat, lääketieteelliset, moraaliset, uskonnolliset ja juridiset. Silti näen sen vaappuvan kaikilta pilareiltaan:
Erilaisia kykyjä koskevasta elämän edellytyksestä päätellään liian huolimattomasti eri oikeuksia koskeva arvohierarkia. Sovellettu kyvyn käsite on monimielinen ulottuessaan orgaanisista taipumuksista toiminnallisiin valmiuksiin. Kykyjen väliset ehtosuhteet oletetaan yksisuuntaisiksi, ja molemminpuoliset riippuvaisuudet ohitetaan: elämisen nähdään kyllä tarjoavan perustan oppimiskyvylle ja vapaalle mielipiteen muodostukselle, mutta ihmisenä elämisen ei uskota edellyttävän kykyä oppia ja ajatella saati ilmaista ajatuksia.
Turvallinen vaihtoehdottomuus. Molempia tapauksia luotsasi lisäksi vakaumus, jonka mukaan perusoikeuksista tinkiminen on mahdollista ja välttämätöntä kansakunnan turvallisuuden takaamiseksi. Poikkeamista ei arvioitu vain yhdeksi tehokkaaksi tavaksi suojata kansallisvaltiollista elämää. Se esiteltiin ainoana riittävän varmana keinona tavoitteen täysimääräiseksi ja kokonaisvaltaiseksi saavuttamiseksi. Jokainen poikkeama todettiin erikseen oikeasuhtaiseksi ja väliaikaiseksi, mutta yhdessä ne muodostivat ajatuksellisen jatkumon, jossa yhdenlaisesta poikkeustilasta siirryttiin saumatta seuraavanlaiseen.
Kriisitietoisuus. Oikeuksien punnintaa kehysti molemmissa tapauksissa jatkuvasti kasvava kriisitietoisuus, jossa kriisin sisältö vaihtelee mutta tietoisuuden muoto ja mahdollisten ratkaisujen rakenne pysyvät samoina sisällönmuutoksista huolimatta (tällaisesta ketjutuksesta ks. esim. Haukkala 2020; Alhanen et al. 2022; Lähde 2023; Lähde et al. 2026).⁴
Pysyvää on ennen muuta ajatus ratkaisun hetkestä, joka määrää tulevaisuudesta tässä ja nyt. Ratkaisuja vaativat ongelmat eivät kriisitietoisuuden valossa näyttäydy pelkästään väistämättöminä, kiireellisinä ja polttavina, vaan ne jäsentyvät kohtalonkysymyksiksi, jotka rajaavat hengissä säilymisen mahdollisuudet (Heinämaa 2016). Aikaa ei siksi koskaan ole ilmeisten vaihtoehtojen tutkimiseen, saati ennalta tuntemattomien hahmottamiseen.
Näen filosofiseksi tehtäväksi tämän ajatusrakennelman koettelemisen. On aika selvittää, eivätkö ihmisten perusoikeudet merkitse meille muuta kuin tilannekohtaisesti tingittäviä etuuksia tai tasaisesti jaettavaa ylimäärää. Millaisiksi olennoiksi ajattelemme itsemme luopuessamme näistä oikeuksista tällaisin perustein? Minkä hyväksi olemme valmiita seuraaviin luovutuksiin?
Sara Heinämaa on Jyväskylän yliopiston filosofian professori ja teoreettisen filosofian dosentti Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu esitelmään Normatiivisuus-seminaarissa Helsingin yliopistolla 7.5.2026.