Miksi journalismin etiikka ei näy?

22 kommenttia

Henrik Rydenfelt kritisoi viime viikolla journalismia siitä, että se ei keskity riittävästi arvokysymyksiin julkaisemiensa faktojen takana eikä tuo esiin omia eettisiä sitoumuksiaan. Tältä pohjalta hän kysyi provosoivasti, puuttuuko journalismista etiikka.

Ei journalismilta etiikkaa puutu, pikemminkin päinvastoin.

Etiikan kasvavasta merkityksestä journalismissa kertoo jo itsesäätelyn kehitys. Journalistin ohjeita muokattiin pitkään noin kerran vuosikymmenessä. Viimeisen 12 vuoden aikana päivityksiä sääntöihin on tehty jo kolme kertaa. Toimittajat joutuvat muuttuvissa nykyoloissa miettimään päivittäisessä työssään eettisiä kysymyksiä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Olen myös tutkinut journalistien ammattiarvoja. Olen huomannut, että journalistien tulkinnat aiheisiinsa liittyvistä arvokysymyksistä ovat aiempaa moninaisempia (ks. esim. Pöyhtäri, Väliverronen & Ahva 2016).

Kuitenkin Rydenfelt on kritiikissään aivan oikeassa. Journalistien pohdiskelu ei näy julkisuudessa, eivätkä journalistit ole järin halukkaita arvioimaan muidenkaan eettisiä vakaumuksia. Mistä se johtuu?

Se on hyvä kysymys, johon tarjoan tässä neljä mahdollista selitystä.

1. Journalismin nykytila

Taloushuolet, yt-neuvottelut ja kiristyvä työtahti ovat olleet suomalaisille journalisteille arkipäivää. Kun pitää tehdä ”enemmän vähemmällä”, hankalat toimijoiden arvoihin liittyvät kysymykset saattavat jäädä kysymättä.

Samoin aika oman toiminnan eettiselle arvioinnille, omien arvovalintojen kirkastamiselle ja niistä viestimiselle ulospäin vähenee. Lisääntyvä freelance-työ sotkee tilannetta entisestään.

Eettiset asiat nousevatkin yleensä laajempaan julkisuuteen toimituksissa vain kritiikkiä aiheuttaneiden tapahtumien yhteydessä. JSN:ltä saadut huomautukset sekä Jokelan koulusurmien tai Sipilägaten kaltaiset suuret uutistapahtumat herättävät keskustelua. Päivittäisen työn kysymyksiä puidaan vain ammattilehdissä – jos niissäkään. Yleisempään journalistiseen julkisuuteen likapyykin peseminen ei ole perinteisesti Suomessa kuulunut, kuten ei juuri muuallakaan (ks. von Krogh 2008).

2. Puolueettomuuden painolasti

Journalistien arvomaailma on Suomessa muokkaantunut pitkälti suhteessa poliittiseen järjestelmään. Kun puoluelehdistö kuihtui ja Ylessä luovuttiin toimittajien rekrytoinnista jäsenkirjapohjalta, journalismi teki pesäeroa politiikkaan. Toimittajien arvoja alkoivat ohjata professionaalisuuden ja etäisen objektiivisuuden ideaalit.

Monet toimittajat muistavat yhä puoluemedian ajat eivätkä missään nimessä hingu paluuta siihen maailmaan. Tekemissäni politiikan toimittajien haastatteluissa on käynyt ilmi, että vapautta poliittisesta ohjailusta vaalitaan erittäin tarkasti. Osa kokeneemmista toimittajista suhtautuu kannanottoihin ylipäätään varoen, koska niiden katsotaan vaarantavan journalistien riippumattomuutta. Tämä voi osaltaan selittää sen, miksi muidenkaan toimijoiden taustalla oleviin arvoihin ei haluta puuttua – se kun voitaisiin tulkita kannanotoksi.

Nuoremmissa (politiikan) toimittajissa tällaista ehdottomuutta ei näy. Objektiivisuus tulkitaan pelkän raportoinnin sijaan pääosin analyyttisyydeksi, ja kantaaottavuuskin on hyväksytympää. Kokeneet toimittajat ovat kuitenkin useissa toimituksissa vielä päättäjäpaikoilla – ainakin henkisesti. Oletan, että tätäkään sisäistä juopaa ei haluta tuoda julkisuuteen.

3. Ongelmallinen yleisösuhde

Kun puoluemedian agitoiva tyyli alkoi karsia mainos- ja tilaajatuloja, neutraalilla raportoinnilla mahdollistettiin suurimmat yleisöt ja sitä kautta kaupallinen menestys. Kaupan päälle tällä arvoratkaisulla taattiin journalisteille suuri autonomia yleisöön nähden: rajallisella markkinalla yleisöt kuluttivat oikeastaan kaiken, mitä journalistit vain tuottivat, eikä soraääniä juuri kuulunut.

Mediamarkkinoiden avauduttua on paljastunut, että neutraaliuden menestys ei johtunut pelkästään siitä itsestään vaan myös kilpailun puutteesta. Nyt kaupallinen menestys määräytyy yhä useammin kiinnostavuuden ja koukuttavuuden pohjalta. Kiinnostavuus edellyttää pitkällä tähtäimellä nykyistä läheisempää yleisösuhdetta, ja siinä työssä julkilausuttu sitoutuminen joihinkin eettisiin arvoihin ei olisi haitaksi.

Toimituksissa vanhasta on kuitenkin ollut varsin vaikeaa päästä irti – se kun edellyttäisi myös oman autonomian karsimista ja riippumattomuuden arvon uudelleentulkintaa. Tätä työtä tehdään jo monin paikoin. Esimerkiksi vanhojen linjapapereiden kaltaisia eettisiä sitoumuksia on joiltakin mediataloilta – esimerkiksi Iltalehdeltä – jo julkaistu. Päivittäisiin ja yleisölle näkyviin toimituksen käytäntöihin ne eivät kuitenkaan näytä suuresti vaikuttavan.

4. Puuttuvat käytännöt

Ongelma ei koske vain linjanvetoja. Kansainvälisessä vertailussa on huomattu, että suomalaisissa mediataloissa käydään sisäistä keskustelua juttujen etiikasta ja laadusta huomattavan aktiivisesti (Lauk, Harro-Loit & Väliverronen 2014). Periaatteessa toiminnan avaamiseen myös laajemmassa julkisuudessa suhtaudutaan myönteisesti, mutta käytännössä siihen ei ryhdytä. Usein vedotaan puuttuviin resursseihin ja keinoihin, erityisesti kehnoon taloustilanteeseen (Heikkilä 2011). Tilanne ei viime vuosina ole muuttunut.

Oman arvomaailman avaaminen juttujen yhteydessä tai muutoin on kiistelty teema toimituksissa. Monet vanhemmat toimittajat pitävät kiinni puolueettoman ja etäisen tarkkailijan roolistaan eivätkä lämpene idealle. Nuoremmissa ajatus saa kannatusta, ja jotkut kertovat toteuttavansakin sitä käytännössä vaikkapa kolumnien yhteydessä. Kovin yleiseksi tyyli ei ole noussut, koska erityisesti politiikan journalismissa avoimuuden haitat koetaan hyötyjä suuremmiksi. Myös asian ilmaiseminen luontevalla ja yleisölle hyödyllisellä tavalla mietityttää. Erään haastateltavani sanoin:

Millä sen maailmankatsomuksen määrittelet? Tuleeko joku manuaali, jossa on 500 maailmankatsomusyhdistelmää, ja sieltä pitäisi valita joku, joka lisättäisiin oman kolumnin perään? […] En edes tiedä, miten tämä käytännössä tehtäisiin.

Mitä tapahtuu tulevaisuudessa?

Arvoristiriitoja toimittajien kesken on siis useita. Pirstaloituvassa mediaympäristössä lienee selvää, että entisenkaltaista yhtenäistä rintamaa eettisten kysymysten suhteen ei synny. Mediakentälle mahtuu monenlaisia ratkaisuja.

Yleinen kehityssuunta on kuitenkin kohti toiminnan lisääntyvää avoimuutta – ovathan nuoret usein kokeneita suopeampia omien sidonnaisuuksien avaamiseen. Yleistyvä objektiivisuuden analyyttinen tulkintakin ohjannee siihen, että toimijoiden taustoja ruvetaan journalismissa penkomaan nykyistä tarkemmin.

Tällainen lähestymistapa on kuitenkin vielä varsin harvinainen. Sen nopea käyttöönotto saattaisi jopa olla kaupallinen etu. Kuka tarttuu vinkkiin?

Viitteet
Heikkilä, Heikki (2011). Leaving it up to professionals (and the market): Development of online media accountability practices in Finland. MediaAcT Working Paper No. 2/2011. http://www.mediaact.eu/fileadmin/user_upload/WP4/MediaAcT_Working_Paper_Finland.pdf.
Lauk, Epp, Harro-Loit, Halliki & Väliverronen, Jari (2014). Media Accountability through the Eyes of Journalists: Feedback, Responsiveness, Interaction. Teoksessa Fengler, Susanne et al. (toim.) Journalists and Media Accountability: An International Study of News People in the Digital Age. New York: Peter Lang, s. 83–98.
Pöyhtäri, Reeta, Väliverronen, Jari & Ahva, Laura (2016). Suomalaisen toimittajan itseymmärrys muutosten keskellä. Media & viestintä 39(1), s. 1–23. http://mediaviestinta.fi/blogi/suomalaisen-journalistin-itseymmarrys-muutosten-keskella/.
von Krogh, Torbjörn (2008). “Constructive Criticism” vs Public Scrutiny Attitudes to Media Accountability in and Outside Swedish News Media. Teoksessa Media Accountability Today… and Tomorrow. Updating the Concept in Theory and Practice. Göteborg: Nordicom.

 

Jari Väliverronen on tutkija Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnassa. Hän on perehtynyt muun muassa poliittiseen journalismiin, journalismin muutoksiin ja kriisijournalismiin. Hänen tuleva väitöskirjansa käsittelee suomalaisen politiikan journalismin viimeaikaisia muutoksia.

Lue myös: Puuttuuko journalismista etiikka?

22 kommenttia

  1. Elias

    Tämä selvitys vahvistaa näkemystä sen puolesta, että nuoremman toimittajakunnan objektiivisuuden hylkäämisen seurauksena muiden tietolähteiden kuin toimittajien merkitys on kasvanut. Suurin osa suomalaisista ei jaksa lukea kapeakatseisia juttuja joiden kirjoittajista 60-70% kertoo äänestävänsä vihreitä. Kehitys vastaa hyvin 1970-luvun tilannetta kaikessa karmaisevaisuudessaan. Tällä kertaa internet kuitenkin mahdollistaa moniäänisyyden valtamedian ulkopuolella, mikä sitten vihreiden toimittajien osalta on leimattu käytännöllisesti “vihapuheeksi”. Subjektiivisuus ei tuo journalismiin mitään, vaan vie sen uskottavuuden. Toimittajat tekevät sen kaikessa tekopyhyydessään itse.

    Vastaa ↓
    1. Jari Väliverronen

      Hei Elias,

      Kiitos kommentistasi! Meidän tutkimuksissamme on selvinnyt, että objektiivisuus on edelleen suomalaisille toimittajille – niin nuorille kuin kokeneemmille – hyvin tärkeä arvo. Käsitteen sisällön tulkinnat vain ovat muuttumassa. Kuitenkin objektiivisuuden perusidea (mielipiteiden ja faktojen erottelu) näkyy selvänä uutisissa, jossa mielipiteiden esittämistä ei edelleenkään suvaita.

      Mielipidekirjoitusten määrä sen sijaan on lisääntynyt – paljolti varmaan siksi, että mediakilpailun lisäännyttyä pelkillä uutisilla on vaikea erottua muista. “Lisäarvoa” tuomaan on kehitetty erilaisia taustoittavia ja tulkitsevia juttutyyppejä 1990-luvulta alkaen (kommentit, kolumnit, uutisanalyysit jne.). Niissä tietysti toimittajat esittävät mielipiteitä ja tulkintoja. Kuitenkin Esa Reunasen v. 2014 tekemän tutkimuksen mukaan toimittajien mielipiteenilmaisut ovat ennemminkin varovaisia ja taustoittavia kuin suoria kannanottoja.

      Tämä on toimittajien yleisin tapa tasapainoilla puolueettomuusvaatimuksen ja kaupallisten vaatimuksien keskellä. Erityisen tarkkaan toimittajat punnitsevat sanojaan puoluepolitiikkaan liittyvissä aiheissa, koska niissä ihmiset närkästyvät toimittajien kannanotoista herkimmin. Vähemmän puolueisiin liittyvissä poliittisissa asioissa (esim. ilmastonmuutos, kuluttaja-asiat) toimittajat kokevat, että kannanotoille on enemmän pelivaraa.

      Tässä olennainen kysymys kuuluu: kuinka uskottava tämä linja pitemmän päälle on? Kommentistasi voi päätellä, että pidät sitä ongelmallisena, ja se on ymmärrettävää. Kun paine esittää mielipiteitä – vaikka varovaisiakin – kasvaa ja tulkitseva journalismi yleistyy, on koko ajan vaikeampaa väittää samaan aikaan olevansa puolueeton toimittaja. Omien mielipiteiden taustalla olevien arvojen avaamista on paikoin Suomessa vaadittu, mutta kuten tuossa yllä totesin, siihen ei vielä ole kovin laajassa mitassa ryhdytty.

      Syyt lienevät pitkälti kaupalliset: pelätään, että käy kuten puoluelehdistön aikaan ja oma potentiaalinen asiakaskunta kutistuu. Kun journalismi on muutenkin tapellut rahavaikeuksissa, ajatus ei kuulosta houkuttelevalta. Selvältä kuitenkin näyttää, että nykytiekään ei ole ongelmaton.

      Yleisöt pirstaloituvat tulevaisuudessa joka tapauksessa vielä nykyistäkin enemmän, joten siksi uskonkin, että ainakin joillekin media-alan toimijoille omien arvojen selkeä julkituonti voi olla jopa kaupallinen etu: sillä tavalla lukija tietää, mitä saa, ja voi muodostaa tiiviimmän yhteyden mediansa kanssa. Ei tämäkään ratkaisu ole ongelmaton (esim. kuplautumisen vaara tämmöisessä on suuri), mutta kuten sanottu, siitä saattaa joillekin toimijoille olla hyötyä, ja ainakin se nostaa arvokysymykset nykyistä vahvemmin julkiseen keskusteluun.

      Jos olet kiinnostunut tuosta Reunasen Esan tutkimuksesta, se löytyy Vastapainon julkaisemasta kirjasta Journalistin vapaus (toim. Heikki Luostarinen ja Pentti Raittila), s. 46-73.

      Vastaa ↓

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *