Jokaisessa mediassa tehdään virheitä, jätetään kertomatta merkityksellisiä asioita ja aika ajoin annetaan tapahtumista yksipuolinen kuva. Journalistikaan ei ole täysin neutraali tai vapaa intresseistä (ks. Lehtinen 2014).

Mikä sitten erottaa nettiin viime aikoina ilmestyneet epämediat luotettavasta mediasta? Erittelen seuraavassa kolme tekijää. 

Pyrkimys totuuteen – vai aivan muuhun?

Jo Platonin esittämän tiedon määritelmän mukaan tieto on oikeutettu ja tosi uskomus. Tieto on aina totta: se pitää paikkansa. Tieto ei ole tietoa onnekkaan sattuman vuoksi, vaan sille on esitettävissä oikeutus, perustelu.

Totuus mielletään yleensä esitetyn väitteen ja asiantilojen vastaavuudeksi: totta on kertoa asiat niin kuin ne ovat, kuten Aristoteles jo väitti. Mutta miten tiedämme, mikä on totta?

Ei ole olemassa ”totuusskooppia”, laitetta, joka kertoisi asioiden todellisen laidan nappia painamalla.

Amerikkalaisen tieteenfilosofin Charles S. Peircen ensimmäisenä muotoileman fallibilismin mukaan mukaan kaikki käsityksemme ovat enemmän tai vähemmän erehtyväisiä, mutta voimme pyrkiä korjaamaan niitä (esim. Peirce 1877). Tieteellisen tutkimuksen tarkoitus on siivota pois virheet, jotka johtuvat tutkijoiden rajallisista käsityksistä, intresseistä ja erehdyksistä.

Fallibilismin perusajatusta voi soveltaa myös uutismediaan. Journalisti ei tietenkään ole erheetön tai täydellisen neutraali. Olennaista on, pyrkiikö hän viestillä kertomaan totuuden vai onko viesti laadittu muiden intressien palvelemiseksi.

Epämedialta tyypillisesti puuttuu pyrkimys totuuden selvittämiseen ja kertomiseen: toiminnan tavoitteena on pikemminkin tiettyjen näkemysten levittäminen sekä mainostulot.

Epämedian piirteitä on joskus myös vakiintuneessa mediassa. Esimerkiksi iltapäivälehdissä osa sisällöstä on valjastettu puhtaasti klikkien keräämiseen.

Oikeutus: onko väitteet riittävästi perusteltu?

Luotettava media pyrkii totuuteen, ja siinä paras väline on väitteiden riittävä perustelu, oikeutus. Perusteluina väitteille toimivat tyypillisesti muut väitteet ja havainnot. Oikeutukselle ei ole mitään automaattista mittapuuta tai laitetta, vaan sen luonne riippuu esitetystä väitteestä ja kontekstista.

Epämedia tyypillisesti kopioi muualla kerrottua tarkistamatta väitteitä itse. Pahimmillaan kyse on yksittäisen ihmisen tarinasta, johon epämedia lisää vielä omat johtopäätöksensä.

Perustellussa mediassa kyseenalaiset väitteet pyritään varmentamaan useista, mahdollisimman riippumattomista lähteistä. Faktojen tarkistaminen ei ole pikaista googlausta tai Wikipedian vilkaisua: journalisti kysyy asiantuntijoilta ja etsii ensi käden tietoa tapahtumien todistajilta.

Väitteensä perustelevan median erottaa epämediasta oman journalistisen työn osuus. Epämediassa se lähestyy nollaa.

Nollajournalismia on myös vakiintuneissa julkaisuissa. Erityisen ongelmallisia ovat pikaisesti kyhätyt käännösartikkelit, joiden kertomaa ei millään tavalla varmisteta. Jälleen raja epämediaan hämärtyy..

Rehellisyys: antaako kerrottu asioista oikean kuvan?

Myös pelkästään tosia ja oikeutettuja väitteitä esittämällä voi antaa asioista vääristyneen kuvan. Totuuden ja oikeutuksen rinnalle luotettavan median tunnusmerkiksi voi nostaa rehellisyyden: tarjoavatko esitetyt väitteet yleisölle asioista oikean käsityksen?

Kyselytutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista pitää suuria medioita luotettavana (Yle 22.11.2015). Toisaalta tutkimusten mukaan valtaosa ei luota kaikkeen, mitä mediassa kerrotaan (M&M 16.7.2015).

Epämedia tyypillisesti vetoaa mediaan kohdistuvaan epäluottamukseen. Se väittää kertovansa sen, mistä muut vaikenevat. Mistä on syntynyt ajatus, ettei media ole rehellinen vaan vaikenee tarkoituksella?

Ajankohtainen esimerkki lienee vakiintunut tapa jättää kertomatta rikoksesta epäityjen ulkomaalaistaustasta. Ajatuksena on, että tällainen ei kuulu journalismiin – ja ehkä sekin, että tieto voisi saada yleistämään epäilyt kaikkiin tietyn ryhmän edustajiin (ks. HS Nyt 26.10.2014).

Vastareaktiona on herännyt epäluulo. Turvapaikanhakijat ovat nyt sekä viranomaisten, median että kansalaisten suurennuslasin alla.

Kun epämedia väittää kertovansa sen, mistä muut vaikenevat, se itse myöntää esittävänsä asioista vain yhden puolen. Vaikka väitteet olisivat tosia, ne harvoin kertovat koko totuutta.

Rehellinen media varmistaa, että viestin kokonaisuus sisältää riittävät tiedot asian hahmottamiseksi. Kiistanalaisissa kysymyksissä kuullaan myös toista osapuolta.

Onko vakiintunut suomalaismedia rehellistä, vai antaako se päätöksenteosta yksipuolisen kuvan?

Kritiikin puutteesta mediaa on turha syyttää. Päättäjien epäonnistumisten uutisointi saa paljon yleisöä. Toimittajan ammatillinen arvostus määräytyy sen mukaan, kuinka merkittävän vallanpitäjän toimittaja on saanut eroamaan.

Ongelma on pikemminkin päinvastainen: muuten laadukkaassa journalismissa esiintyy yksisilmäistä arvostelua ja jopa tahallista väärinymmärrystä kriittisyyden nimissä.

Epämedia houkuttelee yleisöä kohuilla ja provosoinnilla. Luotettavankin journalistin on lupa tavoitella mielenkiintoisuutta, puhuttelevuutta ja ajankohtaisuuta – mutta ei totuuden, oikeutuksen tai rehellisyyden kustannuksella.

Jos juttu kuulostaa liian mehukkaalta ollakseen koko totuus, yleensä se ei sitä olekaan.