Eliitin pelko – tyrannian alku?

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Harva osasi ennustaa Donald Trumpin voittokulun Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Yksi ennustus näyttää silti tulevan toteen.

Ateenalaisfilosofi Platon (k. n. 347 eaa) esitti teoksessaan Valtio kuvauksen siitä, kuinka demokraattinen yhteiskunta vapautta tavoitellessaan nostaa valtaan tyrannin.

Platonin mukaan yhteiskuntien kehityskulussa oligarkia, harvainvalta, johtaa lopulta alistettujen kapinaan. Syntyy demokratia, “miellyttävä ja monivivahteinen” hallitusmuoto, joka kaikessa korostaa yksilön vapautta toimia tahtonsa mukaan ja joka synnyttää värikkään ja monipuolisen yhteiskunnan.

Demokratia ei kuitenkaan Platonia tyydytä. Yhtenä sen puutteena hän pitää demokraattisen ihmisen taipumusta toteuttaa halujaan varsin mielivaltaisesti, ilman järjestystä tai suuntaa. Ongelma lienee useimmille tuttu:

“Yhtenä päivänä hän viettää juominkeja huilujen soidessa, toisena juo pelkkää vettä ja laihduttaa itseään; hän vuoroin urheilee, vuoroin laiskottelee ja lyö kaiken laimin, vuoroin yltyy filosofoimaan.” (561c-d)

Tätäkin pahempi ongelma on demokratian taipumus johtaa tyrannin nousuun.

Demokraattiset ihmiset pelkäävät eniten vapauden menettämistä. Ketä tahansa, jonka toiminta ei tyydytä – usein vaurastumaan päässyttä- syytetään valtaa ja rikkauksia himoavaksi oligarkiksi, jota vastaan nostetaan oikeusjuttuja ja kehitellään rangaistuksia.

Pelkoa oligarkkien noususta hyödyntää tyranni, joka esiintyy demokratian suojelijana ja pelastajana. Hän nousee valtansa huipulle tuhoten vastustajansa, joita hän syyttää harvainvallan kannattajiksi.

Aluksi tyranni saavuttaa kansan suosion katteettomilla lupauksillaan. Suosion hiipuessa valtansa säilyttääkseen tyranni käynnistää tarpeettomia sotia, tuhlaa valtion omaisuuden sotavoimiin sekä tuhoaa osan kansasta erilaisissa puhdistuksissa.

Lopputuloksena on valtioista onnettomin, jatkuvassa puutteessa ja pelossa elävä tyrannia.

Yhdysvallat ja oligarkian peikko

Hillary Clintonin kannatus ja asema vaalien alla näytti päällisin puolin vahvalta. Hänen ehdokkuuttaan tuki valtaisia joukko poliittisen eliitin edustajia ja muita silmäätekeviä. Perinteinen media kiitteli Clintonin tarkkoja toimenpide-ehdotuksia, osaamista ja pitkää kokemusta.

Toisille äänestäjille näin laaja tuki oli osoitus Clintonin kyvykkyydestä presidentin tehtävään. Mutta monelle Obaman, Joe Bidenin tai Bill Clintonin tukipuheet saattoivat olla pikemminkin elävä muistutus siitä, että Clinton oli amerikkalaisen poliittisen oligarkian kansalle syöttämä valinta, puolue-eliitin kruununjalokivi.

Jopa omien suunnalta tullut hyljeksintä taisikin sataa Trumpin laariin. Vaalien musta hevonen kykeni osoittamaan olevansa kaikkea muuta kuin oligarkkisen establishmentin tuote, yksi Washingtonin massiivisen poliittisen koneiston rattaista.

Journalistisen median hämmennys ja jatkuva iva Trumpia ja hänen lausuntojaan kohtaan vain voimisti käsitystä ulkopuolisesta, rohkeasta, oligarkkien kieltä ja puhetapaa ravistelevasta muutoksen tuojasta.

Yhdysvaltain läpeensä demokratisoidussa järjestelmässä äänestäjät – ei eliitti – päättävät sekä ehdokkaasta että vaalien voittajasta. Oligarkkeja vieroksuva kansa äänesti lopulta mediaa, mielipidemittaajia ja puolue-eliittejä vastaan: vapaus valita on meidän, ei teidän.

Näin demokratia itse murtaa omat perinteiset instituutionsa. Demokratian puolustajina ja ylläpitäjinä mielellään esiintyvät puolueet, media ja valtiollinen koneisto näyttäytyvätkin kansalle oligarkkien linnakkeina.

Jäljelle jää vain järjestelmän ulkopuolelta valittu “demokratian puolustaja” – Donald Trump.

Vaihteleva tyrannionni

Oligarkian pelko ei ole uutta, varsinkaan Yhdysvalloissa.

Jo Barack Obama nousi valtaan osin ulkopuolisen asemansa ansiosta. Senaattorin tehtävästään huolimatta hän oli kaukana puolue-eliitin ytimestä – toisin kuin silloinen kilpakumppaninsa Clinton.

Jo Obama lupasi Washingtoniin eliittejä vavisuttavaa muutosta, jota ei kuitenkaan tullut – ja näin sen lupaajille jäi yhä tilaa.

Ja jo Obaman toiminnassa presidenttinä on tyrannian piirteitä. Kun presidentti ei saanut päätöksiään läpi republikaanien hallitsemassa edustajainhuoneessa ja senaatissa, hän tukeutui usein yksipuolisiin, toimeenpaneviin päätöksiin. Obama kasvatti näin presidentin valtaa amerikkalaisen demokratian ytimessä olevan vallan tasapainon ja kolmijaon ulkopuolelle.

Demokratian ongelman – tyrannin nousun – välttämiseksi Platon ehdotti aristokraattista hallitusmuotoa, parhaiden valtaa. Platonin utopiassa valtiota hallitsevat tätä tarkoitusta varten vuosikymmeniä koulutetut filosofi-hallitsijat, joilla itsellään ei saisi olla omaisuutta ja joiden lastenkin tulisi olla yhteisiä.

Yhdysvaltain ja maailman onneksi Obama oli luonteeltaan ja päätöksissään lähempänä platonilaista filosofi-hallitsijaa kuin halujensa vietävissä olevaa tyrannia.

Trumpin kohdalla emme taida olla yhtä onnekkaita.

Mistä on tyranni tehty?

Osoittautuuko Trump siis tyranniksi?

Varmuudella voimme tietää vasta hänen presidenttikautenaan. Ennustamisessa voi käyttää hyväksi Platonin hämmentävän tarkkanäköistä katsausta tyrannin kehitykseen ja psykologiaan.

Demokratian hengessä tyrannin kasvatuksesta puuttuu kohtuullisuus. Toisin kuin muista demokratian kasvateista, jotka toteuttavat kaikenlaisia halujaan, tyrannista kasvaa alhaisimpien halujensa ja pyrkimystensä orja. Hän ei voi kohdella toista samanarvoisena, vaan hahmottaa aina olevansa joko herra tai orja, joko määräävä tai määrättävä.

“Koko elämänsä aikana he eivät ole kenenkään ystäviä vaan aina toisten herroja tai orjia. Vapautta ja todellista ystävyyttä ei tyranniluonne pääse koskaan maistamaan.” (576a)

Tyrannia on hallitusmuodoista onnettomin. Halujensa riivaama, jatkuvassa pelossa elävä tyranni on itse onnettomin kaikista.

Tuhlaavaisella elämäntavallaan ylpeilevälle, naisia puristelevalle Trumpille mikään kansan suosio ei tunnu riittävän. Jokaisesta häneen kohdistetusta arvostelusta loukkaantuva liikemies jakaa ihmiset hänestä pitäviin “voittajiin” ja häntä ymmärtämättömiin “luusereihin” ja nauttii silmin nähden päästessään jakelemaan “potkuja” tosi-tv:ssä.

Voisiko olla parempaa esimerkkiä Platonin luonnehtimasta, perustavasti epävarmasta ja tyytymättömästä tyranniluonteesta kuin ihminen, joka lupaa hyväksyvänsä vaalituloksen sillä ehdolla, että hän voittaa?

Kommenteista erityiset kiitokset Maria Mäkelälle sekä Heikki A. Kovalaiselle.
Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Yksi kommentti kirjoitukseen “Eliitin pelko – tyrannian alku?

Jätä kommentti

Your email address will not be published.