Digitaalinen demokratia ja kritiikin kidnappaajat

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Demokraattinen yhteiskunta on ongelmissa. Kansalaiset eivät kykene tuntemaan poliittisen päätöksenteon monimutkaisia aiheita ja tekemään niitä koskevia valistuneita ratkaisuja. Kansan mielipiteet ja kiinnostuksen kohteet määrittelee journalistinen media, joka palvelee omia taloudellisia intressejään ja jopa levittää suoranaista propagandaa.

Näin esitti yhdysvaltalainen journalisti Walter Lippmann teoksissaan Public Opinion (1922) ja The Phantom Public  (1925) – ja käynnisti nykyaikaisen mediatutkimuksen.

Lippmann ehdotti demokratian ongelmaan myös ratkaisua: median ja päätöksenteon välille on luotava selvä hajurako. Poliittisten päättäjien on syytä kuunnella pelkästään asiantuntijoita, kun taas journalistien tehtävä on selittää asiantuntijoiden näkemykset kansalle yleisen mielipiteen (public opinion) aikaansaamiseksi.

Media siis takaa sen, että kansa voi hyväksyä asiantuntijatiedon varassa tehdyt päätökset.

Lippmannin elitistisen demokratian visio sai nopeasti vaikutusvaltaisen kriitikon. Filosofi, psykologi ja kasvatustieteilijä John Dewey vastasi Lippmannille useilla kirjoituksilla, lopulta poliittisen filosofian klassikolla The Public and Its Problems (1927).

Dewey oli yhtä mieltä Lippmannin kanssa demokraattisen päätöksenteon ongelmista, mutta hänen ehdotuksensa niiden ratkaisemiseksi oli toisenlainen.

Sen ytimessä on viestintä (communication).

Dewey esitti, että demokratian ongelmat vältetään lisäämällä demokratiaa. Yleisön pitäisi muuttua sivustaseuraajasta aktiiviseksi ja kriittiseksi osallistujaksi päätöksentekoon.

Deweyn osallistuvan demokratian mallissa asiantuntijat viestivät ensisijaisesti laajalle yleisölle, joka aktiivisesti tuo asiantuntijan eteen uutta informaatiota. Tuloksena on public, joka on joskus käännetty sanalla julkiso: ihmisten vuorovaikutuksen verkosto, jossa yhteisiin ongelmiin haetaan yhteisiä ratkaisuja.

Yhteisen ratkaisun tekeminen ei vaadi kansalaisilta ensyklopedista tietämystä vaan kriittisiä valmiuksia arvioida esitettyjä väitteitä, asiantuntijoita, tietolähteitä ja niistä vedettyjä johtopäätöksiä – sekä taitoa viestiä omia näkemyksiä ja niiden perusteita muille.

Lippman vs. Dewey: toinen erä

Lippmannin elitistinen näkemys voitti ensimmäisen erän. Vaikka viime vuosikymmeninä erilaiset osallistuvan demokratian teoriat ovat saaneet kannatusta tutkijoiden keskuudessa, demokraattisten yhteiskuntien käytännöt ovat pitkään poikenneet deweylaisista ihanteista.

Sotienjälkeistä Suomea voisi pitää elitistisen demokratian mallimaana: eliitti teki päätökset ja journalistinen media hankki kansalaisten hyväksynnän.

Voi tietysti kysyä: eikö elitistinen demokratia siis toimi – eikö Suomelle käynyt ihan hyvin?

Lippmannin ja Deweyn visioista voi olla monta mieltä. Käytännön tasolla elitistinen demokratia on kuitenkin häviämässä toisen erän.

Olemme nimittäin kuin huomaamattamme siirtyneet kohti osallistuvaa demokratiaa.

Deweyn ajatuksia mukaillen osallistuva demokratia edellyttää seuraavat kolme tekijää:

  1. Alusta: kansalaisten mahdollisuus olla paitsi ideoiden ja poliittisten näkökulmien kuluttajia, myös niiden tuottajia, levittäjiä ja muokkaajia.
  2. Riippumattomuus: viestintäalustan verrattain suuri riippumattomuus vääristävistä tekijöistä, kuten taloudellisista ja poliittisista intresseistä.
  3. Valmiudet: kansalaisten riittävät kriittiset ja reflektiiviset valmiudet ja halu osallistua yhteiseen ongelmanratkaisuun ja päätöksentekoon.

Näistä ensimmäinen, alusta, on jo toteutunut sosiaalisen median ja verkkoyhteisöpalvelujen muodossa. Toinen tekijä, alustan riippumattomuus, on jo onneksi kasvavan julkisen keskustelun kohteena. Siitä on kyse, kun puhumme esimerkiksi verkon neutraaliudesta tai Facebookin sisällön suodattimien ongelmista.

Kolmas tekijä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Digitalisaatiolla ja digiloikalla tarkoitetaan yhä informaation saatavuutta sähköisessä muodossa, ei uusien käytäntöjen omaksumista.

Deweylle kansalaisten kriittisten ja reflektiivisten valmiuksien keskiössä on tieteellinen lähestymistapa, jonka pragmatistit kuten Dewey ymmärsivät varsin laajasti. Tieteessä ei perimmiltään ole kysymys niinkään tietyistä teorioista, menetelmistä tai instituutioista vaan halusta oppia uutta ja kyseenalaistaa omat ennakkoluulot.

Tässä tiede asettuu jääräpäistä omiin käsityksiin takertumista ja auktoriteettiuskoa vastaan. Väitteitä, tietolähteitä ja asiantuntijoita arvioidaan sen perusteella, missä määrin ne antavat maailmasta totuudenmukaisen kuvan – ei sen perusteella, tukevatko ne valmiiksi omaksuttuja näkökulmia.

Kriittisyyden kidnappaajat

Todellisuus on kaukana deweylaisista ihanteista. Brexitin ja Trumpin menestyksen jälkeen trendikkääksi on tullut jopa väittää, että elämme totuudenjälkeisen politiikan (post-truth politics) ajassa, jossa totuudella ja väitteiden kriittisellä arviolla ei ole enää merkitystä.

Mutta ihmisten taipumus valikoida ja hyväksyä vain omaa näkökantaa tukevia näkemyksiä tuskin on uutta.  Olemme pikemminkin luoneet osallistuvan demokratian pohtimatta paljonkaan sen edellyttämiä kriittisiä valmiuksia.

Populististen liikkeiden nousu länsimaissa osoittaa, kuinka helppoa digitaalisessa viestintäympäristössä on tuottaa, hyväksyä ja jakaa eteenpäin ilmeisen virheellisiä, perusteettomia ja jopa ristiriitaisia väitteitä. Samaan aikaan kriittisyyteen pyrkinyt journalistinen media on muuttunut tiedon portinvartijasta yhdeksi keskustelun osapuoleksi.

Populismin ensimmäinen uhri onkin kritiikki itse: koko käsite on kidnapattu muihin tarkoituksiin.

Kun ihmiset esiintyvät maahanmuuttokriittisinä, rokotekriittisinä, EU-kriittisinä ja niin edelleen, kyse ei ole kriittisestä, tieteellisestä suhtautumisesta. Terveen mediakritiikin sijasta todistamme kiihkoa ja uskonkappaleiksi muuttuneita, elitismin ajan synnyttämiä harhoja tuon tai tämän median taustalla vaikuttavista salaliitoista ja painostuksesta. 

Kritiikin huntuun verhoutuneena esiintyy nyt yksiulotteinen ja yksisilmäinen vastustaminen, joka on todellisen kriittisyyden vastakohta.

Kriittisyys on huonossa huudossa myös toisesta syystä: sitä pidetään ikävänä ja sen esittäjää hankalana. Kun  insinöörimäinen ratkaisukeskeisyys on korvannut syvällisen asiantuntemuksen, jokaiselta kriittisiä huomioita esittävältä penätään heti omaa parempaa ratkaisua.

Tieteessä on kuitenkin usein kyse oikeiden kysymysten löytämisestä. Jos emme kysy, vaikka emme heti osaa vastata, vaurioitamme pahasti kykyämme oppia uutta.

Missä kriitiset valmiudet syntyvät?

Toki konkretiaakin tarvitaan. Miten terveen kriittinen ja reflektoiva asenne omaksutaan?

Digitaalista vuorovaikutusta ei voida laajasti säädellä ja säännellä: tämähän edellyttäisi elitistisen demokratian mallia, jonka digitalisaatio on juuri tekemässä mahdottomaksi. Kriittisten viestinnän valmiuksien pakottaminen ylhäältäpäin ei onnistu: niiden on synnyttävä ruohonjuuritasolla.

The Public and Its Problem -teoksen rivien välit henkivät nostalgista haikailua Deweyn nuoruuden Yhdysvaltojen pieniin yhteisöihin, joissa yhteistoiminta ja ongelmanratkaisu onnistuivat ja joissa osallistumisen valmiudet ja halu opittiin. Paluuta niihin ei globaalien ongelmien ajassa ole.

Digitaalinen aika ei ole luonut vain maailmanlaajuista keskustelua. Se on synnyttänyt pieniä digitaalisia yhteisöjä. Jo nyt kaupunginosilla, työpaikoilla, harrastajilla ja ammattilaisilla on viestintäympäristöjä, joissa osallistuvan demokratian valmiuksia on mahdollista oppia ja kehittää. Nämä ovat tämän päivän ”julkisoja”.

Jokainen digitaalinen ympäristö ei ole toimiva julkiso. Netin keskusteluryhmässä ei usein haeta yhteisiä ratkaisuja tai edes yhteistä ongelmaa vaan pikemminkin öyhötetään ja huomautellaan oikeinkirjoituksesta.

Insinöörin kielellä: lapset ja vähän vanhemmatkin tulisi istuttaa kasvamaan digitaalisiin yhteisöihin, joiden tarkoitus on aidosti saada aikaan yhteisiä ratkaisuja yhteisiin ongelmiin.

Kun koulun ruokalistasta käydään mediassa näennäinen debatti tai järjestetään oppilaille muodollinen äänestys, harjoitellaan yhä elitististä demokratiaa. Osallistuvassa demokratiassa oppilaat hakevat digitaalisella alustalla yhteistä ratkaisua eri näkökantoja puntaroimalla ja omat ennakkokäsitykset kyseenalaistaen.

Huutoäänestys on toki helpompi järjestää. Tulevaisuuden demokratian edellyttämien valmiuksien kehittämiseen siitä ei ole.

Kommenteista kiitos erityisesti Mats Bergmanille, Jouni Jokivirralle, Elisa Juholinille ja Timo Miettiselle.
Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

28 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.