Asiantuntija ja vaihtoehtoiset faktat

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Elämmekö ”totuudenjälkeisessä ajassa”? Ehkä emme sentään. Tuskin kukaan väittää, että haluaa uskoa epätotuuksia tai ei piittaa tiedosta.

Entisajan ja nykyisyyden välinen ero on pikemminkin siinä, mistä jokapäiväisen informaatiomme saamme. Tarjolla olevista tiedon ja epätiedon kanavista on runsaudenpula, ja perinteiset viestinnän portinvartijat kuolevat sukupuuttoon.

Keskustelukulttuuriamme luonnehtii pikemminkin ”vaihtoehtoisten faktojen” käsite, jonka lanseerasi Yhdysvaltain presidentin neuvonantaja Kellyanne Conway selitellessään Valkoisen talon epätosia väitteitä. Kuka tahansa voi muovailla aivan uusia ”tosiasioita” omien taloudellisten, poliittisten tai muiden intressien mukaan.

Loppu on kiinni vain siitä, kuinka moni uskoo ja kuuntelee.

Asiasta puhuja

Vaihtoehtoisten ”faktojen” maailma vaatii asiantuntijoilta – ammattilaisilta, tutkijoilta, johtajilta – toimintaa: osallistumista.

Jos asiantuntijaa ei kuulu eikä näy, keskustelua käydään aivan muiden tarjoamilla ”faktoilla”.

On turha odottaa, että laajempi yleisö tulee keskustelemaan asiantuntijoiden omille, perinteisille foorumeille. Siksi asiantuntijoiden pitäisi osata asemoida itsensä keskustelukumppaneiksi sinne, missä heidän asiastaan puhutaan.

Tämä alkaa olla tiedossa. Kynnys vain on jyrkkä. Parissa minuutissa sosiaalisessa mediassa on tullut jo vastaan ensimmäinen änkyrä, jonka mukaan suomalaisia ravitsemussuosituksia ohjaa elintarviketeollisuuden rahoittama salaliitto.

On hyvä pitää mielessä kaksi asiaa. Osallistuminen ei ole palvelulupaus. Asiallisiin viesteihin on hyvä vastata, mutta kaikkeen ei ole mikään pakko reagoida. Ja vaikka änkyrä vastauksesta tuskin mieltään muuttaa, sen näkevät sadat tai tuhannet muut.

Yhteinen nimittäjä

Asiantuntijan tietämyksen perusta koostuu usein yleistyksistä ja selityksistä, joiden tarttumapinta voi osoittautua ohueksi. Väkevän kokemuksen tai kertomuksen edessä tilastotieto on usein voimaton.

Eikö viime kesä tuntunut hirveän viileältä? Entä sekin lapsi, joka sairastui vain vähän aikaa rokotteen ottamisen jälkeen?

Olemme Elisa Juholinin kanssa esittäneet, että keskustelujamme piinaa usein puute yhteisistä ongelmista ja ratkaisujen hakemisesta. Kun keskustelijoiden tarkoitus on vain esitellä omaa pyhää oikeassaoloaan, ei synny todellista vuoropuhelua.

Asiantuntijan viestintä eri yleisöjen kanssa edellyttää samoin yhteisten ongelmien hakemista. Minkä vuoksi keskustelua käydään? Mitä sillä on tarkoitus muuttaa ja saavuttaa? On etsittävä pienintä yhteistä nimittäjää, joka yleensä ei ole tilasto.

Yhteisen asian etsiminen vaatii kuuntelemista, keskustelun usein unohdettua puoliskoa. Yhteen suuntaan viestimisen aika on ohi.

Sosiaalisen median verkostoissa usein yhä tutkija seuraa ja kommentoi toisia tutkijoita tai johtaja lähinnä oman firman väkeä. Silloin ei ole mikään ihme, jos kukaan muu ei halua kuunnella.

Kuka tuntee asian?

Osallistuvankin asiantuntijan ääni hukkuu helposti vaihtoehtoisten ”faktojen” alle.

Taloudellisesti motivoitu vääristely naamioidaan yhä taitavammin tutkimukseen perustuvaksi raportiksi, jopa tieteellistä julkaisua muistuttavaan muotoon. Yksisarvishoitojen tehoa esitellään jo Suomessakin perinteisessä mediassa. Television keskusteluohjelmissa asiantuntemus ja huuhaa esitellään tasavertaisina vaihtoehtoina, kahden totuuden taisteluna.

Mistä asiantuntijan voi enää erottaa?

Ennen oli tapana, että asiantuntija esiintyy aihepiirinsä kaikkitietävänä, erehtymättömänä auktoriteettina. Mitenpä muuten, jos kerran tuntee asiansa.

Nyt väittäisin, että on toimittava pikemminkin päinvastoin. Toisin kuin asiantuntijatkin joskus näyttävät kuvittelevan, uskottavuutta lisää eikä vähennä, jos omat väitteet ovat avoimesti erehtyväisiä ja korjaamiselle alttiita.

Miksi näin?

Tiedemies ja tieteenfilosofian suuruus Charles S. Peirce esitti, että ihminen voi muodostaa käsityksensä jääräpäisyydellä ja auktoriteettia seuraamalla. Jääräpäinen ihminen takertuu omiin mielipiteisiinsä, kun taas auktoriteettiin uskova pyrkii mukauttamaan kantansa (uskonnollisen, poliittisen tai muun) auktoriteetin mielen mukaiseksi.

Tieteellistä uskomusten muodostamisen menetelmää tätä vastoin luonnehtii fallibilismi: mikä tahansa syvälle juurtunutkin käsityksemme voi silti vaatia korjausta. Peircen mukaan tiede nimittäin pyrkii selvittämään, miten asiat ovat omista ja auktoriteettien mielipiteistä riippumatta.

Tieteellisyyden ja jääräpäisyyden välillä on myös todellisen asiantuntemuksen ja huuhaan perimmäinen ero.

Tietoa tavoitteleva asiantuntija on valmis avoimesti kyseenalaistamaan, haastamaan ja korjaamaan omia näkemyksiään. Hän myöntää avoimesti, kun ei tiedä. Auktoriteettina esiintyvä vaihtoehtoisten ”faktojen” edustaja ei tähän kykene. Mikään ei oikeastaan voisi osoittaa, että hän on väärässä.

Tietysti kaikki tutkijat ja viranomaiset ovat sitä mieltä, ettei mitään salaliittoa ole. Eihän se muuten olisi salaliitto!

Asiantuntijallakin on toki kiusaus edistää hyväksi kokemaansa asiaa tai lisätä omaa näkyvyyttään vetämällä mutkat suoraksi, kieltämällä epävarmuudet ja tarjoamalla valmiita vastauksia lähes jokaiseen ongelmaan.

Ei kannata. Erehtymättömille lopullisten totuuksien tunkijoille ei enää ole kysyntää.

Viite
Peirce, Charles S. (1877) The Fixation of Belief. Teoksessa Essential Peirce I. Indiana UP: Bloomington.
Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

51 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.