Sanotaan, että ei sota yhtä miestä kaipaa. Silti tuntuu, että väliin se kyllä kaipaa, tai ainakin joitakin sotia käydään varsin harvalukuisella joukolla. Tältä tuntuu paikoin oma sotani, joka on bioetiikan tieteenalan akateemisen ja yhteiskunnallisen työn tukeminen ja tunnetuksi tekeminen Suomessa.

Suomalainen bioetiikan ymmärrys näyttää jäävän jälkeen erityisesti Yhdysvaltojen ja myös muun Euroopan kehityksestä. Muualla tehdään päivä päivältä niin paljon enemmän. Optimisti ajattelee, että Suomessa on ainakin alalla paljon tehtävää.

Bioetiikka käsittelee lääke-, terveys- ja biotieteiden eettisiä, moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä – siis aiheita kuten geenimuokkaus, terveydenhuollon priorisointi tai lääkäri-potilassuhde. Sille luulisi olevan kysyntää, mutta bioetiikan kysymysten pohdinta ei aina saa riittävästi sijaa edes tieteenalan edelläkävijämaassa Yhdysvalloissa.

Vietin viime lukuvuoden Fulbright-stipendiaattina Harvardin yliopistossa kuulostelemassa, miltä bioetiikka näyttää maassa, jossa esimerkiksi uudet presidentit nimittävät korkean tason bioeettisen toimikunnan. Odotetusti bioeettinen pohdinta ja keskustelu olivat virkeällä tolalla.

Joulun välipäivien kutsuilla hieman reilu vuosi sitten keskustelin eräässä Harvardin biotieteen huippuyksikössä työskentelevän tutkijan kanssa. Keskustelu kääntyi hyttysiin ja uunituoreeseen CRISPR/CAS9-tekniikkaan, joka mahdollistaa geneettisen muokkauksen ennennäkemättömällä tarkkuudella – ja vielä niin, että muutokset periytyvät.

Puhuimme myös yleisemmin siitä, millaisia uusia mahdollisuuksia uusi tekniikka avaa. Hiljattain esimerkiksi BBC uutisoi amerikkalaisten tutkijoiden mutanttihyttysistä, joita voitaisiin luoda muokkaamalla tavallisia hyttysiä vastustuskykyisiksi malarialle. Keskustelun kuluessa tutkija totesi, että tässähän on vain ainakin sellainen pieni seikka, että kollegoiden laboratoriosta pääsi jo pari koemuokattua hyttystä karkuun – mutta kukapa voisi estää sitä, että jossakin takinkäänteessä aina pari tällaista pääsee karkuun.

Ongelma vain on siinä, että uudet lajit voivat luontoon päästyään, varsinkin tähän tapaan, pahimmillaan järkyttää ekosysteemiä peruttamattomilla tavoilla.

Tajusin tilanteen olevan hälyttävämpi kuin olin autuaassa tietämättömyydessäni osannut aiemmin kuvitellakaan. Eivät asiat ole tässä titanicissa hallinnassa, kenelläkään.

Toinen juhlien osallistuja kyseli minulta, miten jaksan olla niin innostunut bioetiikasta. Hetken mietittyäni huomasin sanovani: koska se valvottaa minua öisin, kirjaimellisesti. Millaista on silloin, kun olen vanha? Lentääkö korvaani jokin laboratoriosta karannut mutanttihyttynen, joka on syrjäyttänyt viattomammat lajitoverinsa ympäristöstään?

Tai entä kun makaan sängyssä raihnaisena muiden avun varassa? Onko silloin saatavilla Yhdysvalloissa yleistyvän uuden ammattiryhmän edustaja, kliininen bioeetikko, joka voisi kuulla ääneni, jolle en olisi ensisijaisesti biologinen – tai taloudellinen – ongelma hoidettavaksi?

Häkellyttää, että emme käy eloisaa, suorastaan ylitsevuotavaa yhteiskunnallista keskustelua tällaisista aiheista ja niihin liittyvistä tärkeistä päätöksistä. Ajattelen: näin ei voi olla, tämän on muututtava.

Maailma toki muuttuu päivä kerrallaan, mutta toisaalta se ei muutu itsekseen – se on muutettava. Pelkoni lopulta on, että maailma ei muutu tarpeeksi nopeasti, ei ainakaan siihen mennessä, kun on liian myöhäistä minulle – tai meille. Olen yhä uneton bioetiikan äärellä.

Heikki Saxén valmistelee Tampereen yliopistossa väitöskirjaansa, joka käsittelee bioetiikan aatehistoriaa sekä työskentelee kliinisen biotekniikan kehittämishankkeiden parissa. Hän on Suomeen hiljattain perustetun Bioetiikan instituutin puheenjohtaja.