Mitä menettäisimme, jos hallitukset lakkaisivat toimimasta itsekkäiden, lyhytnäköisten etujen valvojina ja ryhtyisivät kuuntelemaan tasapuolisia neuvonantajia? 

Filosofian historiassa on esitelty monenlaisia tasapuolisen neuvonantajan kaltaisia olioita: Adam Smithin puolueeton tarkkailija, David Humen ideaalinen havainnoitsija, Immanuel Kantin vapaatahtoinen yksilö, John Rawlsin päätöksentekijä tietämättömyyden verhon takana, R. M. Haren arkkienkeli, Ronald Dworkinin tuomari Herkules. Näille on yhteistä muodollinen järkevyys, puolueettomuus ja tunnekuohujen puute.

Tasapuolisten neuvonantajien määrittelemiseksi käytämme hieman käännettyä oikeudenmukaisuuden karttaa.

Oikeudenmukaisuuden teorioista ylhäällä ovat yksilön vastuun ja toiminnan korostajat, alhaalla sosiaalisen vastuun tärkeyden korostajat. Kartan oikealla puolella ovat toiminnan ja päätösten seurauksiin keskittyvät näkemykset oikeudenmukaisuudesta. Vasemmalla puolella taas ovat näkemykset, joissa korostuu yksilön tai ryhmän asema: yksilön kukoistus omalla vastuullaan ja omine voimineen, yhteisön perinne, tavat ja kulttuuri sekä sorrettujen tai huomaamatta jääneiden ryhmien voimaannuttaminen.