Yhä useampi on esittänyt, että Suomen koronatoimien hyötyjä ja haittoja tulisi arvioida käyttämällä mittapuuna terveydenhuollon kontekstissa käytettyjä laatupainotteisia elinvuosia (QALY, quality-adjusted life year) (esim. HS 10.5.). Tämän ajatuksen houkuttelevuuden ymmärtää. Onhan monesti niin, että käytössä olevista voimavaroista kannattaa (ja on oikein) ottaa mahdollisimman paljon irti, ja nykyisessä kriisissä on toki osittain kyse terveydestä.

Tämä lähestymistapa on kuitenkin monella tavalla ongelmallinen: laatupainotteisten elinvuosien maksimointi ei huomioi kaikkia moraalisesti relevantteja hyötyjä ja haittoja, ja  niiden laskennallisen hinnan käyttö ohjaa myös ottamaan huomioon hyötyjä ja haittoja, jotka eivät ole moraalisesti relevantteja. Valmiutemme maksaa sairaiden hoidosta ei myöskään sovellu mittapuuksi sille, kuinka paljon meidän pitää uhrata välttääksemme vahingoittamasta toisia. Teoreettisin termein ilmaistuna toisten negatiiviset oikeudet ovat vahvempia kuin heidän positiiviset oikeutensa.

Esitin jo joitain näistä huomioista lyhyessä kirjoituksessani Suomen Kuvalehdessä (23.4.), mutta koska yhä useampi on ilmoittautunut laatupainotteisten elinvuosien laskennan kannattajaksi, selitän nyt hieman perusteellisemmin, miksi se on huono idea.