Näin päivitti tammikuisena aamupäivänä Facebook-kaverini (joka myöhemmin antoi minulle luvan käyttää päivityksiään tutkimustarkoituksiin):
Mietin tässä, että mistähän sitä vois vetäistä oikein ärsyttävän päivityksen. Lapsilla ei just nyt voi kehuskella. Mieskin nukahti uudestaan eikä se ees ole naamakirjassa, jotta sille vois rakkautta tunnustaa ja muutenhan se on toki täysin turhaa. Itte en ole saanut vaatteita päälleni, ruokaa en viittis laittaa, aktiivisuusranneke ei oikein näytä juuri mitään askeleita. Luettelenpa tässä nyt sitten näköjään asioita ja täytän fiidiä ei niin sitten millään tärkeällä asialla, mutta kun nää sormet ei pysähdy ja siis kun mulla on tää huomiohakuisuus.
Facebook ja muut reaaliaikaiseen arkipäivän raportointiin perustuvat sosiaalisen median kanavat muuttavat radikaalisti käsitystämme oman elämän tarinallistamisesta. Mikä on jaettavaa somessa harvemmin on kerrottavaa kasvokkain.
Tästä muutoksesta kertoo myös some-kaverini ironinen raportti viikonloppuaamusta: pakko jakaa, sormet eivät pysähdy vaikkei elämässä juuri nyt tapahdu mitään kertomisen arvoista. Samalla kaveri kyseenalaistaa ovelasti statuspäivitysten uutisarvon: kehuskelut lasten suorituksilla, julkiset lemmentunnustukset ja maanisen liikuntasuoritteiden listaamisen.
Parodia tiivistyy aktiivisuusrannekkeeseen, ajantasaisen raportoinnin irvokkaaseen huipentumaan. Facebookhan on lopulta vain aktiivisuusrannekkeen psykososiaalinen laajentuma.
Entä sitten – mitä kertomisen arvoista tuossa oli?
Sosiolingvisti William Labov tutki 70-luvulla afroamerikkalaisten nuorten arkipäiväisiä kertomuksia. Hän loi niiden pohjalta kauaskantoisen teorian suullisen tarinankerronnan reunaehdoista.
Labovin mukaan tarinankertoja tekee kaikkensa välttyäkseen ”Entä sitten?” –kysymykseltä; tarinalla on oltava pointti, ja tätä pointtia voi vahvistaa arvottavilla sanavalinnoilla (”Et ikinä usko mitä eilen tapahtui…”). Kaikkein kerrottavimpia kertomuksia olivat ”lähellä kuolemaa” –tapaukset, joita katujen nuorilla riitti. (Labov 1972.)
Tämänkin päivän kertomuksentutkijat määrittelevät prototyyppisen kertomuksen ajalliseksi esitykseksi, joka sisältää hätkähdyttävän ja käänteentekevän murtuman kokijan elämässä (Herman 2007a).
Onko oma valkoinen keskiluokkainen elämämme vain tylsempää kuin Labovin haastattelemien 70-luvun amerikkalaisnuorten? Pitäisikö tyypillisen kertomuksen määritelmää muuttaa epädramaattisempaan suuntaan?
Avautuminen ja uudenlainen kerrottavuus
Henkilökohtaisten kokemustemme yleisö on vain kasvanut ja heterogeenistynyt räjähdysmäisesti (Page 2012). Erilaiset yleisömme tekevät sosiaalisen median päivityksistä taiteilua liian intiimin ja liian arkipäiväisen välillä.
Suullisten kertomusten tutkijat puhuvat kerrottavuuden alarajasta, vaaravyöhykkeestä jolla tarinoitsija joutuu pelkäämään ”Entä sitten?” –kysymystä (Ochs & Capps 2001). Toisaalta Neal R. Norrick (2005) on kirjoittanut kerrottavuuden ”pimeästä puolesta”, siitä miten tarina hipoo kerrottavuuden ylärajaa koska se on liiankin hurja, säädytön, intiimi tai poliittisesti epäkorrekti.
Facebookissa kerrottavuuden ylärajalla häilyvät esimerkiksi seuraavanlaiset notifikaatiot: ”XX added a life event: End of relationship”. Monelleko kadulla vastaan tulevalle Facebook-kaverille tulisi kerrottua erosta saman tien? Toisaalta – ehkä sosiaalinen media alkaa muuttaa pikkuhiljaa myös kasvokkain tapahtuvaa kommunikaatiota. ”Avaudumme” enemmän.
Kerrottavuuden ylä- ja alaraja määrittyvät kuitenkin aina tilannekohtaisesti. Tilanne tekee myös taiteen – tarkemmin sanottuna: taidemuoto on yhtä kuin sen rajat ja mahdollisuudet.
Suvi Uski ja Airi Lampinen kertoivat tässä blogissa tutkimuksestaan, joka kartoittaa sosiaalisen median käytössä koettuja sosiaalisen sopivuuden sääntöjä. Heidän mukaansa suomalaisia hävettää ja suututtaa julkisivun kiillotus: ”aitouden” vaatimus ulottuu siis myös sosiaaliseen mediaan, jossa se tyypillisesti ymmärretään ”muokkaamattomuutena”.
Kerrottavuuden ylä- ja alarajan koettelu on osa tätä muokkamattomuuden (illuusion) tavoittelua: ikään kuin ei oltaisi ehditty miettiä, onko jaettu kertomisen arvoista tai päivänvaloa kestävää.
Taitavimmat päivittäjät tutkivat näitä rajoja: niin ylä- kuin alarajaakin. Sanotaan, että Facebook ei ole enää sitä mitä se oli kulta-aikoinaan, muutama vuosi sitten kun ihmiset vielä jakoivat tuntemuksiaan jokseenkin estoitta. Tykkäämisiä keräävät kuitenkin edelleen tämän tarinointiformaatin nokkelimmat taitajat, jotka onnistuvat neuvottelemaan samaan aikaan kerrottavuuden ala- ja ylärajasta (vrt. Page et al 2013).
Yllä siteeraamani sunnuntaiaamun päivitys keräsi 48 tykkäystä ja 35 kommenttia. Peukutukset näyttävät suuntaa uudenlaiselle kerrottavuudelle.