Ylen A-illassa 10.2.2015 käsiteltiin kehitysvammaisten ihmisten asemaa. Yleisöltä kysyttiin, onko kehitysvammaisella “oikeus elää ja rakastaa niin kuin itse haluaa?”

Kysymys sisältää oletuksen, että näitä oikeuksia ei kenties tietyllä ihmisryhmällä olisi.

Sanoja ja puhetapoja on helppo omaksua sokeasti. Journalistinen kielenkäyttö on mitallisesti rajallista ja suosii iskeviä ilmauksia, jollaisia poliitikot ja erilaiset eturyhmät keksivät ja käyttävät saadakseen äänensä kuuluviin mediassa.

Miljoonien finanssitoimijoiden ennakoimatonta käytöstä kutsutaan ”markkinavoimiksi”, massairtisanomisia ”yhteistoimintaneuvotteluiksi” ja taloudellista tappiota ”negatiiviseksi tuottavuuskehitykseksi” – myös journalismissa.

“Ilmastonmuutos” kuulostaa neutraalilta yhdyssanalta, vaikka ilmaston lämpeneminen uhkaa koko planeettaa. ”Luonnonvarat” antaa ymmärtää, että maapallon mineraalit, nesteet ja orgaaninen aines ovat ihmisten – nykyisen sukupolven – omaisuutta. Suuryrityksillä on käytössään ”inhimilliset resurssit”, joka ilmauksena esiintyy talousjournalismissakin.

Sotapropagandan retoriikka tarttuu journalistiseen kielenkäyttöön. ”Terrorismin vastainen taistelu”, ”massatuhoaseet” tai “Ukrainan kriisi” eivät sano paljoakaan sotien todellisuudesta, journalistisesti olennaisesta poliittisesta häikäilemättömyydestä ja inhimillisestä kärsimyksestä.

Janne Riiheläinen on huomauttanut, että “Meillä Suomessa Venäjän sotilaallisesta ja muustakin uhasta käytetään nykyisin kiertoilmaisua ‘1 300 kilometriä yhteistä rajaa'”.

”Maahanmuuttokritiikki” saa ennakkoluuloisuuden näyttämään älylliseltä asenteelta. Toisaalta ”suvaitsevaisuus” voi tarkoittaa erilaisuuden sietokykyä, monikulttuurista tai yleisinhimillistä hyväksyntää, mutta myös vastuutonta kaikki käy -relativismia tai pelokasta vaiteliaisuutta. Eduskuntavaaleista 2011 lähtien journalistit ovat käyttäneet populistiselta puoluejohtajalta omaksumaansa jytky-sanaa.

”Terrorismiepäilty” viittaa joissain maissa henkilöön, jonka poliisi pidättää pelkän ulkonäön tai nimen perusteella. ”Etninen puhdistus” puolestaan viittaa likaan, vaikka kyse on kansanmurhasta.

Kieli syyniin

Tutkimatta jääneet sanat tarttuvat helposti journalismin kieleen ja sitä kautta yleiskieleen.

Mielipidemittausten sanojen asettelu sekin vaikuttaa tulokseen ja miltä se näyttää:

Ranskalaisen Le Parisien lehden teettämän kyselyn mukaan ”54 % ranskalaisista hyväksyy islamin” (Le Nouvel Observateur 17.–23.12.2009). Suomessa maahanmuuttojohtaja Annika Forsander on kritisoinut HS-Gallupin tapaa kysyä kansalaisilta ”pitäisikö Suomen ottaa lisää maahanmuuttajia”, ikään kuin ”jossain olisi varanto, josta noin vain otetaan” (HS 16.3.2010).

Journalisti ja kirjailija George Orwell varoitti kielenkäytöstä vallan välineenä:

“Jos ajattelu korruptoi kielen, myös kieli voi korruptoida ajattelun. Huono kielenkäyttö voi levitä perinteen ja jäljittelyn kautta jopa sellaisten ihmisten parissa, joiden pitäisi tietää paremmin, ja tietävätkin […] Poliittinen kieli on suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan totuudenmukaisilta ja murha kunnialliselta sekä antamaan kiinteä ilmiasu tyhjälle ilmalle.” (Orwell: Why I Write, 116, 120.)

Journalismissa ei jää tilaa sanojen avaamiseen: epämääräisten ilmausten sisään piilotettu ajatus pääsee näin vakuuttelemaan yleisöjä koko voimallaan. Kun journalismi levittää ja normalisoi näitä ilmauksia, niiden edustamat näkökulmat yleistyvät ja vaientavat vaihtoehdot.

Sanasokeus on journalismin pahimpia kuolleita kulmia.