Tuntuu itsestään selvältä, että ilmastokatastrofin uhkan torjumiseksi tulee tehdä paljon nykyistä enemmän. Silti vastuu ilmastotalkoista tuntuu karttavan ottajaansa: ”Eihän minun teoillani ole mitään merkitystä! Miksi minä, kun eihän nuo muutkaan! Kyllä todellisten saastuttajien on tämä ratkaistava!”.

Tällaiset kommentit ovat ilmasto-ongelman massiivisen ja monimutkaisen luonteen vuoksi ymmärrettäviä. Ne eivät kuitenkaan kelpaa syyksi välttää henkilökohtaista vastuuta ongelmasta ja sen ratkaisemisesta.

Mitä ilmastovastuu on?

Tutkimustiedon valossa seuraavia väittämiä voi pitää kiistattomina:

1. Nykyisellään etenevä ilmastonmuutos on paha asia, muun muassa koska siitä aiheutuu äärimmäistä vahinkoa suurelle joukolle ihmisiä ja muuta luontoa.

2. Vallitseva ilmastonmuutos on pääosin seurausta ihmisten toiminnasta, esimerkiksi voimakkaasti lisääntyneestä fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja tästä aiheutuneista kasvihuonekaasupäästöistä.

3. Muuttamalla toimintaamme voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman vahingon määrään, jopa estää merkittävän osan siitä.

Suurin osa meistä pitää myös seuraavia moraalisia periaatteita kiistattomina:

4. Mikäli voimme tehdä jotain estääksemme pahaa asiaa, esimerkiksi vakavaa vahinkoa tapahtumasta, meillä on velvollisuus tehdä niin.

5. Erityinen velvollisuus tehdä jotain pahan asian estämiseksi on niillä, jotka ovat sen aiheuttaneet.

Näiden perusteella tuntuu yhtä lailla kiistattomalta väittää:

A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastovahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.

B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.

A ja B ovat väittämiä ilmastovastuustamme. Filosofisella terminologialla ilmaistuna A kertoo, että meillä on ”tulevaisuuteen suuntautunut” vastuu toimia ilmastonmuutoksen suhteen.

B taas kertoo, että erityinen vastuu toimia on niillä, jotka ovat ”taaksepäin katsoen” vastuussa vakavan ilmastovahingon aiheuttamisesta. “Aiheuttajan vastuu” kertoo saman asian kuin monille tuttu ”saastuttaja maksaa” -periaate.

Ilmastovastuitamme on hyvä heti täsmentää: velvollisuuden täyttäminen ei voi edellyttää meiltä kohtuuttomia uhrauksia.

Raportit maailman päästövähennyskeinoista kuitenkin osoittavat, että etenkin vauraat maat voivat vähentää päästöjään huomattavasti laskematta elintasoaan merkittävästi. Uuden puhtaamman teknologian käyttöönotto voi jopa nostaa elintasoa.

Uhrauksien kohtuuttomuus on myös suhteutettava aiheutuviin vahinkoihin. Jos aiheutuva vahinko on kotimaan huuhtoutuminen mereen, ruokasatojen lopullinen tuhoutuminen ja eliniän raju lyhentyminen, ei materiaalisen elintason lasku nykyisissä vauraissa maissa tunnu kovin kohtuuttomalta – varsinkin kun samat maat ovat päästöillään isolta osalta myös aiheuttajavastuussa ilmastonmuutoksesta.

”Meidän” vastuu ja ”ei kenenkään” vastuu

Ongelma yllä olevassa kuvauksessa ilmastovastuista on kuitenkin muotoilujen epämääräinen me-muoto. Kuten jokainen kerrostalon pihatalkoista tietää, epämääräisen kollektiivin vastuut muuttuvat helposti ”ei kenenkään” –vastuiksi.

On houkuttelevaa ajatella, että vastuu näin isosta ongelmasta on valtioilla ja niiden päättäjillä sekä isoilla yrityksillä. Valtioiden, kaupunkien ja yritysten nykyiset toimet ja lupaukset eivät kuitenkaan riitä turvallisessa hiilibudjetissa pysymiseen.

Globaalisti päästöt pitäisi nollata viimeistään tämän vuosisadan loppuun mennessä ja samanaikaisesti lisätä nieluja, jotka poistavat kasvihuonekaasuja ilmakehästä [1]. Vain näin pysymme ”hiilibudjetissa”, jolla on mahdollista välttää vaarallinen ilmastonmuutos.

Tähän pelkkä päästötön teknologia ei yksin riitä. Päästöjen nollaaminen tarkoittaa kokonaan uusia yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintatapoja. Myös ihmisten arvostusten ja asenteiden on muututtava.

Radikaali rakennemuutos on kuitenkin kuin kerrostalon talkoot. Elleivät asukkaat ilmaannu paikalle, ei ole ketään, joka haravoi lehdet ja laittaa ne kompostiin. Elleivät kansalaiset vähennä päästöjään,  ei ole valtiota tai yhteiskuntaa, joka muuttaisi itsensä päästöttömäksi.

Katoava yksilönvastuu?

Vaikka suurin osa meistä hyväksyykin edellä olevat väitteet ja periaatteet I-V sekä niistä seuraavat ilmastovastuut A-B, suurelle osalle ei ole lainkaan selvää, mitä tästä pitäisi seurata omien kulutusvalintojen ja arkipäiväisen elämän suhteen.

Amerikkalainen ympäristöfilosofi Dale Jamieson on havainnollistanut tilannettamme seuraavien esimerkkien avulla [2].

1. Jaana on jättänyt polkupyöränsä talonsa eteiseen ja mennyt sisälle valmistamaan illallista. Janne etsii pyörää varastettavaksi, kulkee talon ohi ja näkee Jaanan pyörän. Janne murtaa pyörän lukon ja ajaa tiehensä.

Moraalinen arvostelmamme tästä esimerkistä tuntuisi olevan meille selkeä:

1*. Janne tietoisesti aiheuttaa vahinkoa Jaanalle varastamalla tämän pyörän. Janne on näin vastuussa aiheuttamastaan vahingosta ja hänen tulee korvata vahinko. Janne toimii myös väärin, ja ansaitsee moraalisen paheksuntamme ja mahdolliset muut seuraamukset.

Mutta entä jos muutamme esimerkkiä seuraavilla tavoilla:

2. Janne on osa isoa joukkoa, joista kukin täysin toisistaan riippumatta vie yhden osan Jaanan polkupyörästä, kunnes koko pyörä on hävinnyt.  

3. Janne vie yhden pyörän osan suuresta joukosta polkupyöriä, joista yksi on Jaanan.

4. Janne ja Jaana asuvat eri mantereilla, ja Jaanan polkupyörän menetys on seurausta tapahtumaketjusta, joka alkaa Jannen tilattua käytetyn polkupyörän nettikaupasta.

5. Janne elää vuosisatoja ennen Jaanaa ja osallistuu lukuisien muiden kanssa polkupyörien valmistukselle välttämättömien raaka-aineiden liikakulutukseen. Tämän seurauksena Jaanan on mahdotonta saada polkupyörää.

Jamiesonin mukaan jokaisen muutoksen myötä moraalinen arvostelmamme tilanteesta muuttuu yhä hatarammaksi:

2* Toimija ei ole enää yksin Janne vaan hajanainen kollektiivi, mikä tekee vastuullisen vahingonaiheuttajan identifioinnin vaikeaksi.

3* Jannen aiheuttama vahinko hajaantuu laajalle, minkä seurauksena hänen Jaanalle aiheuttamansa vahinko kutistuu lähes olemattomaksi.

4* Jannen vahingonteko ei ole enää selvästi tietoista ja tarkoituksellista. Selkeä maantieteellinen yhteys Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon välillä hämärtyy.

5* Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon ajallinen yhteys hämärtyy. Samalla suora vuorovaikutus vahingon aiheuttajan ja kärsijän välillä katoaa kokonaan.

Merkityksettömyyden harha

Jamiesonin esimerkit havainnollistavat, miksi voi tuntua perustellulta väittää ”ettei minun päästöilläni ole mitään merkitystä”. Verrattuna alkuperäiseen esimerkkiin 1 Jannen pyörävarkaudesta, esimerkit 2-5 näyttävät tavoittavan paljon paremmin arkipäiväisten tekojemme yhteyden globaaliin ja ylisukupolviseen ilmastonmuutokseen.

Esimerkit tuntuvat antavan hyvän perusteen ajatella, ettei meillä yksilöinä voi olla vastuuta massiivisesta ilmastonmuutoksesta. Tämä päätelmä on kuitenkin väärä.

On totta, että ilmastosysteemi on monimutkainen ja sisältää monenlaisia kynnysarvoja vahinkojen syntymiselle. Päästöjemme ja ilmastonmuutoksesta aiheutuvien vahinkojen välille on usein vaikea osoittaa suoraa yhteyttä. Osa omista päästöistämme ei aiheuta suoraa vahinkoa lainkaan, vaan monimutkaisten kynnysarvojen ylittyminen vaatii usein ison joukon päästöjä.

Mutta moraalinen arvostelma ei edellytä suoraa yhteyttä, vaan vahingon todennäköisyyden lisääminen riittää. Kaikilla päästöillä on näin ollen negatiivinen odotusarvo, joka riippuu vahingon vakavuudesta ja toteutumisen todennäköisyydestä.

Koska vaarallisen ilmastonmuutoksen vahinko on äärimmäisen vakavaa, ei mitättömiltäkään vaikuttavien henkilökohtaisten päästöjen odotusarvo ole merkityksetön. On laskettu esimerkiksi, että sunnuntaihuvipärtsäily bensasyöpöllä katumaasturilla vastaa negatiiviselta odotusarvoltaan jonkun toisen iltapäivän pilaamista [3].

Jos Janne pärtsäilisi maasturillaan niin, että Jaanan sunnuntai-ilta häiriintyisi melun ja pakokaasujen vuoksi täysin, pitäisimme Jannea vastuullisena esimerkin 1 tapaan. Mutta jos yllä oleva laskelma pitää paikkansa, yhtä selvästi Jannen tulee pohtia vaihtoehtoisia huvittelutapoja myös lisäämänsä ilmastoriskin vuoksi.

Oleellisia eivät tietysti ole niinkään yksittäiset teot vaan elämäntavat.  Yhden arvion mukaan keskivertoamerikkalaisen elinikäisten päästöjen vahingollinen odotusarvo vastaa 1–2 ihmisen ennenaikaista kuolemaa ilmastonmuutoksen vuoksi [4].

Henkilökohtaisten päästöjen merkityksettömyydestä ei voine puhua.

Osallisuus velvoittaa

Moraalisen vastuun suhteen tekojemme seuraukset eivät ole ainoa seikka, jolla on väliä. Kärjekkäimmin tämä tulee esille seuraavanlaisissa tilanteissa: viisi toisilleen tuntematonta miestä ampuu samanaikaisesti uhriaan. Vaikka uhrin kuolemaan riitti vain yksi luoti, kaikki viisi ovat vastuussa teosta.

Samoin jos esimerkeissä 2–5 Janne tietää osallistuvansa toimintaan, jonka todennäköisenä lopputuloksena on Jaanan pyörän häviäminen, jo tämä riittää tekemään hänestä vastuullisen vaikka hänen oma osuutensa osoittautuisi täysin mitättömäksi.

Samalla tavoin osallistumisemme runsaspäästöisiin toimintatapoihin, joiden tiedämme ylittävän hiilibudjettimme, tekee ilmasto-ongelmasta myös ”minun” ongelmani [5].

Kun jokainen ”minä” tuntee ilmastovastuunsa ja toimii sen mukaisesti, myös ”me” voimme kantaa ilmastovastuumme. Näin talkoot toimivat.

Ja kuten taloyhtiössä, onnistuneita talkoita on myöhemmin hyvä muistella.

VTT Simo Kyllönen on käytännöllisen filosofian tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. Ilmastoetiikka on yksi hänen tutkimus- ja opetusaiheistaan. Viime vuonna hän kirjoitti Sitralle raportin Eettinen kartta Suomelle. Kestävyys moraalisena kysymyksenä keskinäisriippuvaisessa maailmassa.

Viitteet

[1] Hallitustenvälinen ilmastopaneeli, AR5 SR Summary for Policy Makers.
[2] Dale Jamieson, Reason in a Dark Time. Why the Struggle Against Climate Change Failed – And What It Means to Our Future, Oxford University Press (2014). Suomennokseni näistä esimerkeistä ilmestyvät Ajatus 74 (2017).
[3] Avram Hiller, Climate Change and Individual Responsibility, Monist 94/3 (2011).
[4] John Nolt, How harmful are average American’s greenhouse gas emissions, Ethics, Policy and Environment 14/1 (2012).
[5] Simo Kyllönen, Climate Change, No-Harm Principle, and Moral Responsibility of Individual Emitters, Journal of Applied Philosophy (tulossa).