Kuka on Charlie?

46 kommenttia

Dialogi: Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt. Kuva: Annika Varjonen.

Elina:

Henrik, voidaanko jutella sananvapaudesta? Tiedätkö, on tosi noloa, en löydä itsestäni Charlieta. Terrorismi on ehdottomasti tuomittavaa ja sananvapaus tärkeää. Mutta mitä sanot filosofina, jos suhtaudun kriittisesti sananvapauden provokatiiviseen käyttöön?

Henrik:

Elina, minunkaan sisäinen Charlieni ei ole herännyt. Kun miljoonat ihmiset ja kymmenet valtionpäämiehet marssivat yhden sloganin alla, alkaa oikeastaan pelottaa. Onko marssijoilla aidosti aihetta pelätä sananvapauden puolesta?

Elina:

Sanotaan, että kansan poliittinen muisti kestää kolme kuukautta. Kyseessä lienee ryhmäterapia meille länsimaalaisille olennaisesta sananvapauden arvosta, joka nyt on nostettu korkeammalle kuin mikään muu.

Henrik:

Ehkä Je suis Charlie -viesti sosiaalisessa mediassa on helppo tapa tuntea hetken osallistuvansa, ja ilmiö vaimenee yhtä nopeasti kuin syntyikin. Mutta jos pinnan alla kytee vihaa ”toisia” kohtaan, charlieismia voidaan käyttää hirmutekoihin – kuten uskontoa.

Elina:

Valtiopäämiesten 15 minuutin rintama halusi osoittaa, ettei pidä pelätä. Mutta ihmisiä silti pelottaa ja niin taitaa pelottaa poliitikkojakin. Minua eivät C. Hebdon piirrokset edes naurata. Olenko Voltairen jälkeläinen, kun en osaa oikeuttaa toisten kulttuurien pilkkaamisesta huumorin ja satiirin varjolla?

je suis charlie final

Henrik:

Hämmästelemme muslimien reaktioita. Mutta meillä on omat tabumme. Kun Mannerheimin homona kuvanneen elokuvan tekijöiden päitä vaaditaan pölkylle – joskin vain ”kuvaannollisesti” – kukaan ei huuda sananvapautta hätiin. Olemme turhaan odottaneet muslimien maallistuvan kuten ”me” olemme. Onko kyse sananvapauden sijasta sittenkin pilkan aiheista? MIksi Ranska kieltää uskonnolliset tunnukset mutta “kuolemaan asti” puolustaa niiden pilkkaamista?

Elina:

Minun, kristityn, pyhä ei kai voi olla pyhempi kuin kenenkään muun pyhä? Kuka rajan vetää ja mihin? Oliko Pariisin marssijoilla jokaisella yhtäläinen sananvapaus? Epäilen. Joukossa oli monen kulttuurin edustajia. Joukkomurhia tehdään, mutta Eurooppa puolustaa omaansa. Amerikkalaiset tyrkyttävät länsimaisia arvoja muille kulttuureille. Aseitakin on nähty.

Henrik:

Ajattelen, että arvoistakin voi olla oikeassa ja väärässä. Esimerkiksi naisten aseman ongelmat on otettava esiin, vaikka tasa-arvo olisikin toiselle kulttuurille vieras ja ”länsimainen” ajatus. Mutta emme voi kynin tai pommein vain räjäyttää toisia vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon. Tarkoitus ei pyhitä kaikkia keinoja – jos se edes on todellinen tarkoitus.

Elina:

Psykologista sotaa on käyty ja käydään sanoin ja kuvin. Kuka tulkitsee, milloin kuva on poliittista (älykästä) satiiria, milloin vihaa kylvävä provokaatio?

Henrik:

Niin, missä on Muhammed-satiirin vapauttava ilo? Miten sille nauraminen muuttaa maailmaa? Sekulaarissa yhteiskunnassa uskonnollisten aiheiden pilkkaaminen vaikuttaa lähinnä yhdentekevältä, jopa keskenkasvuiselta. Uskoville se on vain aidosti loukkaavaa. Kuvien julkaisua ei ole tarpeen tuomita, mutta sekin vaatii perustelunsa – sananvapaudesta seuraa myös vastuu.

Elina:

Jännittää julkaista tämä ajatustenvaihto. Eriävään mielipiteeseen helposti vastataan panettelulla. Meillä suomalaisilla sanomistamme rajoittaa yhä laki: jumalanpilkkaa ei saa harjoittaa eikä kotirauhaa rikkoa. Meillä on lisäksi itsesensuuri, suomettuminen sekä vaikenemisen kultainen sääntö. Näitä nyt pilkataan ja halutaan poistaa, mikä voi olla hyvä. Mutta ovatko edellisen sukupolvet, jotka ovat tämän varovaisuuden kulttuurin luoneet, olleet niin väärässä?

Henrik:

Ehkä reaktiot osoittavat, millainen kaiken oikeuttava pyhä sananvapaudesta on tullut. Jos sananvapauden käytön rajoista pitää vaieta ja sen ongelmia itse sensuroida, Charlie-liike on syvän paradoksin pauloissa. Silloin se sallii kaiken paitsi kriittisyyden.

46 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *