Koronakriisi paljastaa ihmisen traagisen tilanteen

Kulkutautiepidemiat kautta historian ovat aiheuttaneet suurelle joukolle ihmisiä huomattavaa kärsimystä. Taiteen ja kirjallisuuden sekä filosofian ja teologian ikuisiin kysymyksiin lukeutuu kärsimyksen ongelma, jota on pohdittu vähintään Vanhan testamentin Jobin kirjasta lähtien. Miten viattomien kärsimykseen tulisi eettisesti suhtautua? Voiko kärsimyksestä seurata jotain hyvää? Voiko sillä olla jokin mieli tai merkitys?

Näitä kysymyksiä on modernissa kirjallisuudessa käsitellyt esimerkiksi Albert Camus romaanissaan Rutto (1947). Tappava tauti leviää karanteeniin joutuvaan Oranin kaupunkiin. Elämää koossapitävät tottumukset keskeytyvät. Viranomaiset ovat aluksi epäuskoisia, sitten varotoimissaan maltillisia levottomuutta välttäen. Pian sairaita kuitenkin ryhdytään eristämään. Kukaan oranilaisista ei ole varautunut eristettynä olemisen tunteeseen, yksitoikkoisuuteen tai rutiinien rikkoutumiseen.

Kirjan keskeinen vastakkainasettelu kiteytyy jesuiitta Paneloux’n ja lääkäri Rieux’n välille. Epidemian riehuessa jesuiitta järjestää rukousviikon kirkossa, jonne kansa pakkautuu tartuntavaarasta piittaamatta. Jesuiitalle sairastuneet lapsetkin ovat merkki Jumalan vaativasta rakkaudesta, jota ei voi ymmärtää ihmisjärjellä. Lääkäri taas toimii velvollisuusetiikan mukaan ja pyrkii pelastamaan niin monta sairastunutta kuin mahdollista. Hän kieltäytyy näkemästä lasten kuolemassa tarkoituksenmukaisuutta.

Teologian ja uskonnonfilosofian historiassa on esitetty teodikea-argumentteja, jotka tavalla tai toisella pyrkivät oikeuttamaan näennäisesti mielettömän kärsimyksen esimerkiksi osana Jumalan harmonista kokonaissuunnitelmaa. Niin Rutto kuin Jobin kirjakin edustavat vastakkaista ”antiteodikean” ajatusta: niiden näkökulmasta on aina väärin välineellistää toisen kärsimys ”suuremman hyvän” palvelukseen – olipa tuo kokonaishyvä tulkittu uskonnollisesti tai sekulaaristi. Meillä on velvollisuus lievittää kärsimystä aina, kun se on mahdollista. Kärsimykselle ei tule antaa merkityksiä, jotka kärsijä itse kokee vieraaksi.

Koronavirukseen vastattaessa on korostunut tarve suojella erityisesti vanhuksia ja muita riskiryhmiä, kuten monia perussairauksia potevia. Tilastollisesti näyttää siltä, että koronavirusinfektioon kuolleiden keski-ikä on 80 vuoden tienoilla, joskin myös työikäiset ja nuoret voivat saada vakavan taudinkuvan. Suojelemalla emme ”välineellistä” riskiryhmiä: heidän ei anneta kärsiä ja kuolla, vaan pyritään kaikin mahdollisin toimin välttämään sitä, että juuri yhteiskunnan haavoittuvaisimmat saisivat taudin.

Tämä on eettisesti välttämätön tapa suhtautua koronakriisiin. Moraalimme mitta on suhteemme heikoimpiin. Kun pyrimme  välttämään sairastumisen noudattamalla rajoituksia, suojelemme muita, etenkin heikoimpia. Näin meillä on ehdottomasti velvollisuus tehdä.

Samalla on huomattava, että pandemialta päättäväisesti puolustautuessamme välineellistämme väistämättä joitakin ihmisryhmiä. Moni yrittäjä ja palkansaaja joutunee konkurssiin tai menettänee työpaikkansa viruksen massiivisesta torjunnasta seuraavan todennäköisesti syvän ja pitkän taantuman myötä. Moni joutunee jatkossa elämään sosiaaliturvan heikennysten keskellä ikävämmän ja jopa lyhyemmän elämän kuin olisi voinut elää koronattomassa maailmassa.

Lisäksi epidemia vyöryy jollakin vauhdilla ylitsemme joka tapauksessa; erilaisten skenaarioiden mukaan tautiin sairastunee Suomessakin 20-70 prosenttia väestöstä. Välttämällä itse infektion – tai lykkäämällä siihen sairastumista mahdollisimman kauas – välineellistämme tavallaan aiemmin sairastuvat ”ottamaan vastaan” taudin etulinjassa ja hoitamaan näin ”laumasuojan” muodostumisen. Saatamme myös levittää infektiota tietämättämme, kuten Philip Rothin Nemesis-romaanin (2010) Bucky Cantor, joka pyrkii tekemään kaikin tavoin velvollisuutensa ja tartuttaa samalla polion moniin lapsiperheisiin. Toisinaan velvollisuuden noudattaminenkaan ei riitä, vaan ihminen päätyy oidipaaliseen tilanteeseen eli on syyllinen tietämättään.

Tämä on traaginen tilanne. Vastuullisimmillammekin joudumme – tietämättämme tai jopa tiedostaen – välineellistämään toisia ihmisiä ja heidän kärsimystään. Tilanteen voisi kuvata Emmanuel Levinasin etiikan näkökulmasta: viemme ikään kuin ”paikan maailmassa” joltakulta toiselta, joka olisi voinut olla olemassa meidän sijassamme. Näin teemme, suhtauduimmepa taudin torjuntaan miten tahansa.

Tästä ei seuraa lupaa olla piittaamatta rajoituksista ja antaa infektioiden levitä holtittomasti. Moisesta vastuuttomuudesta seuraisi vielä paljon enemmän kärsimystä. Käsillä oleva tilanne muistuttaa siitä, että myös toimiessamme hyvin ja oikein – jopa silloin, kun teemme kaikkemme – toimimme ihmisen traagisessa tilanteessa.

FT Sari Kivistö on yleisen kirjallisuustieteen professori Tampereen yliopistossa ja FT Sami Pihlström uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. Heidän monissa viimeaikaisissa teoksissaan käsitellään kärsimyksen ongelmaa laajemmin: esimerkiksi Sari Kivistö, Jobista Orwelliin: Kärsimys kirjallisuudessa (Avain, 2020) ja Sami Pihlström, Ota elämä vakavasti: Negatiivisen ajattelijan opas (ntamo, 2018).

17 kommenttia

Vastaa käyttäjälle Katariina Holma (@holma_katariina) Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.