Muutaman vuoden takainen Facebook-kaverini päivitysten sarja kuvasi tilannetta noin kahden tunnin välein seuraavasti:
Gaah. Maanantai. Kahvia!
Alkoi tämäkin viikko jyrkällä alamäellä. ”Antaa mennä, kun on alamäki taas.” Wiuuuuuuuuuuu. Toivottavasti vastarinteellä ei seisoskele ketään.
Ei mar, kai sitä opettaa täytyy, vaikka mieluiten sanoisi soromnoo ja painuisi pehkuihin. Pitäkää tunkkinne.
Ja juuri kun luulin, ettei viikko voi enää huonommin alkaa ☹ [linkki uutiseen: “Matula eläkkeelle – 30 vuotta Kahden keikkaa riitti”]
Taas yksi päivä vähemmän matkalla ennenaikaiseen hautaan.
tuli sitten eilen illalla nuhaan – toista kertaa tänä syksynä ☹ Että tämmöinen tapaus, ja juuri kuumeisimpaan opetusputkeen.
Vastaanottoaikani alkoi. Nyt voi olla varsin varma siitä, ettei kukaan häiritse, ja saa keskittyä olennaiseen.
ZZZ – hän nukkuu. Ei ihan mutta melkein. Kohta pitämään harjoituksia; onneksi ovat semmoisia, että jätän lapset harjoittelemaan ja menen itse kaffelle.
ei onneksi ole ongelmissaan yksin: [FB-kaverin nimi]kin on kuluttanut päivänsä voivottelemalla vessapaperia, jonka kerrokset eivät mene kohdakkoin.
Hullu maailma.
*Niisk*
Tykkäyksiä ja kommentteja näihin päivityksiin ei valtavasti satanut, mutta niitä tämä aktiivinen arkipäivän päivittäjä tuskin kalastelikaan. Facebookissa voi nimittäin tehdä taidetta myös hiljaisuudesta ja tapahtumattomuudesta.
Nykyajan mediaindividualismin perusta on “omassa kertomuksessa” – meillä kaikilla on tarina / me kaikki olemme tarinoita, niiden pitää vain päästä ulos ja näkyviin! Tätä käsitystä komppaavat myös sosiolingvistit ja kertomuksen tutkijat, joskin he usein korostavat yksittäisten arkipäivän tarinoiden “pienuutta”, hetkellisyyttä ja riippuvuutta sosiaalisesta tilanteesta (ks. esim. Page 2010, Georgakopoulou 2007).
Nykytutkimuksen näkökulmasta statuspäivitykset ovat ilman muuta osa Suurta Elämästä Kertomisen Projektiamme, vaikka yhtä hyvin voidaan kysyä, ovatko yksittäiset päivitykset tai edes niiden muodostama jatkumo kertomuksia lainkaan.
Ehkä päivitykset ovat vain raportteja hieman urheiluselostuksen tyyliin. Niissä tavoitellaan tapahtumisen ja siitä kertomisen samanaikaisuutta, jolloin kertomiseen perinteisesti liitetty järjestely ja valinta (näennäisesti) puuttuu.
Oikeastaan somepäivitysten muoto tukee laajempaa kehitystä kertomuksen teoriassa. Tyypillisen kertomuksen määrittely on liikkunut kohti kokemuksellisuutta ja kauemmas kausaalisuuden vaatimuksesta. Syiden, seurausten ja ajassa etenemisen sijaan kertomuksen ytimenä pidetään kvaliaa eli kokemuksen laadullista ulottuvuutta: sitä millaista on olla henkilö X tietyssä tilanteessa. (Fludernik 1996, Herman 2007.)
Entä jos edellä siteeratut kaverini statuspäivitykset ovatkin uusi kertomuksen prototyyppi?
Itseensä käpertyjät
1700-luvulla, jolloin kirjeiden kirjoittaminen oli Euroopan sivistyneistölle vastaavanlainen taiteenlaji kuin somepäivitykset nykyään, kirje rinnastettiin tajunnankuvaukseen. Kirjeen sävy saattoi käydä niin sisäänpäinkääntyneeksi ja kirjoitushetkeä psykologisesti reflektoivaksi, että tapahtui niin kutsuttu ”vastaanottajan hämärtyminen” (eclipse of the confidant, Altman 1982).
Viesti kääntyykin itseensä, takaisin kohti sen lähettäjää.
Sosiaalisessa mediassa henkilökohtaisten kokemustemme yleisö on kasvanut ja heterogeenistynyt räjähdysmäisesti (Page 2012). Ehkä yleisömme laajeneminen ja erilaistuminen johtaa myös lopulta vastaanottajan hämärtymiseen: koska emme voi suunnata viestiä tietylle yleisölle, emme suuntaa sitä kellekään.
Päivitys näyttäytyy häkellyttävällä tavalla itseensä käpertyneeltä, ei kerrotulta mutta kuitenkin jaetulta. Kaverini FB-päivitysten sarjassa tajunnankuvauksen idea huipentuu raporttiin “ZZZ – hän nukkuu”. Onko meillä näkymä myös nukkuvan päivittäjän mieleen vai tapahtuuko jotakin vielä kirjallisempaa – kaappaako vallan ulkopuolinen kertoja?
Sosiaalisessa mediassa epistolaarinen paradoksi oikeastaan syvenee: päivityslaatikon ”What’s on your mind?” on psykoanalyytikon kysymys sohvalla makaavalle asiakkaalle. Mahdollinen dialogi käynnistyy vasta kommenteissa – jos käynnistyy.
Jäljelle jää kysymys: onko some ikkunana kokevaan tajuntaan uhka vai mahdollisuus?
Tämän päivän ihmistieteissä on selvää, että kertomukset itsestä eivät ole pelkkiä esityksiä vaan elimellinen osa itseä (ks. esim. Bruner 1990). Samoin kognitiotiede opettaa että tajuntamme ja kokemuksemme ei rajoitu pääkoppamme yksityisyyteen.
Ihmismieli on jakautunut ja jaettu, toiminnallinen ja sosiaalinen – Facebook-seinämme on osa tajuntaamme, ei esitys siitä.
Kun kukaan ei kommentoi huutomerkkien ryydittämää avautumista tai kun kaverin seinälle on jämähtänyt viimeisimmäksi päivitykseksi jokin ankean arkinen toteamus kahden viikon takaa, voimme somen lukijoina tuijottaa siihen samaan eksistentiaaliseen syöveriin, josta vaikkapa Samuel Beckettin tekstit ammentavat.