Aitojen demokraattisten oikeusvaltioiden määrä maailmassa on vähentynyt selvästi tällä vuosituhannella. Myös vahvimmat oikeusvaltiot ovat käyneet läpi huolestuttavia muutoksia. Tarkastelen sitä, missä määrin Suomessa on tapahtunut oikeusvaltion periaatteita loukkaavia ja vaarantavia muutoksia, jotka leimaavat Trumpin Yhdysvaltoja mutta myös monia Euroopan maita, erityisesti Unkaria.
Lähtökohtani on oikeushistorian tutkimukselle tyypillinen kysymyksenasettelu: mikä on muuttunut oikeusvaltiossa, miten ja miksi? En ota kantaa muutoksiin vaan analysoin niiden sisältöä, taustasyitä ja vaikutuksia. Tutkimuksellinen analyysi ja sen tuottama tieto ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa tuottamaan tietoa, jota voitaisiin käyttää hyväksi yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa.
Globaalilla tasolla oikeusvaltion periaatteiden vastaisten muutosten taustalla on laajoja yhteiskunnallisia muutosprosesseja, jotka käynnistyivät jo yli 50 vuotta sitten. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin nimiin kiinnitettyjen muutosten keskiössä oli julkisen ja yksityisen sfäärin uudenlainen rajankäynti: perusongelmaksi nostettiin julkisen sektorin väitetty liiallinen paisuminen ja tehottomuus.
Näiden vuosikymmenten jälkeiselle ajalle on leimallista valta- ja varallisuuserojen kasvu ja siihen liittyen keskiluokan ahdinko. Yhä useammat nuoret eivät yllä vanhempiensa saavuttamaan sosiaaliseen statukseen. Mainitut suuret muutostrendit sittemmin toimivat kasvualustana myöhemmille tapahtumille. Demokraattiset oikeusvaltiot kyllä vahvistuivat muutaman vuosikymmenen ajan ja Berliinin muurin kaatuminen demokratiatransitioineen laajensi vielä niiden määrää.
Keskityn seuraavassa lyhyesti kuvaamaan ja analysoimaan muutoksia kaksituhattaluvulla Suomessa. Koska oikeusvaltio ja demokratia kietoutuvat väistämättömästi yhteen, on demokratian tilan tarkastelu pidettävä mukana analyysissä.
Esitän hypoteesin ja väitteen: Suomen oikeuspolitiikassa on tapahtunut olennaisia muutoksia, jotka ovat ongelmallisia demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden näkökulmasta. Ongelmia oikeuspolitiikassa on tietenkin aina ollut, mutta niiden mittaluokka ja kontekstit ovat nyt uudenlaisia. Muutosta vähättelevien näkökantojen todellisena tarkoituksena on tukahduttaa keskustelua aiheesta – ajankohtaisista oikeudellisista ja yhteiskunnallisista muutoksista.
Mikä on muuttunut?
Erittäin olennainen muutos on hallitusohjelmien laajentuminen ja lisääntynyt sitovuus viimeisten vuosikymmenten aikana. Se on samalla johtanut siihen, että jopa lainvalvojien on äärimmäisen vaikea nostaa esille korjausta vaativia epäkohtia vaalikauden aikana.
Demokratian näkökulmasta on hyvin ongelmallista, että hallitusohjelmat laaditaan nopeassa aikataulussa Säätytalolla pienessä piirissä, jossa erilaisten hallituspuolueita lähellä olevien lobbarien vaikutusvalta korostuu.
Kun hallitusohjelmasta on päästy sopuun, kritiikki hallituksen esityksiä kohtaan usein torjutaan toteamalla, että eduskunnan luottamusta nauttiva enemmistöhallitus toteuttaa politiikkaansa, jolle se on saanut mandaatin laillisissa vaaleissa. Vaikka tämä pitää tietenkin paikkansa, samalla unohdetaan, että demokratiaan kuuluu keskustelu ja aktiivinen kansalaistoiminta myös vaalien välillä – siitä puhumattakaan, että olosuhteet saattavat muuttua nopeasti tavalla, joka vaatisi uusia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä.
Hallitusohjelmat ovat 2000-luvulla myös pidentyneet. Niiden kirjaukset ovat entistä yksityiskohtaisempia, ja niitä toteutetaan aiempaa suoraviivaisemmin ja tehokkaammin. Tämä muutos on osaltaan johtanut lainvalmistelun laadun heikkenemiseen, johon myös lainsäädännön arviointineuvosto on kiinnittänyt toistuvasti huomiota. Toinen syy lainvalmistelun tason heikkenemiseen on henkilöresurssien vähentäminen valtion toistuvien säästöohjelmien kautta. Kokeneiden, eläkkeelle siirtyneiden lainvalmistelijoiden tilalle ei ole saatu vastaavia henkilöstöresursseja. Tilannetta mutkistaa myös se, että oikeuspolitiikan ideologista ohjausta on tehostettu samaan aikaan.
Myös eduskunnan perustuslakivaliokunnan toiminnan politisoitumisesta on esitetty arvioita ja näyttöäkin. Jotta halutuille kannoille saataisiin tukea, asiantuntijoita on ajoittain haettu entistä laajemmalla rintamalla. Myös vähemmän korkealaatuinen juridiikka näyttää kelpaavan, kun kyse on hallitukselle tärkeiden asioiden edistämisestä.
Millaisia muutoksia?
Oikeusvaltion muutos on kiihtynyt muun muassa terrori-iskujen ja kansainvälisen politiikan jännitteiden kasvun myötä. Tiukemman kontrollin eri muotoja vahvistava trendi näkyy myös muutosten perusteluissa. Turvallistaminen eri muodoissaan, viranomaiskontrollin ja viranomaisten valtuuksien vahvistaminen, kriminaalipolitiikan lisääntynyt punitiivisuus (vaatimukset kovemmista rangaistuksista) ja yleisesti ottaen vallan keskittäminen näyttävät suuntaa ja samalla toimivat perusteena muutoksille, jotka ovat olleet oikeusvaltion näkökulmasta ongelmallisia. Sodat, pandemia ja maailmanpolitiikan muutokset ovat luoneet ”luonnollista” ja otollista kasvualustaa kuvatun suuntaiselle oikeuspolitiikalle.
Oikeusvaltion perusperiaatteet ja demokratian perusarvot ovat saaneet väistyä tai saaneet uusia painotuksia monien lainvalmisteluhankkeiden yhteydessä.
Lakien valmistelun retoriikassa operoidaan yhä enemmän yleisluontoisilla ilmaisuilla kuten ”isänmaan etuun” ja kansalliseen turvallisuuteen liittyvällä sanastolla, joihin usein liitetään epiteettinä jopa ”välttämättömyyden” vaatimus. Samalla usein alleviivataan yksimielisyyden tarvetta, kun on kysymys kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä hankkeista. Tällainen retoriikka kukoistaa viimeaikaisissa tiedustelua, räjähteiden maahantuontia ja rajavalvontaa koskevien hallituksen esitysten perusteluissa. Yleisluontoiset ilmaisut antavat ikään kuin ”vapaan” valtakirjan toimijoille toimia kuvatun päämäärän mukaisella tavalla. Välttämättömyyden alleviivaamisella puolestaan häivytetään oikeuspolitiikasta poliittinen ulottuvuus eli erilaisten vaihtoehtojen mahdollisuus.
Johtopäätöksiä
Jos ja kun edellä lyhyesti hahmotellut muutokset ovat todellisia ja olennaisia, voidaan liioittelematta sanoa, että sekä demokratia että oikeusvaltio ovat nykyisen suunnan jatkuessa yhä kaltevammalla pinnalla. Tilanne on toki Suomessa vähemmän hälyttävä kuin monissa muissa maailman valtioissa, mutta silti Suomeakin koskevissa arvioissa on viime vuosina nähtävissä arvosanojen laskua.
Kun demokraattisen oikeusvaltion periaatteita halutaan puolustaa, on syytä tunnustaa tosiasiat ja pohtia keinoja, joilla luisu saataisiin pysäytettyä. Tutkitun tiedon nykyistä laajempi hyödyntäminen päätöksenteossa on välttämätöntä. Jos ongelmien syitä ei selvitetä perinpohjaisesti, ei niiden korjaaminen rationaalisin keinoin ole mahdollista.
Demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden ja käytäntöjen puolustaminen ja vaaliminen on tärkeää myös suomalaisen oikeuskulttuurin näkökulmasta. Oikeusvaltion instituutiot voivat toimia ainoastaan vahvan oikeudellisen ja muun asiantuntemuksen varassa. Jos tämä asiantuntijuus sivuutetaan ja sen tuottamaa tietopohjaa ei käytetä hyväksi lainvalmistelussa, ollaan vaarallisella tiellä.
Jukka Kekkonen on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori Helsingin yliopistossa. Kirjoitus perustuu esitelmään Normatiivisuus-seminaarissa Helsingin yliopistolla 7.5.2026.