Kuten viime vuosien keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta ja Ilkka Niiniluodon tällä sivustolla julkaisema kirjoitus ”Oikeudenjälkeinen aika” muistuttavat, käsillä on laaja elämämme normatiivista järjestystä koetteleva kriisi, joka ei rajoitu yksittäisiin normatiivisiin käytäntöihin, kuten oikeusjärjestelmään tai tieteelliseen totuuden etsintään.
Trumpilaisen MAGA-liikkeen maailmankuvassa vahvin ja röyhkein tekee niin kuin tahtoo, säännöistä välittämättä. Tällaisen ajattelun yleistyminen haastaa elämänmuotoamme sekä yksilöinä että yhteisöinä.
Normatiivisen järjestyksen asemaa elämässämme voidaan hahmottaa pohtimalla arvojen merkitystä. Arvopuhetta vaivaa kuitenkin latteus. Sanomme esimerkiksi, ettei rasismi ole ”minun arvojeni” mukaista. Ovatko ”minun arvoni” tai ”meidän arvomme” siis perustavampia kuin se, että rasismi on väärin? Arvoihin vetoamisen ja luettelemisen ongelmana on niiden ei-välttämätön luonne, kontingenssi. Jos arvoni olisivat sattumalta erilaiset, olisiko rasismi oikein?
Helsingin yliopiston arvot ovat totuus, vapaus, sivistys ja yhteisöllisyys. Niissä ei tietenkään ole mitään vikaa. On silti ongelmallista olettaa, että yliopistolaisen sitoutuminen niihin perustuisi johonkin yksittäiseen päätökseen listata juuri nuo arvot. Ne sitovat akateemista toimintaa riippumatta strategioista ja linjauksista. Samoin rasismi on väärin ”minun arvoistani” riippumatta.
Jotta voimme identifioida jotkin tietyt arvot ”omiksemme”, meidän täytyy jo toimia normatiivisen järjestyksen puitteissa. Näin normatiivinen järjestys ei perustu arvoihimme vaan mahdollistaa arvojen muodostamisen ja koettelun eli arvokeskustelun. Normatiivinen järjestys ei voi perustua arvoihimme, koska tällöin kadotettaisiin erottelu sen välillä, mikä on oikein tai väärin, ja sen, mikä meidän mielestämme (arvojemme mukaan) on oikein tai väärin.
Vaarana kontingenttien arvostusten korostamisessa on arvojemme ja ylipäänsä oikein tai väärin toimimisen mahdollistavan normatiivisuuden hämärtyminen.
Ludwig Wittgensteinin säännön seuraamista koskevat tarkastelut ovat tässä huomionarvoisia:
”Siksi ’säännön seuraaminen’ on käytäntöä. Eikä se, että joku uskoo seuraavansa sääntöä, ole säännön seuraamista. Sääntöä ei siis voi seurata ’yksityisesti’, koska muuten se, että henkilö uskoo seuraavansa sääntöä, olisi samaa kuin säännön seuraaminen.” (Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman, 1953/1981, §202.)
Jo Immanuel Kant korosti, että käsitteet ovat sääntöjä:
”Ymmärrys on edellä selitetty […] kognition spontaanisuuden (vastakohtana aistimellisuuden vastaanottavuudelle), ajattelemisen kyvyn, käsitteiden tai arvostelmien avulla. Kun näitä selityksiä tarkastellaan lähemmin, ne sulautuvat yhteen. Nyt ymmärrystä voidaan luonnehtia sääntöjen kykynä. […] Aistimellisuus antaa meille (intuition) muodot ja ymmärrys puolestaan säännöt.” (Puhtaan järjen kritiikki, suom. Markus Nikkarla ja Kreeta Ranki, 1781/1787/2013, A126.)
”Kategoriat ovat käsitteitä, jotka määräävät ilmentymille ja siten luonnolle kaikkien ilmentymien kokonaisuutena […] a priori -lait” (B163).
Koko käsitteellinen elämämme ja siihen perustuva kykymme kuvata ja jäsentää todellisuutta on sääntöjen seuraamisen normatiivinen järjestelmä. Käsitteellinen järjestys ei ole sama kuin ”olemisen järjestys”, mutta sen turmeltuminen merkitsee ”maailmassa olemisemme” fragmentoitumista. Kun käsitteidemme normatiivisuus rikotaan, me itse ja maailma, jossa elämme, särkyvät.
Mistä sääntöjen normatiivisuus on lähtöisin? Kehämäisesti se nojaa kontingenttiin elämäämme, jota se itse jäsentää: ”Kun seuraan sääntöä, en valitse. // Seuraan sääntöä sokeasti.” (Wittgenstein, Filosofisia tutkimuksia, §219.) Säännön normatiivisuutta ei voida loputtomiin perustella uusilla säännöillä. Lopulta lähtökohtana on vain toimintamme. Sääntöä täytyy voida seurata väärin (täytyy voida erehtyä), mutta tälle ei ole metafyysistä pohjaa. Wittgenstein kirjoittaa:
”’Miten voin seurata sääntöä?’ – ellei tämä ole syitä koskeva kysymys, se on kysymys, joka koskee oikeutusta, että toimin säännön mukaan tällä tavalla. // Jos olen tyhjentänyt perustelut, olen päätynyt kovaan kalliopohjaan ja lapioni taipuu taaksepäin. Olen taipuvainen silloin sanomaan: ’Juuri näin toimin.’” (§217)
Samantapaiseen ajatukseen viittaa Wittgensteinin Goethen Faustista lainaama lause ”Alussa oli teko.” (Wittgenstein, Varmuudesta, suom. Heikki Nyman, 1969/1975, §402).
Synteesinä näistä ideoista hahmottuu kantilais-pragmatistis-wittgensteinilainen näkemys normatiivisesta järjestyksestä. Inhimillinen elämä (yksilöinä ja yhteisöinä) on läpikotaisin normatiivista. Tämä normatiivisuus ei kuitenkaan perustu eksplisiittisiin sääntöihin eikä yksittäisiin kontingentteihin päätöksiin asettaa sääntöjä vaan tapoja noudattavaan (habitual) toimintaamme ja sen jatkuvaan kriittiseen koetteluun vailla pysyvää perustaa.
Aiemmin monissa yhteyksissä puolustamani meliorismi – optimismin ja pessimismin kriittinen keskitie – näyttäytyy tässäkin: toiminnan tapojen parantamisen (amelioration) tapa on keskeisin ”metatapamme”, kuten pragmatistit korostivat. Samalla on todettava välttämättömyyden kontingenssi: elämäämme määrittävä normatiivisuus säätelee toimintaamme mutta nousee tuosta toiminnasta itsestään – ja voisimme aina toimia toisin. Kielipelit muuttuvat elämänmuotomme puitteissa, Wittgenstein muistutti.
Muuttuva maailma voi muuttaa normatiivista järjestystämme. Wittgensteinin mukaan kielipelin pelaaminen (sääntöjen seuraaminen) on riippuvaista maailmasta, jossa elämme:
”Tietyt tapahtumat saattaisivat minut tilanteeseen, jossa en enää voisi jatkaa vanhaa peliä. Tilanteeseen, jossa minut temmattaisiin erilleen pelin varmuudesta. // Eikö ole itsestään selvää, että tietyt tosiseikat ovat kielipelin mahdollisuuden edellytyksinä?” (Varmuudesta, §617.)
Normatiivista järjestystämme määrittää myös se, mitä kontingentisti pidämme normatiivisen keskustelun ja arvioinnin mahdollisena kohteena. Millaiset kysymykset ylipäänsä kuuluvat vakavaan eettiseen keskusteluun? Normatiivisen järjestyksen perustaksi asettuva toimintamme on jatkuvaa rajankäyntiä ajateltavissa olevan (”thinkable”) ja ajateltavaksi mahdottoman (”unthinkable”) välillä.
Rasismi ei ole (vain) väärin vaan unthinkable. Yhtä lailla ajateltavaksi mahdotonta pitäisi olla sellainen totuuden ja oikeuden kaltaisten käsitteiden tuhoaminen, jota todistamme. Vaarana on todellisuuden käsitteellistämisen kykyjemme hajoaminen.
Jotta voimme säilyttää normatiivisen järjestyksen, meidän on jatkuvasti vedettävä rajaa ajateltavissa olevan ja ei-ajateltavan välillä. Tuo rajanveto itse on kuitenkin aina jo normatiivista toimintaa ja näin ikään kuin rajaamansa alueen sisällä. Tätä refleksiivistä spiraalia emme pääse pakoon.
Sami Pihlström on uskonnonfilosofian professori ja Suomen Akatemian huippuyksikön ”Meliorist Philosophy of Suffering” (2026-2033) johtaja Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Kirjoitus perustuu esitelmään Normatiivisuus-seminaarissa Helsingin yliopistolla 7.5.2026. Aiheesta lisää: ks. esim. kirjoittajan teosta ”The Unthinkable” in Ethics, History, and Philosophical Anthropology (Bloomsbury, 2025).