Populismin ja totuudenjälkeisen ajan painajaisessa on toistuvasti kannettu huolta siitä, että ”eliitti” on etääntynyt ”kansasta”, joka ei enää luota ”asiantuntijoihin” eikä jaa näiden tarjoamia käsityksiä hyvästä elämästä ja yhteiskunnasta.

Puhutaan asiantuntijuuden kriisistä. On yleinen kokemus, että maailman syvällistä tutkimista ja tuntemista arvostetaan vähemmän kuin ennen. Ei ole syytä haikailla menneeseen – asiat ovat monin tavoin verrattomasti paremmin kuin koskaan aikaisemmin – mutta yleisessä asennoitumisessa sivistyksen merkitykseen lienee tapahtunut jonkinlainen kulttuurinen muutos.

Asiantuntijuuden ja asiantuntemuksen vähättelyyn vastaaminen on vaativa mutta sitäkin tärkeämpi yhteiskunnallinen tehtävä. Poliitikot, jotka pilkkaavat tieteenharjoittamiselle omistautunutta sivistyneistöä, kuten nykyhallituksen johtavatkin ministerit ovat tehneet, aiheuttavat vahinkoa tehdessään ikään kuin etukäteen tyhjäksi yritykset puolustaa kriittistä ajattelua ja sivistystä. Tämä vahinko ei rajoitu sivistyneistöön tai eliittiin vaan koskee koko kansakuntaa.

Asiantuntijuuden vaalija saatetaan puolustuskyvyttömäksi, kun hänet etukäteen julistetaan yhdentekeväksi kaiken maailman dosentiksi. Tästä on helppo jatkaa niiden, joille on eduksi se, etteivät ihmiset osaa tai halua kuunnella asiantuntijoiden näkemyksiä.

Miksi sivistys ei ole argumentti?

Suomessa ja monissa muissa maissa nykyisin ilmenevää sivistysvihamielisyyttä on valitettavasti melko turhaa vastustaa esimerkiksi argumenteilla, jotka muistuttavat koulutusleikkauksista vastuullisia niiden seurauksena jo alkaneesta aivovuodosta tai siitä, etteivät parhaat tutkijat ja opiskelijat halua tai voi tulla Suomeen (tai jatkossa edes Yhdysvaltoihin).

Miksi populistiset poliittiset liikkeet tästä mitään piittaisivat? Niiden kannatuksellehan on hyväksi, jos eliitin painoarvo vähenee ja korkeasti koulutettu väki muuttaa muualle (tai ei saavu paikalle). Populistijohtaja voi iloita jokaisen osaavan asiantuntijan lähdöstä, koska tuon asiantuntijan ääni ei taatusti olisi seuraavissa vaaleissa mennyt hänen populistipuolueelleen. Helppojen näennäisratkaisujen tarjoajana populismi on asioiden monimutkaisuutta ja vaikeutta ymmärtämään pyrkivän sivistyksen vihollinen, ja sivistyneistön ahdinko on populismin etu.

Siksi on epärehellistä hurskastelua kauhistella populismia ja leikata samalla tutkimuksesta ja koulutuksesta.

Populismin nousuun ja siihen nivoutuvaan asiantuntijuuden vähättelyyn ei ole muuta lääkettä kuin sivistysprojektin jatkuva vaaliminen. Nyky-yhteiskunnan kriittinen katselija kaipaa Immanuel Kantin valistuksen määritelmäksi ehdottamaa ihmisen vapautumista ”itse itselleen aiheuttamastaan alaikäisyyden tilasta”. Valistuksen hankkeen jatkumisesta haaveileva kantaa huolta siitä, miten estämme sivistysvihamielisemmäksi käyvän yhteiskunnan luisumisen sellaiseen (yksilölliseen ja kollektiiviseen) ajattelemattomuuteen, joka mahdollistaa Hannah Arendtin ”banaaliksi pahuudeksi” kutsuman, sopivissa historiallisissa olosuhteissa kenties katastrofaalisiin seurauksiin johtavan kyvyttömyyden katsoa omaa ja muiden toimintaa laajemmasta perspektiivistä.

Juuri tuollaisen laajemman perspektiivin tavoittelu on sivistysprojektin ydin – eikä vain yhden laajemman perspektiivin vaan aina uusien perspektiivien. Maailmaa ja yhteiskuntaa on osattava tarkastella aina uusin tavoin uuden tiedon ja ymmärryksen valossa, todellisiin ja ennakoitaviin muutoksiin reagoiden, virheistä oppien, valmiiksi annettuihin vastauksiin ja oppeihin juuttumatta.

Tarvitaan vastuullista elitismiä

Nähdäkseni vain tietynlaista elitismiä puolustamalla voidaan edes periaatteessa pyrkiä vastaamaan ajattelua kapeuttavaan populismin vyöryyn. Millään muulla keinolla tuskin voidaan taistella alaikäisyyttä ja ajattelemattomuutta vastaan kuin koulutetun, avarakatseisen ”eliitin” edistämällä intellektuaalis-moraalisella ryhtiliikkeellä, joka pyrkii kaikin keinoin toteuttamaan sivistyksen ja koulutuksen elämän-, kansakunnan- ja maapallonmittaista hanketta.

Tällaisen sivistysprojektin on kuitenkin käännyttävä myös populismista viehättyneen ”kansan” kielelle ja asetuttava tarjolle kaikkialla yhteiskunnassa. Se ei ”käänny” tai ”asetu” itsestään, vaan juuri tämä on sivistyneistön vastuullinen tehtävä, johon ryhdyttäessä on kriittisesti ja uudistushenkisesti koeteltava ”kansan” ja ”eliitin” välisiä rajoja.

Amerikkalaisen pragmatismin klassikkohahmo John Dewey ei ollut populisti – eikä elitisti – mutta hän vaati kaikkien elämänalueiden, kuten kasvatuksen, taiteen ja politiikan, radikaalia demokratisointia eli mahdollisimman monien kutsumista mukaan yhteiseen sivistysprojektiin ja siten sellaisten kahtiajakojen rikkomista, jotka synnyttävät populismin ja elitismin kuilun. Deweylaista demokratiahanketta voidaan pitää yrityksenä kampanjoida populismia vastaan painottamalla eliitin yleistä vastuuta.

Sivistys ei aina ole helppoa ja mukavaa, koska sivistysprojekti on niin älyllisesti kuin eettisestikin vaativa hanke. Se ei ole esimerkiksi pelkästään uuden tiedon hankintaa vaan sisältää vaatimuksen katsoa – tai opetella katsomaan – elämää ja maailmaa aina uusin silmin, uusista näkökulmista, kriittisesti ja itsekriittisesti. Se on hyvin vaativaa etenkin ”eliitin” edustajille itselleen, koska he eivät ehkä ole tottuneet aidosti kohtaamaan ”kansan” näkökulmaa – ja tästä kohtaamattomuudesta seuraa koko sivistyshanketta uhkaava populismin nousu.

Juuri sivistyneen eliitin tulee aktiivisesti pyrkiä nostamaan kaikki ihmiset, tai ainakin mahdollisimman monet, mukaan siihen moniäänisyyteen ja moni-ilmeisyyteen, jota vastuullinen elämä kriittisenä kansalaisena nykyisessä monikulttuurisessa maailmassa edellyttää. Tässä mielessä sivistys on eliitin projekti, mutta koko kansan yhteinen asia.

Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja Suomen Filosofisen Yhdistyksen puheenjohtaja. (Sähköposti: [email protected].) Kirjoituksen laajempi versio ilmestyy vuoden 2017 aikana Kanava-lehdessä.