Mediaeettisiä tunnustuksia

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Millaista on eettisesti kestävä median käyttö kuluttajan näkökulmasta? Ihmisen käsitys siitä, mikä on eettisesti kestävää toimintaa laahaa mediateollisuuden ja median käytön nopeasti etenevän murroksen perässä.

Tässä ei ole mitään hävettävää. Ensin ihminen toimii, sitten luo tapoja ja lopuksi reflektoi, kun maailma panee vastaan.

Sosiaalisessa mediassa olen osallistunut keskusteluihin tunnekuohun vallassa, kommentoinut kärkkäästi ja ottanut mallia mielestäni nasevia kommentteja kirjoittavista ”keskustelijoista”. Olen osallistunut raivokkaan keskustelukulttuurin luomiseen ja siihen liittyvien käytäntöjen tuottamiseen.

Välillä voin pahoin lukiessani keskusteluja. Omia jälkiä peittääkseni bloggasin taannoin siitä, kuinka voit välttää väärinkäsitykset verkossa, ja samalla korjasin tapani.

Median eettinen maisema

Entäs sosiaalisen median korporaatiot ja mediatalot, ovatko ne täysin vastuun ulkopuolella?

Jokainen yritys haluaa käyttäjiä, ja vuorovaikutus ja osallistuminen ovat uutta huumetta. Hyvä sisältö on toisarvoista. Jokainen teknologia ja sen päälle rakennettu ohjelmisto on viritetty koukuttamaan ihmisiä lukemaan, osallistumaan, kommentoimaan, kutsumaan muita osallistumaan, jakamaan sisältöjä ja ehkäpä ostamaan jotain.

Median markkinat toimivat kahdella logiikalla: mediayritys myy sisältöjä yleisölle ja yleisönsä mainostajille. Tai sitten sisällöt ja palvelut ovat ilmaisia, mutta käyttäjät vapaata riistaa.

Facebook testaa käyttäjiensä tunnetilojen muutoksia salaa ja käsittelee ”koehenkilöitään” yhtä eettisesti kuin sosiologi Stanley Milgram aikanaan. OKCupid tekee vielä rajumpia ihmiskokeita: toisilleen yhteen sopimattomia seuranetsijöitä paritetaan ja sitten katsotaan mitä tapahtuu!

Myös perinteiset mediatalot tietävät, mikä miellyttää ja millainen otsikko tai kuva saa käyttäjän tahdottoman sormen klikkaamaan hiirtä. Tunnereaktioiden ja tarpeiden hyväksikäyttämisessä ei ole mitään uutta, kuten HS Nyt:in Jussi Pullinen kirjoittaa.

Pohjimmiltaan kyse on aina siitä, miten ihmiset saadaan ostamaan, osallistumaan ja tuottamaan, kuluttamaan ja jakamaan sisältöjä vielä vähän enemmän.

Tai ehkäpä yritykset kuitenkin ajattelevat meidän kuluttajien ja käyttäjien parasta? Koska käyttäytymistiede tuntee heikkoutemme ja harhamme, ehkä meitä halutaan auttaa hyvään suuntaan? Salaatit kannattaa sijoittaa järjestyksessään ensimmäiseksi ruokalinjastolle: ihminen tarttuu aina ensimmäiseen ja helpoimpaan vaihtoehtoon.

Mutta tarjoaako sosiaalinen media käyttäjilleen salaattia vai rasvaista porsaankyljystä? Facebookin yksityisasetukset ovat oletusarvoisesti niin väljät, että tuskin kukaan haluaa paljastaa sitä kaikkea itsestään. Silti harva vaivautuu muuttamaan asetuksia, kuten Chris Measures blogissaan oivaltavasti toteaa.

Latasin ensimmäiseen älypuhelimeeni vuosikausia sitten hetken mielijohteesta ”kamasutra”-nimisen apin. Ystäväni naljailee edelleen säännöllisesti, kun hänelle saapuu ”69 KAMASUTRA ASENTOA PETRO POUTANEN ANTOI TÄLLE +1” -viestejä. Kiitos Google ja kiitos minä, joka olen laiska oppimaan yksityisyysasetuksia – yritä tässä nyt sitten rakentaa henkilöbrändiä itsestäsi verkkoon.

Tarvitsemme eettistä ohjelmistosuunnittelua ja eettisiä algoritmeja! Onneksi teknologiagurut ennakoivat jo ”yksityisyydestä” seuraava menestysbisnestä.

Ihminen ennen konetta

Ennen kuin kone oppii eettiseksi, meidän median kuluttajien ja käyttäjien on opittava reflektoimaan toimintaamme eettisestä näkökulmasta.

Moni Facebook-meemien levittäjä ja kuluttaja muistanee sen 2-vuotiaan pojan, jonka kädestä Stockmannin vartija vei Hullut päivät -ilmapallon. Isä oli vienyt pallon osastolta, mitä vartija ei katsonut hyvällä. Isä kuvasi pallon poisottamisen lapselta. Jakoja kertyi useita tuhansia niin videolle kuin siitä raportoiville uutisille. Sosiaalinen ja perinteinen media piiskasivat toisensa yhä suurempaan hurmokseen, ja uteliaiden silmäparien määrä nousi varmasti satoihin tuhansiin. Säälin vartijaa ja lasta.

Sama toistuu kriisien ja katastrofien uutisoinnin yhteydessä. Kun pommi räjähtää tai lentokone tippuu, kaikki informaation rippeet tuntuvat tärkeiltä tiedon palasilta ja niitä jaetaan kilpaa ilman lähdekritiikin häivää. Esimerkiksi Bostonin maratonin pommi-iskujen yhteydessä vuonna 2013 jaettiin verkossa epäiltyjen nimiä, mikä on saattanut johtaa syyttömän henkilön nimen elinikäiseen tahriintumiseen.

”Henkilökohtaisen joukkoviestinnän” aikakaudella, kuten Manuel Castells sitä kutsuu, yleisö ei ole tahdoton toimija, viestien vastaanottaja. Jokainen on lähettäjä–vastaanottaja. Jonkin sisällön jakamisesta ei voi olla vastuussa kukaan muu kuin jakaja itse. Jos sisältö osoittautuu virheelliseksi, jakaja osallistuu virheen levittämiseen – halusi tai ei.

Olemme juoruajia ja kannamme vastuun levittämistämme tarinoista. Tämän riskin otamme, kun jaamme verkossa sisältöjä. Median kuluttaja–käyttäjällä on myös proaktiivista eettistä valtaa: kun huomaamme virheen, se olisi hyvä oikaista tai ainakin osallistua keskusteluun vaihtoehtoisen näkökulman kanssa.

Jos lopulta olemmekin väärässä, niin mitä sitten? Väittelyn tarkoituksena ei ole voittaminen, vaan keskustelu, kuten Filosofian Akatemian Markus Neuvonen kirjoittaa.

Näistä lähtökohdista käsin median käyttäjä onkin aktivisti ja mediakriitikko, jolla on eettinen vastuu omasta toiminnastaan osana median tuottamaa todellisuutta.

Kirjoitin blogissani media-aktivistin ohjeen Mediactive-blogin pitäjä, toimittaja Dan Gillmoren innoittamana. Tiivistetysti lainasin Gillmorelta seuraavat ohjenuorat:

  • ole skeptinen kaikkea kohtaan, mutta älä yhtä skeptinen joka lähdettä kohtaan;
  • uskaltaudu oman mukavuusalueen ulkopuolelle, älä pelkää ottaa kantaa ja lukea itsellesi ”vaihtoehtoisia” uutislähteitä;
  • kysy aina lisää, älä luota viihteeksi tarkoitettuihin sisältöihin;
  • opiskele median tuotantoon liittyviä tietoja ja taitoja, internetin teknologia on tämän päivän ja tulevaisuuden kielioppia.

Tietysti eettinen toiminta ei ole vain yksilön asia. Yhteisöllä on myös yksilöistä erillinen vastuu. Verkkoyhteisö voi käyttää eettistä valtaansa laatimalla eettisen koodiston, joka auttaa ohjaamaan yhteisön jäsenten vuorovaikutusta toista ihmistä kunnioittavalla tavalla ja yhteisön tavoitteita edistäen.

Samalla koodisto toimii initiaatioriittinä ja sosialisaation, eli kulttuurin kasvamisen, välineenä: yhteisö rankaisee säännöistä poikkeavaa ”trollia”.

***

Lopuksi viimeinen paljastus: koska ajattelin, että mediaetiikkani ei kiinnosta juuri ketään, lupasin otsikossa ”tunnustuksia”. En pettänyt lukijaa, mutta ehkä sinäkin kiinnostuit tästä kirjoituksesta juuri siksi.

Petro Poutanen, VTM, tutkii väitöskirjassaan yhteisöjen ja yritysten luovuutta vuorovaikutuksen näkökulmasta. Hän on perehtynyt erityisesti organisaatioviestintään ja sosiaalisen median mahdollisuuksiin. Petro bloggaa osoitteessa www.organisaatioviestinta.fi ja tviittaa @poutapepe.

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

25 kommenttia kirjoitukseen “Mediaeettisiä tunnustuksia

Jätä kommentti

Your email address will not be published.