Brexit ja ylimääräytyminen

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Ylimääräytymisen käsitettä käytti ensimmäisenä Sigmund Freud teoksessaan Unien tulkinta (1900). Käsitteellä hän viittasi unissa esiintyvien tapahtumien moninaisiin syihin, mahdottomuuteen palauttaa ne tiettyihin kokemuksiin tai yksittäisiin impulsseihin. Esimerkiksi kuolleen läheisen kohtaaminen unessa on ylimääräytynyt, jos se on samanaikaisesti useiden prosessien kuten halujen, toiveiden, pelkojen ja traumojen tulosta.

Yhteiskuntafilosofisessa kirjallisuudessa ylimääräytymistä käytetään silloin tällöin kuvaamaan populismille ominaista piirrettä saada käyttövoimansa useista kilpailevista, usein ristiriitaisista lähteistä.

Populistinen liike voi esimerkiksi vastata yhtä aikaa ”vahvan johtajan” kaipuuseen sekä vaatia vallan palauttamista takaisin kansalle. Se voi esiintyä unohdetun köyhän puolestapuhujana ja samanaikaisesti kurittaa tätä ”yhteisten talkoiden” varjolla.

Tässä on populismin voima: se ei pyri ratkaisemaan yhteiskunnallisten voimien tai intressien ristiriitoja vaan käyttää niitä häpeilemättä hyväkseen.

Tosiasioiden jälkeen

Britannian EU-kansanäänestys ja Donald Trumpin valinta republikaanien presidenttiehdokkaaksi ovat tehneet populismista ajankohtaisen. Populistiset liikkeet eivät ainoastaan haasta vanhoja puolueita erityiskysymyksissä kuten maahanmuutossa vaan määrittelevät esimerkiksi eurooppalaiseen turvallisuusjärjestykseen tai sisämarkkinoiden tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Silti monet pitävät brexitin ensisijaisena uhrina itse julkista keskustelua.

On puhuttu tosiasioiden vääristelystä, tietoisista laskuvirheistä sekä vihamielisyydestä asiantuntijoita kohtaan. Suorasanaisimpien analyysien mukaan olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan (post-truth politics) tai tosiasioiden jälkeiseen demokratiaan (post-factual democracy).

Demokratian tila herättää syystäkin tuohtumusta. Turun Sanomien kolumnissaan Esko Valtaoja piti suorastaan ”järjettömänä, että kansakunnan tulevaisuudesta saa päättää vähemmällä vaivannäöllä, tiedolla ja harkinnalla kuin ajokortin hankkimisesta tai nettiliittymän vaihtamisesta.”

”Demokratiassa pitäisi toteutua kansakunnan tahto”, Valtaoja päätti kirjoituksensa. ”Kovin usein siinä toteutuu vain kansakunnan luulo ja pelko.”

Analyysi on ymmärrettävä, mutta ongelmallinen ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin on kyseenalaista väittää, että oma aikakautemme olisi erityisen vihamielinen tosiasioita tai totuutta kohtaan. Systemaattisen propagandan värittämä 1930-luku tai salailusta tunnettu Kekkosen aika eivät olleet sen totuudellisempia kuin nykyisyyskään. Ajatus tieteentekijästä neutraalina asiantuntijana, jonka tehtävänä on tukea poliittista päätöksentekoa, on verrattain nuori ilmiö ja liittyy myöhäismodernin tiedontuotannon murroksiin.

Toinen vastaväite koskee politiikan käsittämistä ensi sijassa tiedollisena prosessina. Mitä muuta ovat konservatiivisen nationalismin, sosialismin tai markkinaliberalismin kaltaiset aatteet kuin luuloihin (tai pelkoihin) perustuvia näkemyksiä siitä, mitä ihmiset pohjimmiltaan haluavat tai millaisia toimivat yhteiskunnat ovat? Kovimpaan kansallismielisyyteen tai tieteellisimpäänkin suunnitelmatalouteen kuuluu aina arvoulottuvuus, joka ei palaudu faktoihin tai asiantuntijatietoon.

Risteävät tarinat

Virheellisten faktojen sijaan kohdallisempaa onkin puhua brexit-keskustelun ylimääräytymisestä.  

Britannian eroa ajanut Leave-kampanja pystyi yhdistämään ja kanavoimaan kilpailevat ja osin vastakkaisetkin mielipiteet yhtenäisen tarinan alle. Oli kyse sitten terveydenhuoltojärjestelmän kriisistä, työpaikkojen menetyksestä, palveluiden ja asuntojen kallistumisesta tai terrorismista, Leave-puoli pystyi tarjoamaan tarpeeksi laajan ja määrittämättömän viitekehyksen tyytymättömyyden kokemukselle.

Ahdistaako islamisaatio, pelottaako turvapaikanhakijat vai ärsyttääkö naapurissa asuva puolalainen putkimies? Jos vastasit yhteenkin kohtaan kyllä, äänestä Leave!

Leave-kampanjan menestys perustui sen kykyyn ylittää luokkarajat ja hyödyntää kilpailevia kertomuksia.

Se pystyi yhdistämään niin konservatiivisen eliitin, nationalistisen oikeiston kuin työväenluokan intressit. Poliittisesti se vetosi tarinaan, jonka mukaan EU on samanaikaisesti liian heikko ja liian vahva – liian heikko edistääkseen todellisia sisämarkkinoita ja liian vahva tuottaessaan turhaa sääntelyä ja byrokratiaa (joka useimmiten liittyy juuri sisämarkkinoiden toimintaan). Yhteisvastuuta on liikaa: jäsenmaksut ovat liian korkeat. Solidaarisuutta on kuitenkin liian vähän, mistä todistavat riittämätön rakennepolitiikka ja kriisimaiden kohtalo.

Ylimääräytymisen kirkkain ilmentymä on EU-eroa pitkään ajaneen UKIP-puolueen puheenjohtaja Nigel Farage, työväenluokan rakastama sijoituspankkiiri – joka on kaiken lisäksi saanut viimeisen 17 vuoden ajan palkkansa Euroopan parlamentilta.

Vastakkaisen Remain-kampanjan heikkoutena oli sen takertuminen olemassa oleviin instituutioihin. Poliittisena viestinä muutos on useimmiten vahvempi.

Globalisaatio ja populismi

Populismi ei ole ilmiönä uusi: moderni tasavaltalaisuus on yhdenlaisen populismin tuote.

Viime vuosikymmenten talouden globalisaatio on kuitenkin tarjonnut erityisen kasvualustan populistisille liikkeille. Tämä ei johdu pelkästään työpaikkojen katoamisesta vaan yhtä lailla politiikkaa määrittävien ideoiden ja käsitteiden kriisiytymisestä.

Talouden, politiikan ja oikeuden väliset suhteet ovat murroksessa ja julkisen ja yksityisen vallan ero vaikeammin hahmotettavissa. Yhtäältä kansainvälistä oikeutta haastaa uusi voimapolitiikka; toisaalta varsinkin euroalueella talouspolitiikkaa ankkuroidaan yhä vahvemmin kansainvälisiin sopimuksiin.

Kansallisen suvereniteetin luonne ja ala on sekin murroksessa. Kuten veroparatiisipaljastukset ovat osoittaneet, juuri kykenemättömyys kansainväliseen yhteistyöhön kaventaa usein kansallisen politiikan liikkumavaraa.

Euroopan unionin moitittu turvapaikkapolitiikka on tästä hyvä esimerkki.

Iso-Britannia on monien EU-maiden ohella vastustanut komission ehdottamia kiintiöitä, joiden perusteella turvapaikanhakijat jaettaisiin esimerkiksi väkiluvun ja kohdemaiden taloudellisen tilanteen perusteella. Pelkona on, että perinteisesti kansallisen suvereniteetin piiriin kuuluvat asiat ajautuvat Brysselin byrokraattien käsiin.

Kuitenkin Britannian ”luonnolliset vetovoimatekijät” maahanmuutolle ovat verrattain suuria muun muassa keskimääräistä paremman työmarkkinatilanteen, kulttuurisen monimuotoisuuden ja matalan kielimuurin vuoksi. Jos pyrkimyksenä on pakolaisvirran hillitseminen (joka on toki politiikkatavoitteena kyseenalainen), Britannia hyötyisi eniten juuri yhteisten ratkaisujen löytämisestä.

Kritiikin puolesta

Tosiasioita ei ole syytä väheksyä. Hannah Arendtia seuraten juuri (kontingentit) tosiasiat – esimerkiksi se, että Hitler hyökkäsi Puolaan syyskuussa 1939 – muodostavat sen välttämättömän perustan, jonka varaan yhteiskunnallinen keskustelu voi rakentua.

Politiikka, joka ei tunnista totuuden ja epätotuuden eroa, on vaarassa ajautua joko puhtaaseen totalitarismiin tai yksinomaan valmiiksi omaksuttujen mielipiteiden ja identiteettien esittelyyn. Jälkimmäisestä varoittavana esimerkkinä toimivat Ylen A2-illat.

Toimiva yhteiskunnallinen keskustelu tarvitsee sekä faktoja että perusteltuja mielipiteitä. Näiden väliin mahtuu kuitenkin paljon sellaista, joka ei kuulu varsinaisesti kumpaankaan kategoriaan: historiallisia narratiiveja ja tulevaisuuteen suuntautuvia odotuksia, yhteiskunnallisia ideologioita ja myyttejä, perinteen välittämiä tapoja ja tottumuksia. Se, mitä tosiasioita valikoimme ja kenen mielipidettä pidämme tärkeänä, riippuu lähes aina historiallisesta kehystyksestä.

Tästä syystä paras vastaus populismin esittämään haasteeseen on yksinkertainen: kritiikki.

Kriittiset instituutiot kuten koulut, yliopistot ja tutkiva journalismi ovat tärkeitä, sillä ne auttavat meitä punnitsemaan yksittäisten tosiasioiden painoarvoa ja suhteuttamaan niitä toisiinsa. Kritiikin tehtävänä ei ole väärien mielipiteiden vaientaminen vaan huolella punnitun yhteiskunnallisen keskustelun tuottaminen.

Esimerkiksi historialliset kehystykset ovat usein tosia, mutta kaikki ne eivät ole yhtä relevantteja: Euroopan unionia voi toki verrata Rooman imperiumiin tai Neuvostoliittoon, mutta sen keskeisten instituutioiden kuten komission tai parlamentin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä ennen kaikkea eurooppalaisia kansallisvaltioita, niiden poliittisia kulttuureja ja tilannetta toisen maailmansodan jälkeen.

Britannian äänestystulos osoitti, että tarvitsemme myös parempaa EU-kritiikkiä. Olisi masentavaa, jos unionin oikeutusta pidettäisiin samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin kansallisvaltiota, jota ylläpitävät yhteiseen perimään kytkeytyvät myytit ja fantasiat kansakunnan kohtalonyhteydestä.

FT Timo Miettinen on vuonna 2013 väitellyt filosofi ja Eurooppa-tutkija, joka työskentelee Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa.

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

25 kommenttia kirjoitukseen “Brexit ja ylimääräytyminen

Jätä kommentti

Your email address will not be published.