Venäjän hyökkäys Ukrainaan on moraalisesti väärä ratkaisu ja rikollinen teko, kuten jokainen hyökkäyssota. Sitä ei voi oikeuttaa mitenkään, mutta ei myöskään selittää viittaamalla hyökkääjän olemukselliseen pahuuteen.

Sodan taustoja on mahdollista hahmottaa monin eri tavoin. Vallitsevan tilanteen jäsentämiseksi ja arvioimiseksi on syytä perehtyä ainakin Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin ja niiden historiaan sekä Venäjän tapaan puuttua näihin ristiriitoihin ja ajaa omia tavoitteitaan; lisäksi voidaan eritellä Venäjän sisäpoliittista tilannetta, eri suurvaltojen valtapoliittisia pyrkimyksiä sekä niiden pyrkimyksiä nimenomaan tässä sodassa ja sen kautta. Tärkeää on katsoa myös tulevaisuuteen. Valaiseva on esimerkiksi Nicolai Petron teos The Tragedy of Ukraine (2023), jonka mukaan Ukrainan sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi ollut hyvä perustaa totuus- ja sovintokomissio. Hän näkee saman tarpeen myös sodan päätyttyä – ennen muuta uusien konfliktien ehkäisemiseksi.

Tutkimuksia ja asiantuntijoita on paljon, eikä luotettavia pysty aina erottamaan vähemmän luotettavista. Erityisen varovasti on kuitenkin suunnistettava eri maiden johtavien poliitikkojen strategisen viestinnän latautuneessa kentässä.

Emme lähde argumentoimaan eri arvioiden puolesta emmekä niitä vastaan. Tilannekuvamme kuitenkin poikkeaa Sami Pihlströmin esittämästä näkemyksestä. Pyrimme seuraavassa valaisemaan perustavaa eroa: suhdetta keskustelukulttuurin militarisoitumiseen kotimaassa.

”Tunnetun sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vähemmän tunnetun lisäyksen mukaan toiseksi uhriksi päätyy monitulkintaisuus”

Ilmari Käyhkö, Ykköskolumni, Yle Areena 9.12.2022

Ajalle kuvaavaa on, että pasifistina aloitan lainaamalla sotatieteiden dosenttia. Täysimittainen sota saapui Eurooppaan vuosi sitten keväällä 23 vuoden tauon jälkeen. (Viimeinen Jugoslavian raaoista hajoamissodista, Kosovon sota, päättyi vuonna 1999.) Sodan alkamisen jälkeen myös arvoihin liittyvät rintamalinjat ovat järjestyneet uudelleen useamman kerran. Niinkin epätodennäköiset kumppanit kuin kirjailija Sofi Oksanen ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-Aho ovat löytäneet yhteisen harrastuksen, nimittäin nimikoitujen ammusten ostamisen ja venäläisten demonisoinnin. 

Itse huomaan tässä keskustelussa asettuvani samalle puolelle arvojanaa sotatieteilijöiden ja ammattisotilaiden kanssa. He huomauttavat ihmisten, myös niin kutsuttujen vihollisten, dehumanisaation johtavan helposti sotarikoksiin, jopa kansanmurhiin. Dehumanisaatio on myös omille joukkuetovereille vaaraksi.

Helsingin Sanomat kysyi ulkoministeri Pekka Haavistolta, mitä vaikutuksia Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan olisi Suomessa. Haavisto kuten kuka tahansa ulkoministeri ottaa Ukrainan tilanteen luonnollisesti kuolemanvakavasti. Sekä kysymys että vastaukset kertoivat kuitenkin karua kieltä siitä itsekkyyden kuplasta, jossa elämme.

Haavisto mainitsi kolme häntä huolestuttavaa seikkaa. Energia kallistuisi, ukrainalaiset kausityöläiset eivät pääsisi ensi kesänä hoitamaan suomalaista maataloutta ja hyökkäys voisi tuoda ”Itämeren piiriin jännitettä”.