Nationalismin nousu liitetään nykytutkimuksessa usein industrialismiin ja teollistumiseen. Siksi nationalismi kiinnittyy myös kasvaviin ympäristöongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen. Löytääksemme vaihtoehtoja teollistumisen jälkeensä jättämille ajattelu- ja toimintatavoille, kuten kertakäyttökulutukselle, kasvulle ja jokaisen valtion yksintoimijuudelle, meidän tulee myös etsiä vaihtoehtoja nationalismille. Kenties yllättäen mahdollinen ensimmäinen askel löytyy mielen- ja uskonnonfilosofina tunnetun Edith Steinin valtioteoriasta 1920-luvulta. Teoksessaan Eine Untersuchung über den Staat (1925) Stein tutkii valtion asukkaiden yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tekijöitä ilman nationalismia.

Nationalismin ja teollistumisen yhteyden osoittava keskeinen argumentti löytyy Ernest Gellnerin kirjasta Nations and Nationalism (1983). Gellner argumentoi, että teollistuvien valtioiden tarpeisiin oli tuotettava työvoimaa, joka olisi lukutaitoista, homogeenistä ja anonyymia. Gellner pitää näitä myös nationalismin keskeisinä piirteinä: nationalistiseen kuvaan kansasta kuuluu tiettyjen olennaisten piirteiden liittäminen kaikkiin kansakunnan jäseniin riippumatta siitä, milloin he ovat eläneet ja missä päin kansan elinalueita. Toisilleen tuntemattomia ihmisiä yhdistää heidän kuulumisensa kansaan, joka jakaa saman kielen, kulttuurin ja historian (ks. myös Smith 1991; 1992). Kun kansa ja valtio samaisestaan, nationalistisista kansalaisista tulee lojaaleja valtiolle, ja he ovat valmiita ajamaan valtion etuja jopa omien etujensa kustannuksella ja menettämään henkensä valtion suojelemisen puolesta.

Väitöskirjatutkija Riikka Purran kirjoitukset nimimerkillä ”riikka” Jussi Halla-Ahon Scripta-blogin vieraskirjassa vuonna 2008 ja yksi ministeri Purran tuoreemmista tviiteistä on viime viikkoina nostettu esille tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa, ja niistä on esitetty monenlaisia näkemyksiä. Yhden kannan mukaan kyse on vaatetukseen kohdistuvasta harmittomasta kritiikistä, toisen mukaan kirjoittaja sanoutuu irti ihmisoikeuksista ja ihmisarvon kunnioittamisesta ja on siksi sopimaton ministeriksi. Tviitin kohdalla on kuitenkin epäselvää, mitä Purra itse asiassa on sanonut ja mitä johtopäätöksiä hänen julkaisustaan voi ja tulee tehdä.

Jäsennetään ensin kriittisesti Purran aikaisempien kirjoitusten harmittomuustulkintaa. Sen mukaan kirjoittaja arvostelee vain pukeutumista, ja hänen sanomisiinsa kohdistuva huomio on siksi kohtuutonta. Miksi pukeutumisen kritiikki olisi ongelmallista?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on moraalisesti väärä ratkaisu ja rikollinen teko, kuten jokainen hyökkäyssota. Sitä ei voi oikeuttaa mitenkään, mutta ei myöskään selittää viittaamalla hyökkääjän olemukselliseen pahuuteen.

Sodan taustoja on mahdollista hahmottaa monin eri tavoin. Vallitsevan tilanteen jäsentämiseksi ja arvioimiseksi on syytä perehtyä ainakin Ukrainan sisäisiin ristiriitoihin ja niiden historiaan sekä Venäjän tapaan puuttua näihin ristiriitoihin ja ajaa omia tavoitteitaan; lisäksi voidaan eritellä Venäjän sisäpoliittista tilannetta, eri suurvaltojen valtapoliittisia pyrkimyksiä sekä niiden pyrkimyksiä nimenomaan tässä sodassa ja sen kautta. Tärkeää on katsoa myös tulevaisuuteen. Valaiseva on esimerkiksi Nicolai Petron teos The Tragedy of Ukraine (2023), jonka mukaan Ukrainan sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseksi olisi ollut hyvä perustaa totuus- ja sovintokomissio. Hän näkee saman tarpeen myös sodan päätyttyä – ennen muuta uusien konfliktien ehkäisemiseksi.

Tutkimuksia ja asiantuntijoita on paljon, eikä luotettavia pysty aina erottamaan vähemmän luotettavista. Erityisen varovasti on kuitenkin suunnistettava eri maiden johtavien poliitikkojen strategisen viestinnän latautuneessa kentässä.

Emme lähde argumentoimaan eri arvioiden puolesta emmekä niitä vastaan. Tilannekuvamme kuitenkin poikkeaa Sami Pihlströmin esittämästä näkemyksestä. Pyrimme seuraavassa valaisemaan perustavaa eroa: suhdetta keskustelukulttuurin militarisoitumiseen kotimaassa.

”Tunnetun sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus. Vähemmän tunnetun lisäyksen mukaan toiseksi uhriksi päätyy monitulkintaisuus”

Ilmari Käyhkö, Ykköskolumni, Yle Areena 9.12.2022

Ajalle kuvaavaa on, että pasifistina aloitan lainaamalla sotatieteiden dosenttia. Täysimittainen sota saapui Eurooppaan vuosi sitten keväällä 23 vuoden tauon jälkeen. (Viimeinen Jugoslavian raaoista hajoamissodista, Kosovon sota, päättyi vuonna 1999.) Sodan alkamisen jälkeen myös arvoihin liittyvät rintamalinjat ovat järjestyneet uudelleen useamman kerran. Niinkin epätodennäköiset kumppanit kuin kirjailija Sofi Oksanen ja ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-Aho ovat löytäneet yhteisen harrastuksen, nimittäin nimikoitujen ammusten ostamisen ja venäläisten demonisoinnin. 

Itse huomaan tässä keskustelussa asettuvani samalle puolelle arvojanaa sotatieteilijöiden ja ammattisotilaiden kanssa. He huomauttavat ihmisten, myös niin kutsuttujen vihollisten, dehumanisaation johtavan helposti sotarikoksiin, jopa kansanmurhiin. Dehumanisaatio on myös omille joukkuetovereille vaaraksi.

Helsingin Sanomat kysyi ulkoministeri Pekka Haavistolta, mitä vaikutuksia Venäjän hyökkäyksellä Ukrainaan olisi Suomessa. Haavisto kuten kuka tahansa ulkoministeri ottaa Ukrainan tilanteen luonnollisesti kuolemanvakavasti. Sekä kysymys että vastaukset kertoivat kuitenkin karua kieltä siitä itsekkyyden kuplasta, jossa elämme.

Haavisto mainitsi kolme häntä huolestuttavaa seikkaa. Energia kallistuisi, ukrainalaiset kausityöläiset eivät pääsisi ensi kesänä hoitamaan suomalaista maataloutta ja hyökkäys voisi tuoda ”Itämeren piiriin jännitettä”.