Kuten viime vuosien keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta ja Ilkka Niiniluodon tällä sivustolla julkaisema kirjoitus ”Oikeudenjälkeinen aika” muistuttavat, käsillä on laaja elämämme normatiivista järjestystä koetteleva kriisi, joka ei rajoitu yksittäisiin normatiivisiin käytäntöihin, kuten oikeusjärjestelmään tai tieteelliseen totuuden etsintään.

Trumpilaisen MAGA-liikkeen maailmankuvassa vahvin ja röyhkein tekee niin kuin tahtoo, säännöistä välittämättä. Tällaisen ajattelun yleistyminen haastaa elämänmuotoamme sekä yksilöinä että yhteisöinä.

Normatiivisen järjestyksen asemaa elämässämme voidaan hahmottaa pohtimalla arvojen merkitystä. Arvopuhetta vaivaa kuitenkin latteus. Sanomme esimerkiksi, ettei rasismi ole ”minun arvojeni” mukaista. Ovatko ”minun arvoni” tai ”meidän arvomme” siis perustavampia kuin se, että rasismi on väärin? Arvoihin vetoamisen ja luettelemisen ongelmana on niiden ei-välttämätön luonne, kontingenssi. Jos arvoni olisivat sattumalta erilaiset, olisiko rasismi oikein?

Toisenlainen mittatikku

Pyrin sanomaan jotakin poikkeuksellista käsiteperheestä, johon kuuluvat kansalais-, perus- ja ihmisoikeuden käsitteet. Sanomaani kehystää kaksi kappaletta Hannah Arendtin teoksesta Totalitarismin alkuperä (1951).

Tutkittuaan kolonialismin, fasismin ja stalinismin yhteisiä edellytyksiä Arendt kirjoittaa, ettei suinkaan kokemus keskitysleireistä vaan 

”leirien pelosta kumpuava näkemys totaalisen hallinnan (total domination¹) luonteesta voi kumota oikeiston ja vasemmiston väliset vanhentuneet erottelut poliittisella mittatikulla, joka on kaikkein tärkein nykyisten tapahtumien arvioimiseksi: [kysymyksellä] palvelevatko nämä tapahtumat totaalista hallintaa vai eivätkö palvele” (Arendt 1951, 442/509).

Toinen huomiota vaativa kappale kuuluu:

”Totalitarististen järjestelmien kukistuttua totaalisen hallinnan muotoja saattaa hyvinkin jäädä eloon vahvojen houkutusten tai taipumusten muodossa, jotka nousevat pintaan heti, kun näyttää mahdottomalta lievittää ihmisten poliittista, sosiaalista ja taloudellista kärsimystä ja kurjuutta ihmisarvon mukaisella tavalla” (Arendt 1951, 459/528).

Haluan Arendtin mittatikun puitteissa verrata kahta tapahtumasarjaa, jotka nostivat ihmisoikeudet päivänpoliittisen keskustelun aiheiksi poikkeuksellisella tavalla. Nämä ovat valmiuslain käyttöönotto vuonna 2020 sekä käännytyslaiksi kutsutun poikkeuslain laadinta ja käyttöönotto neljä vuotta myöhemmin. Tapahtumaketjut sisälsivät vakavia poikkeamia (suspension) kansalais- ja universaaleihin ihmisoikeuksiin.

Aitojen demokraattisten oikeusvaltioiden määrä maailmassa on vähentynyt selvästi tällä vuosituhannella. Myös vahvimmat oikeusvaltiot ovat käyneet läpi huolestuttavia muutoksia. Tarkastelen sitä, missä määrin Suomessa on tapahtunut oikeusvaltion periaatteita loukkaavia ja vaarantavia muutoksia, jotka leimaavat Trumpin Yhdysvaltoja mutta myös monia Euroopan maita, erityisesti Unkaria.

Lähtökohtani on oikeushistorian tutkimukselle tyypillinen kysymyksenasettelu: mikä on muuttunut oikeusvaltiossa, miten ja miksi? En ota kantaa muutoksiin vaan analysoin niiden sisältöä, taustasyitä ja vaikutuksia. Tutkimuksellinen analyysi ja sen tuottama tieto ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa tuottamaan tietoa, jota voitaisiin käyttää hyväksi yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa.

Globaalilla tasolla oikeusvaltion periaatteiden vastaisten muutosten taustalla on laajoja yhteiskunnallisia muutosprosesseja, jotka käynnistyivät jo yli 50 vuotta sitten. Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin nimiin kiinnitettyjen muutosten keskiössä oli julkisen ja yksityisen sfäärin uudenlainen rajankäynti: perusongelmaksi nostettiin julkisen sektorin väitetty liiallinen paisuminen ja tehottomuus.

Vuoden 2016 kansainvälinen uudissana oli post-truth, jonka lähtökohtina olivat Brittien Brexit-äänestys ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Näin ”totuudenjälkeinen aika” tuli merkitsemään tilannetta, jossa valheiden ja valeuutisten levittäminen yleistyi politiikassa ja mediassa. The Washington Post arvioikin, että Trump esitti ensimmäisen nelivuotisen presidenttikautensa aikana 30573 valetta tai epätotuutta.

Valehtelu ei tietenkään ole uusi ilmiö ihmiskunnan historiassa – sehän kielletään jo Mooseksen laissa. Totuudenjälkeisessä ajassa olikin kyse totuuden normatiivisuuden rappiosta: valistuksen perintöön on kuulunut totuuden kunnioitus tieteessä, journalismissa ja oikeusistuimissa, mutta nyt rehellisyyden hyve on ollut korvautumassa totuutta koskevalla vähättelyllä tai välinpitämättömyydellä. Oma osansa ajan hengessä on ollut filosofeilla, jotka ovat vesittäneet objektiivisen totuuden käsitettä relativistisilla tai antirealistisilla vaihtoehdoilla.

Trump aloitti toisen presidenttikautensa 2025 armahtamalla Capitol-kukkulan valtauksesta tuomitut rikolliset. Hänen uudesta kaudestaan ei tullutkaan pelkästään jatko totuudenjälkeiselle ajalle, vaan sitä on leimannut uudenlainen normatiivinen tyhjiö, jota voi luonnehtia nimitys oikeudenjälkeinen aika.