Matti Häyry

2020

Seurasin 26.3.–26.4.2020 tavanomaisen media- ja somesyötteeni kautta COVID-19-pandemian kehittymistä, Suomen hallituksen toimia sen hallitsemiseksi ja suomalaisten bioetiikkaan suuntautuneiden tutkijoiden julkisia reaktioita tilanteeseen. Osallistuin keskusteluun Etiikka.fi-sivustolla – ja tarkkailujakson loppupuolella kirjasin havaintoni. Kirjoitettuani raportin valmiiksi lähetin 35 filosofille, juristille, teologille ja sosiologille sähköpostikyselyn, jossa pyysin heitä nimeämään COVID-19-aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Vastaukset eivät juurikaan sisältäneet materiaalia, jota en jo olisi ottanut huomioon, joten joko näkyvimmät puheenvuorot olivat jääneet omaankin haaviini tai kollegoiden syötteet olivat samalla tavalla painottuneet kuin minunkin. Raporttini julkaistaan englanniksi Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics -lehdessä.

Suomen ensimmäinen COVID-19-tartunta todettiin tammikuun loppupuolella 2020. Tartunnan saanut oli Kiinasta tullut turisti Lapissa. Viranomaiset suosittelivat säännöllistä käsienpesua, yskimistä ja aivastelua omaan hihaan, kasvojen koskettelun välttämistä, fyysistä etäisyydenottoa muihin sekä kotona pysymistä riskiryhmiin kuuluville. Pandemia eteni eri tahdissa eri alueilla ja ensimmäinen kuolemantapaus kirjattiin 20. maaliskuuta Uudellamaalla, jossa varmennettujen tartuntojen määrä oli huomattavasti korkeampi kuin muualla. Maaliskuun lopussa eduskunta antoi valtioneuvostolle erityisvaltuudet reagoida poikkeustilanteeseen. Uusimaa eristettiin muusta maasta noin kahden viikon ajaksi, ravintolat suljettiin, yli kymmenen hengen tapaamiset kiellettiin ja koulut, yliopistot ja soveltuvilta osin virastot ja liikeyritykset siirtyivät etätyöskentelyyn.

Valtioneuvoston päätökset nojautuivat julkisuudessa annettujen lausuntojen perusteella tietoon, jota tarjosi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). THL on julkisesti rahoitettu ”tutkimuslaitos, joka tarjoaa … tietoa terveys- ja hyvinvointialan päätöksenteon ja toiminnan tueksi.” Ainakin huhtikuun lopulle asti näytti siltä, että tarkoituksena oli hidastaa pandemian leviämistä, jotta sairaaloiden teho-osastot eivät ylikuormittuisi ja mahdollisimman monen sairastuneen henki pelastuisi.

Naapurimaa Ruotsissa linja oli toinen. Puuttumiset kansalaisten elämään pidettiin minimissä ja tavoitteena oli ilmeisesti laumaimmuniteetin saavuttaminen. Vaikka rajoitusten purkamisen tiedettiin lisäävän kuolemantapauksia haavoittuvissa ryhmissä, myös Suomen hallitus alkoi tarkkailujaksoni loppupuolella miettiä niitä.

Suomalaiset hyväksyivät rajoitukset elämäänsä ja toimiinsa ilman suurempaa vastustusta. Pienempien lasten vanhemmat eivät halunneet viettää päiviään kotona jälkikasvunsa kanssa ja valittelivat koulujen ja päiväkotien sulkemisesta. Jotkut uusmaalaiset olisivat halunneet mennä mökeilleen maakunnan ulkopuolella ja ilmaisivat tyytymättömyytensä. Muilta osin voimakkaimmat reaktiot kohdistuivat viranomaisten kyvyttömyyteen kasvosuojien tuonnissa maahan ja julkisen hätätilarahoituksen myöntämiseen konsulttiyrityksille ja muille toimijoille, joiden ei katsottu olevan avun tarpeessa tai ansaitsevan sitä.

Henkilökohtainen epämukavuus ja viranomaisten virheet sikseen, myös huoli toimeentulosta, elinkeinon menetyksestä ja liiketoiminnan tulevaisuudesta alkoi näkyä jo varhain. Kansalliset ja globaalit markkinat toipuvat aikanaan, ellei mitään todella arvaamatonta tapahdu. Yksityistaloudet ja pienyrittäjät voivat kuitenkin joutua ongelmiin, joista ei ole paluuta. Taantumat ja lamat jättävät jälkeensä surkeutta ja kärsimyksiä, jotka tavallisesti keskittyvät ryhmiin, jotka olivat alun perinkin haavoittuvimpia. Tämän seurauksena kokonaiset poliittiset järjestelmät voivat olla uhattuina. Elleivät liberaalit demokratiat pysty hallinnoimaan pandemian jälkihoitoa kaikkia tyydyttävällä tavalla, eliitteinä nähdyt ryhmät voivat joutua lisääntyvän paineen alle, laillisuusperiaatteet voivat tulla haastetuiksi ja kaikkien pitäminen mukana poliittisessa päätöksenteossa voi tulla epäsuosituksi, ennustamattomin seurauksin. Jää nähtäväksi, johtaako tämä hyvään vai pahaan.

Bioeettisen vapaapalokuntalaisuuden täyteys

Tätä kirjoittaessani jokapaikan eetikoiden keskustelu COVID-19-pandemiasta on jo saavuttanut täyteytensä, saturaatiopisteensä. On kannatettu ja vastustettu utilitarismia, vedottu kansalaisvelvollisuuksiin ja painotettu tottelevaisuuden hyvettä. Popularisoiduissa kannanotoissaan akateemiset filosofit ja oikeusoppineet ovat tarttuneet poikkeusaikojen haasteeseen ja muuntuneet vapaapalokuntalaisiksi, joiden tulon Tuija Takala ennusti vuonna 2005 artikkelissaan “Demagogues, firefighters, and window dressers: Who are we and what should we be?” Takalan ajatus oli, että bioetiikka akateemisena oppialana kuoli tai nukahti jo kauan sitten ja että bioeetikoiksi itseään kutsuvat keskuudessamme joko saarnaavat omaa ideologiaansa, juoksevat kriisistä toiseen verbalisoimassa ne omalla mielikielellään tai ohjaavat katseita syrjään laajemmista taloudellisista ja poliittisista ongelmista keksimällä ja pohtimalla ratkaistavissa olevia pikkupulmia lääketieteessä ja terveydenhuollossa. Vapaapalokuntalaisuus, lähestymistavoista keskimmäinen, on luonteva poikkeusaikojen valinta, ja siihen suomalaiset bioeetikot ovatkin pandemiatilanteessa päätyneet.

Etiikan vakioteoriat ja maakunnan eristäminen

Kaikki etiikan vakioteoriat näyttäytyivät keskustelussa cameorooleissa, vaikka niitä ei perinpohjaisesti analysoitukaan. Katsotaan, mitä ne olisivat sanoneet Uudenmaan eristämisestä.

Tekoutilitarismi vaatii, että jokaisen yksittäisen valintamme on tähdättävä laskettavissa olevan hyvän maksimointiin. Säätämällä rajoituksista (prima facie paha) hallitus pyrki hidastamaan pandemian leviämistä (hyvä?), edistämään kansanterveyttä (hyvä), säästämään ihmishenkiä (hyvä), ehkä toisten ihmishenkien kustannuksella (paha). Se, osoittautuuko jarrujen vetäminen päälle silloin kun se tehtiin hyväksi vai pahaksi, voidaan luotettavasti arvioida vasta kun pandemiasta on selvitty. Empiiriset laskelmat voivat jälkikäteen tukea eristämistä, mutta viattomien mahdollinen uhraus jättää kuitenkin moraalisen jälkensä loppuarvioon.

Sääntöutilitarismi ohjeistaa meidät laatimaan sääntöjä, joiden mukaan yksittäisissä tapauksissa toimitaan. Yksi tällainen sääntö voisi olla laatupainotteisten elinvuosien (Quality Adjusted Life Years, QALY) käyttö päätöksenteossa. Jos kuolemassa olevat ovat kovin vanhoja, heidän poismenonsa ei tee sellaista lovea kansalliseen QALY-kokonaismäärään kuin nuorten ja terveiden. Ruotsi näyttää noudattavan tällaista politiikkaa. Toinen vaihtoehto olisi muotoilla jonkinlainen utilitarismi sivurajoituksilla. Esimerkiksi perustavat ihmisoikeudet voisivat rajoittaa terveys- ja taloushyödyn maksimointia. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ansiosta sekä Suomi että Ruotsi vannovat tämän säännön nimiin, mutta juristit ja filosofit ovat epäilleet sen noudattamista pandemian aikana.

Moraalinen legalismi ei oikeastaan ole etiikan teoria, mutta monilla alueilla, muun muassa Suomessa, se on suosittu ajattelutapa kansalaisten keskuudessa. Sen mukaan meidän on vain toimittava lakien mukaan ollaksemme myös moraalisia. Tämä on yhteensopivaa oikeuspositivismiksi kutsutun lähestymistavan kanssa. Se opettaa, että laki on laki, koska se on laki, eikä sille voi eikä pidäkään etsiä muuta oikeutusta. Toisaalta moraalinen legalismi on ristiriidassa luonnonoikeusteorian kanssa. Luonnonoikeusteoria opettaa, että moraali ylittää olemassa olevat lait, joista jotkut voivat olla niin huonoja tai pahoja, ettei niitä tarvitse eikä saakaan noudattaa. Ihmisoikeusjuristit ovat arvostelleet Suomen hallituksen säätämiä rajoituksia siitä, että ne ovat kansanvälisen ihmisoikeuslain vastaisia. Jotkut filosofit ovat vastanneet tähän vetoamalla lakia korkeampiin moraaliperiaatteisiin.

Kantilainen etiikka vaatii meitä kunnioittamaan ihmisyyttä itsessämme ja muissa. Meidän on toimittava niin, että emme koskaan käytä ihmisyyttä pelkkänä välineenä vaan aina myös päämääränä itsessään. Totteliko valtioneuvosto tätä ohjetta? Argumentit sekä puolesta että vastaan esitettiin nopeasti. Kyllä, koska mahdolliset hengenmenetykset eristetyssä maakunnassa eivät olleet muualla saatavien terveysetujen kausaalinen syy. Ei, koska haavoittuvat vaarannettiin muiden hyväksi. Kantin periaatteen taika – ja haaste – on sanamuodoissa “pelkkä väline” ja ”myös itsessään”, joille ei ole yhtä kaikkien hyväksymää tulkintaa.

Luonnonoikeusetiikka kieltää meitä loukkaamasta tai jättämästä huomioimatta perustavia inhimillisiä hyviä, joita perinteisen muotoilun mukaan ovat eloonjäänti, terveys, suoja, jälkikasvun hankinta ja kasvattaminen sekä tiedon, erityisesti Jumalaa koskevan tiedon, etsiminen. Siltä osin kuin hallituksen päätös oli tarkoitettu suojaamaan ihmishenkiä ja terveyttä, tämä lähestymistapa tukee sitä. Samasta teoriaperheestä on kuitenkin peräisin myös kaksoisvaikutuksen periaate, eikä ole aivan selvää, kuinka oppia pitäisi kulloinkin soveltaa.

Hyve-etiikan aristoteelinen tulkinta neuvoo meitä kulkemaan kultaista keskitietä liiallisen ja riittämättömän tekemisen ja tuntemisen välillä. Tämä ajatus toimii kohtuullisen hyvin vaikkapa uhkaavissa tilanteissa: pitäisi olla sopivan rohkea, ei uhkarohkea (liian paljon toimintaa, liian vähän pelkoa) eikä turhan arka (liian vähän toimintaa, liian paljon pelkoa). Siitä ei kuitenkaan voi helposti johtaa ohjeita poliittisiin päätöksiin. Hoivaeettinen tulkinta voisikin olla lupaavampi. Sen mukaan meidän tulee tunnistaa ja tunnustaa haavoittuvia ryhmiä ja vaalia erityissuhteita. Kun näin tehtäisiin niin julkisessa kuin yksityisessäkin päätöksenteossa, huomio kiintyisi vaarassa olevien suojelemiseen. Koska ikääntyneet ja vammaiset ovat vaarassa, hoivaeetikot voisivat yhdistää voimansa Uudenmaan eristämistä arvostelleiden ihmisoikeusjuristien kanssa.

Kaikki nämä näkemykset esiintyivät ohimennen suomalaisessa keskustelussa, mutta jotenkin vääjäämättömästi kiivain väittely palasi yhä uudelleen utilitarismiin ja siihen liittyviin teemoihin.

Utilitaristinen päätöksenteko ja sen kriitikot

Huhtikuun lopulle asti Suomen hallitus noudatti käsikirjoitusta, jonka laati pääsääntöisesti Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). THL on määritelmän mukaan terveysutilitaristinen toimija. Sen lähtökohtainen tavoite on minimoida kuolleisuutta ja sairastavuutta väestön keskuudessa sekä maksimoida terveyttä ja hyvinvointia. Laitos voi ajoittain kiinnittää huomiota myös vähemmistöjen ja haavoittuvien ryhmien ongelmiin, mutta COVID-19-pandemian kaltaisessa kriisissä se priorisoi henkiä, terveyttä ja (kun aika ja voimavarat riittävät) laatupainotteisia elinvuosia. Hallituksen ja sen neuvonantajien pitäisi puolueettomasti tähdätä niin monen kansalaisen hyvään kuin mahdollista, ja eloonjäänti ja terveys ovat ensisijaisia.

Tällaista utilitarismia voidaan arvostella muilta eettisiltä ja laillisilta kannoilta, erityisesti perustavien oikeuksien näkökulmasta. Kun valtioneuvosto oli tekemässä päätöstään Uudenmaan eristämiseksi, kaksi oikeusoppinutta, Martin Scheinin ja Pauli Rautiainen, esittivät, että ihmisoikeudet olivat uhattuina. Eristyksen julkinen oikeutus oli rajoittaa tilapäisesti pandemian leviämistä, antaa sairaaloille lisää valmistautumisaikaa ja pienentää sitä riskiä, että teho-osastot ylikuormittuisivat. Scheinin ja Rautiainen kuitenkin väittivät, että tällä päätöksellä sivuutettiin joidenkin erityisessä vaarassa olevien, varsinkin ikääntyneiden, ihmisoikeudet. Jotkut heistä olisivat voineet selvitä paremmin, jos he olisivat saaneet liikkua vapaasti kesämökeilleen Uudenmaan ulkopuolella. Kaupunkiin suljettuina he olisivat voineet saada taudin ja jopa kuolla siihen. Kuolemantapausten sattuessa, käyttääkseni niitä vertauskuvia, joita nämä oikeusoppineet käyttivät, hallitus olisi leikkinyt Jumalaa sekä kääntänyt raitiovaunun ja uhrannut vähemmistön säästääkseen enemmistön. Scheinin ja Rautiainen esittivät myös, muun muassa, että vaikka vain yksi ihminen kuolisi julkisen vallan päätöksen seurauksena, hallitus ei saisi tehdä sitä.

Myöhemmin keskustelu ikääntyneiden kohtelusta laajeni koskemaan muutakin kuin sitä harvalukuista joukkoa, jolle matkustusvapaus olisi voinut olla eduksi. Elämänlaatu hoivakodeissa ilman vierailijoita, puhelimitse omaisilta pyydetyt luvat hoitojen lopettamiseen, hyvin hauraiden suhteettoman lukuisat COVID-19 -kuolemantapaukset ja käytäntö olla lähettämättä taudin saaneita vanhuksia hoivakodeista sairaaloihin herättivät arvostelua.

Piiloutilitaristinen reaktio – tapat jos teet, tapat ellet tee

Mutta takaisin Uudenmaan eristämisen alkuaikoihin. Filosofi Antti Kauppinen kieltäytyi hyväksymästä Scheininin ja Rautiaisen käsitystä ja muotoili, ensin yksin, sitten kollega Simo Kyllösen kanssa ja sitten vielä omillaan vastaväitteitä, jotka perustuivat suurimpaan hyötyyn mutta eivät kirjoittajien mukaan olleet räikeästi utilitaristisia. Kauppinen aloitti arvostelemalla oikeusoppineiden raitiovaunuvertausta, jonka alkuperäisenä esittäjänä pidetään tavallisesti Philippa Footia. Ohjaajatta jäänyt raitiovaunu uhkaa ajaa viiden radalla olevan ihmisen yli ja tappaa heidät. Kääntämällä vaihdevipua, sivustakatsoja voi ohjata vaunun sivuraiteelle ja pelastaa pääraiteella olijat. Valitettavasti sivuraiteella oleva yksi ihminen tulee yliajetuksi ja kuolee. Yksinkertainen utilitaristinen ratkaisu, sivuraiteella olijan uhraaminen, tuntuu kylmäveriseltä. Viiden antaminen kuolla mitään tekemättä tuntuu epäintuitiiviselta. Kauppinen huomautti, että Foot ei halunnut kieltää viiden pelastamista yhden kustannuksella vaan yritti pikemminkin osoittaa kuinka se voidaan perustella ajautumatta suoraviivaiseen seurausetiikkaan ja utilitarismiin.

Footin käyttämä teoreettinen malli oli kaksoisvaikutuksen oppi. Sen mukaan teko, jolla on kaksi vaikutusta, hyvä ja paha, on luvallinen, jos ja vain jos (i) se on itsessään moraalisesti hyvä tai ainakin neutraali, (ii) pahaa vaikutusta ei suoraan tahdota tai tarkoiteta, (iii) hyvä vaikutus ei ole seurausta pahasta vaikutuksesta ja (iv) hyvä vaikutus on oikein suhteutettu pahaan vaikutukseen.

Oikeusoppineet ja Kauppinen rajoittivat tarkastelunsa alun perin hengenmenetyksiin, joita hallituksen teot ja tekemättä jättämiset aiheuttivat hyvinä ja pahoina seurauksinaan. Jos tämä rajoitus hyväksytään, luetellut neljä ehtoa analysoituvat (käänteisessä järjestyksessä) seuraavasti.

(iv) Mikäli valtioneuvoston valinta sulkea Uudenmaan raja nojautui hyvin perusteltuun uskomukseen siitä, että enemmän ihmishenkiä tulisi säästymään, ehto näyttäisi toteutuvan. Nojautuiko valtioneuvoston päätös tähän uskomukseen? Emme ehkä koskaan saa tietää – hallitukset toimivat monista syistä. Oliko uskomus hyvin perusteltu? Se ei ole itsestäänselvyys. Mutta jos se oli, kaikki hyvin tähän mennessä.

(iii) Mikäli valtioneuvosto pyrki monien ihmishenkien pelastamiseen harvojen ihmishenkien kustannuksella, ehto täyttyy. Uudenmaan kuolemista ei kulje mitään syy-seurausketjua muiden eloonjääntiin. Vertailun vuoksi, oppi ei hyväksy kidutusta tietojen saamiseksi terrori-iskun seuraavasta kohteesta. Pahaa (kidutus) käytettäisiin silloin välineenä hyvään (iskulta välttymiseen). Eristyspäätös (siltä osin kuin on kyse hengenmenetyksistä) ei seurannut tätä logiikkaa.

(ii) Valtioneuvosto ei opin mukaisella tavalla tahtonut eikä tarkoittanut harvojenkaan menehtymistä. Mittatikkuna opissa on käytetty sitä, kuinka päätöksentekijä suhtautuisi siihen, että paha vaikutus ei toteudukaan. Olisiko se hänelle takaisku? Ryhdyttäisiinkö jatkotoimiin, jotta paha saadaan toteutumaan? Eristystapauksessa valtioneuvosto olisi ollut tyytyväinen kaikkien eloonjäämiseen. Ehto siis täyttyy, mikäli paha vaikutus määritellään yksinomaan hengenmenetyksinä.

(i) Onko teko itsessään moraalisesti hyvä tai neutraali? Tässä tullaan mielenkiintoiselle alueelle. Nimimerkillä kirjoittanut kommentaattori huomautti, että eihän kuoleman aiheuttaminen voi koskaan olla hyvä asia, tapahtui se sitten aktiivisesti tai passiivisesti. Ehkä niin, mutta kaksoisvaikutuksen opin mukaan emme saa tässä vaiheessa keskittyä seurauksiin. Foot ajatteli ilmeisesti, että pelkkä vivun kääntäminen on neutraalia. Valtioneuvoston päätös saattoi kuitenkin olla eri asia. Tiesulkujen pystyttäminen kansalaisten liikkumavapauden rajoittamiseksi, tarvittaessa pakkokeinoin, ei kuulosta yhtä viattomalta.

Piiloutilitaristisen reaktion kumous – muut arvot?

Hengenmenetykset hallitsivat varhaista bioeettistä keskustelua COVID-19-pandemiasta Suomessa. Kun kuitenkin katsomme tarkemmin, mitä valtioneuvosto (i) ”teki” ja (ii) ”tahtoi ja tarkoitti”, pääsemme osittain ohi ihmishenkien laskennan.

Vaikka valtioneuvosto ei tahtonut eikä tarkoittanut aiheuttaa hengenmenetyksiä, sen täytyi tahtoa ja tarkoittaa liikkumavapauden rajoituksia. Toimenpiteen päämääriä ei, neuvonantajien mukaan, voitu tavoittaa määräämättä ihmisiä pysymään omalla alueellaan ja estämällä heitä mikäli he yrittäisivät ylittää rajan. Kaksoisvaikutuksen opin puitteissa tämä haastaa ehdot (i) ja (ii). Koska teko on kansalaisvapauden rajoittaminen ja koska rajoittamista on tahdottava ja tarkoitettava, oppi ei sovellu tapaukseen.

Hyvä, suurempi hyvä, suurin hyvä

Kun Kauppisen käsitys kaksoisvaikutuksesta oli kyseenalaistettu, hän ja kanssakirjoittaja Kyllönen muotoilivat uuden oikeutuksen. He väittivät Suomen laajalevikkisemässä sanomalehdessä, että eristämispäätös oli oikea, koska:

Moraalifilosofiassa on yleisesti hyväksyttyä soveltaa niin kutsuttua pienemmän haitan periaatetta: jos laajemman joukon pelastamiseksi on tehtävä jotain, joka ei ole itsessään väärin, se on sallittua, vaikka sen sivuvaikutuksena joku joutuisi kärsimään haitasta.

Tämä on monella tavalla kiinnostava väite (ei vähiten siksi, että ”pienemmän haitan periaate” saa verkkohaussa enimmäkseen vain osumia, jotka eivät liity moraalifilosofiaan).

Aloitetaan ”ei itsessään väärin”-ehdosta, joka on edelleen läsnä, vaikka tähän tultaessa kirjoittajat oli jo tehty tietoisiksi tulkintaansa kohdistuvista vastaväitteistä. Liberaalin aatteen mukaan vapauden rajoittaminen on prima facie väärin, toisin sanoen, se on väärin kunnes toisin todistetaan tai väärin ellei sille voida antaa riittävän vakuuttavaa perustelua. Se, että ehto on edelleen mukana uudessa argumentissa, on luettavissa kahdella tavalla. Kirjoittajilla saattoi olla mielessä jokin toinen ”teko”. Ehkä he ajattelivat, että valtioneuvosto ”antoi hallinnollisen määräyksen” ja että hallinnollisen määräyksen antaminen on itsessään moraalisesti hyvä tai neutraali teko. Jopa kaksoisvaikutuksen opin ulkopuolelta katsottuna tämä tulkinta on kuitenkin väkinäinen. Päätöksen oli määrä pitää ihmiset omilla puolillaan rajaa, ja se oli tietoinen ja tarkoituksellinen vapauden rajoitus.

Toisen luennan mukaan Kauppinen ja Kyllönen eivät hyväksy sitä kantaa, että vapauden rajoitukset ovat prima facie väärin. Siinä tapauksessa heidän näkemyksensä palautuu yksinkertaiseen hyvää maksimoivaan utilitarismiin. Tätä tulkintaa tukevat heidän oma kielenkäyttönsä juuri ennen jo lainattua kohtaa ja heti sen jälkeen:

Eristämispäätöksen päämääränä on … mahdollisimman monen suomalaisen elämän ja terveyden suojelu. Niiden ei-toivottuna sivuvaikutuksena saattaa olla, että Uudellamaalla kuolee joku, joka muuten olisi selvinnyt. [Mutta pienemmän haitan periaatteen ansiosta] [näin] tehdessämme emme loukkaa oikeutta elämään, koska kyse ei ole tahallisesta elämän riistämisestä vaan elämän suojelemisesta, josta valitettavasti seuraa jonkun kuolema.

Ilmaus ”kyse ei ole tahallisesta” voi olla tässä hieman pettävä. Valtioneuvosto ei tarkoittanut tappaa ihmisiä haavoittuvissa ryhmissä, mutta onko tällä moraalista merkitystä, jos heidän kuolemansa oli hyvin tunnettu ja ehkäistävissä oleva seuraus? Ollaan takaisin raitiovaunun vaihdevivulla, ja Kauppinen ja Kyllönen haluavat kääntää sen tappamaan yhden sivuraiteella olijan. Filosofisesti puhuen, heillä on vapaus tehdä näin, mutta heidän esittämänsä oikeutus on utilitaristinen, ja herää kysymys: ”Missä muissa olosuhteissa olisi moraalisesti oikein uhrata vähemmistö enemmistön hyödyttämiseksi?” Tähän kysymykseen hyvää maksimoiva utilitarismi on kompastunut moneen kertaan.

Huomautus utilitarismin monimutkaisuuksista

Kun olin saamassa valmiiksi tämän minikatsaukseni 26. huhtikuuta 2020, hallituksen rajoituksia keventäviä ratkaisuja ennakoiden, keskustelu oli siirtymässä kohti hyvän määrittelyä ohi välittömien terveyshyötyjen. Mihin päämääriin meidän pitäisi pyrkiä? Milloin? Mitä seuraamuksia meidän pitäisi välttää?

Vaikka ruotsalaista laumaimmuniteetin rakentamista ”uhraamalla vanhukset” paheksuttiin, THL alkoi esittää, että tartuntoja pitäisi saada levitettyä laajemmalti muutoin terveisiin kansanosiin. Sen logiikan mukaan näin voitaisiin välttyä pandemian uudelta aallolta joidenkin kuukausien kuluttua. Talousoppineet sanoivat, että liiketoiminnan pitäisi antaa elpyä vähemmän rajoitetuissa olosuhteissa. Ammattikasvattajat alkoivat huolestua siitä, että lasten oppimistulokset heikkenevät, kun koulut ovat suljettuina. Psykologit varoittivat etätyön ja kotikoulunkäynnin vahingollisista vaikutuksista. Näiden haasteiden edessä Kauppinen linjansa pitäen julkaisi uuden mielipidekirjoituksen, tällä kertaa arvostetussa viikkolehdessä, ja pysyi kannassaan, että voimassa olevat rajoitukset olivat oikeat ja niitä pitäisi perua vain kun seurauksista tiedetään enemmän.

Tätä keskustelua voitaisiin jatkaa puhtaasti utilitaristisin termein. Jopa ihmisoikeusoppineet voisivat määritellä kantansa uudelleen. He voisivat sanoa (vaikka hyvistä syistä eivät sanokaan), että kansainvälisten sopimusten tarjoama suoja on paras tapa taata kansalaisten onnellisuus ja hyvinvointi. Olisi kuitenkin varomatonta keskittyä vain epävarmoihin arvioihin seurauksista ja niiden kiistanalaiseen suhteelliseen arvoon. Kummankin ulottuvuuden pitäisi huolestuttaa meitä. Tiedämme edelleen kovin vähän viruksesta SARS-CoV-2, taudista COVID-19 ja pandemian tulevaisuudesta erilaisissa skenaarioissa. Ei ole myöskään selvää, mitä meidän pitäisi tavoitella. Ovatko eloonjäänti ja terveys korkeimmat arvomme, nousevatko ihmisoikeudet kaiken muun yläpuolelle, pitäisikö talous asettaa etusijalle vai olisiko hyvä pienentää väestömäärää ja keventää muihin lajeihin ja luonnolliseen elinympäristöömme kohdistuvaa taakkaa?

Mikä olisi voinut mennä oikein?

Suomalaiset filosofit eivät ole ratkaisseet COVID-19-ongelmia julkisilla esiintymisillään, eikä sitä kukaan odottanutkaan. Parhaassakin tapauksessa eetikoiden vaikutus on epäsuora ja liittyy poliittisen järjestelmän pönkittämiseen. Suomi pyrkii olemaan liberaali demokratia, joka on sitoutunut uskottavasti lainmukaisuuteen, läpinäkyvään päätöksentekoon ja osallistavaan hallintoon. Mikään näistä ei toteudu pidemmällä aikavälillä, ellei julkisessa keskustelussa ruodita, mitä hallitus tekee, mistä syistä ja millä perusteilla. Tässä mielessä jokainen kohtelias puheenvuoro mediassa on ollut hyvästä.

Takalan viisitoista vuotta sitten esittämistä epäilyistä huolimatta oikea-aikainen vapaapalokuntalaisuus voisi hyvinkin olla se rooli, johon bioeetikot sopivat COVID-19-pandemian kaltaisissa kriiseissä. Hyvin muotoillut argumentit voisivat paljastaa poliittisten päätösten oikeutukset ja niiden taustaoletukset niin kansalaisille kuin vallanpitäjillekin. Kansa voisi pitää kirjaa siitä, mitä hallitus tekee ja miksi ja ilmaista tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä seuraavissa vaaleissa. Liberaali demokratia kukoistaisi.

Valitettavasti filosofinen bioetiikka ei kuitenkaan ole koskaan oikein juurtunut Suomeen. Yksittäiset oppineet ovat tarkastelleet bioeettisiä aiheita, mutta maisteri- tai tohtoriohjelmia ei ole perustettu. Maassa on kaksi lääketieteen etiikan professoria, jotka opettavat terveydenhuollon ammattilaisia, mutta heidän panoksensa meneillään olevaan keskusteluun on rajoittunut öljyä laineille valavaan lehtihaastatteluun ja lyhyeen kuvailevaan kommenttiin priorisoinnista. Ihmisoikeusjuristeilla on oma kompetenssinsa, mutta se liittyy lakiin ja oikeuteen ennemmin kuin etiikkaan. Muilla julkiseen sananvaihtoon osallistuneilla ei ole ollut mainittavaa kokemusta filosofisesta bioetiikasta.

Näistä syistä emme ole juurikaan nähneet käsitteellisiä analyyseja, joissa olisi huolellisesti kuvailtu, tulkittu ja arvioitu mahdollisia päätöksiä ja niiden taustoja. Ilman alan kokemusta on helppo tuudittautua siihen uskoon, että oma intuitio oikeasta ratkaisusta riittää normatiiviseksi oppaaksi ja että ainoaksi tehtäväksi jää sen rationalisointi sopivilla perusteluilla. Ainakin oma ajatukseni filosofisesta bioetiikasta on erilainen, melkein tieteellinen, suorastaan hypoteettis-deduktiivinen. Siinä kuvaillaan ja tulkitaan tarjotut ja muut mahdolliset ratkaisut rationaalisesti rekonstruoiden, noudattaen armeliaisuuden periaatetta, ja sitten arvioidaan niiden toteuttamiskelpoisuus, hyväksyttävyys ja vaikutukset eri eettisten näkökulmien ja oikeudenmukaisuutta koskevien näkemysten kannalta.

Malliani ei ole tarkoitettu saamaan aikaan sellaista suoraa, konkreettista vaikutusta, jota tutkimusta rahoittavat organisaatiot tällä hetkellä etsivät. Mutta aikaa myöten, riittävillä resursseilla, sen käyttöönotto valmistaisi meitä paremmin tuleviin kriiseihin ja niihin liittyvien poliittisten päätösten ymmärtämiseen.

Kiitokset

Kiitän tutkimuksen taloudellisesta tuesta Suomen Akatemiaa (hanke Biotalous ja oikeudenmukaisuus, SA 307467) sekä Maa- ja metsätalousministeriötä (hankkeet Oikeudenmukaisuuden rooli biotaloutta koskevassa päätöksenteossa ja Systeemisen ja kestävän biotalouteen siirtymisen oikeudenmukainen johtamismalli). Kiitän myös tohtoreita Henrik Rydenfelt, Liisa Saarenmaa ja Tuija Takala heidän oivaltavista kommenteistaan.

Alkuperäinen kirjoitus ilmestyy englanniksi bioetiikan aikakauslehdessä Cambridge Quarterly of Healthcare Ethics ja löytyy lehden First View-osastolta.