Milloin ja miksi valehteleminen on väärin?

Henrik Rydenfelt

2020

Valehtelu on pitkään pysytellyt filosofisen mielenkiinnon ja määrittely-yritysten kohteena. Usein esitetyn määritelmän mukaan valehdellessaan puhuja pyrkii erehdyttämään toisia esittämällä väitteen, jota ei itse usko. Monet filosofisesti ja arkisten käytäntöjen kannalta kiinnostavat valehtelun tai erehdyttämisen muodot eivät kuitenkaan ole näin suoraviivaisia. Poliittisessa puheessa suoraa valhetta vältellään usein taidokkaasti, vaikka tarkoitus erehdyttää on joskus ilmeinen. Valehtelun käsitteen määrittäminen ei myöskään vastaa pitkän filosofisen debatin kohteena olleeseen kysymykseen, onko valehtelu aina väärin vai joskus sallittua tai tietyissä olosuhteissa jopa velvollisuus. Tässä artikkelissa erittelen valehtelun ja erehdyttämisen eri muotoja sekä käsittelen valehteluun liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Valheen ja epärehellisyyden muotoja

Valehteleminen ja erehdyttäminen tarkoittavat monia asioita, eikä filosofisessa kirjallisuudessa ole yksimielisyyttä näiden käsitteiden sisällöstä. Usein siteeratun valehtelemisen perinteisen määritelmän mukaan valehtelu on väitteen, jota puhuja itse ei usko, esittämistä toiselle ihmiselle tarkoituksena saada tuo toinen uskomaan väitteen olevan totta (Isenberg 1978, 466). Mikä tahansa epätotena pidetyn väitteen esittäminen ei ole valehtelua. Epätotena pidettyjä väitteitä esitetään usein konteksteissa, joissa niitä ei ole tarkoituskaan ottaa vakavasti, kuten osana vitsiä tai fiktiota. Valehtelu puolestaan edellyttää tarkoitusta erehdyttää. Tässä muodossaan määritelmä ei edellytä, että valehtelija pitää esittämäänsä väitettä epätotena. Valehtelemiseen riittää, ettei valehtelija usko esittämäänsä väitettä (Isenberg 1973, 466; ks. Carson 2010, 18).

Perinteistä määritelmää voidaan pitää liian rajaavana. Vaikka monesti valehtelija pyrkii saamaan jonkun uskomaan väitteen, jota ei pidä totena, usein valehtelija pyrkii harhauttamaan yleisöään ainoastaan siitä, mitä hän itse uskoo. Nämä näkökohdat huomioon ottaen suoran valehtelun voi laajemmin määritellä seuraavasti:

S valehtelee suoraan, kun:

  1. S esittää väitteen, että p
  2. saadakseen jonkun uskomaan, että p tai että S uskoo, että p,
  3. vaikka S ei usko, että p.

Toisen ehdon disjunktio on inklusiivinen. Suoraan valehtelevan puhujan tarkoitus on saada kuulijansa uskomaan jotain, mitä hän ei usko, koskien sitä, miten puhuja uskoo asioiden olevan, tai (tämän lisäksi) sitä, miten asiat ovat. Valehtelijan on tuskin mahdollista vakuuttaa yleisöään pelkästään toisesta disjunktista ilman ensimmäistä. Seurauksena olisi nimittäin versio Mooren paradoksista: ”p, vaikka en usko, että p”.

Verrattuna muihin valheen muotoihin suora valehtelu on saanut osakseen paljon huomiota. Esimerkiksi kun politiikan yhteydessä puhutaan valehtelusta, usein näytetään viittaavan nimenomaan suoraan valehteluun eikä niinkään moniin muihin tapoihin johtaa yleisöä harhaan. Filosofisesta näkökulmasta suoran valehtelun erityinen asema voi johtua siitä, että suora vale ei ole totuudenmukaista: esitetty väite poikkeaa siitä, mitä sen esittäjä uskoo. Usein on esitetty, että totuudenmukaisuus on yksi väitettävyyden (engl. assertability) tai väittämisen (engl. assertion) normeista: on oikein väittää, että p, vain jos uskoo, että p (mm. Price 2003; ks. Chisholm & Feehan 1977; Rydenfelt 2016). Suora valhe rikkoo tätä normia.

Valehteluksi kutsutaan kuitenkin muitakin valheen muotoja, joissa väitettävyyden normia tai ehtoa ei rikota. Seuraavassa erittelen valheita, joissa valehtelija ei esitä väitettä, jota ei pidä totena. Pikemminkin valehtelija pyrkii erehdyttämään yleisönsä valikoimalla väitteensä sopivasti tietyssä (keskustelun) kontekstissa. Tilanteessa, jota voitaisiin kutsua epäsuoraksi valheeksi, puhuja pyrkii saamaan jonkun yleisön uskomaan jotakin, jota hän itse ei usko, esittämällä jonkin toisen väitteen:

S valehtelee epäsuorasti, kun:

  1. S esittää väitteen, että q
  2. saadakseen jonkun uskomaan, että p tai että S uskoo, että p,
  3. vaikka S ei usko, että p.

Epäsuoran valheen esittäjän esittämä väite ja väite, jonka suhteen hän pyrkii yleisöään harhauttamaan, eivät ole samoja. Valehtelija voi tällaisessa tapauksessa uskoa itse väitteeseen, jonka hän esittää. Väitteen esittäjän on kuitenkin tarkoitus erehdyttää yleisöään. Epäsuoran valheen sisältämän erehdyttämisen mahdollisuus (tai onnistuminen) edellyttää ainakin useimmiten kontekstia, jossa yleisö päättelee erehdyttämisen kohteena olevan väitteen olevan seuraus valehtelijan esittämästä väitteestä, vaikka näin ei ole.

Epäsuoran valheen erityistapaus on ns. tuplabluffaus (double bluff): S esittää väitteen, että p, saadakseen jonkun uskomaan, että ei-p tai että S uskoo, että ei-p, vaikka S ei usko, että ei-p (vaan uskoo, että p). Tällaisessa kontekstissa S pyrkii käyttämään hyväkseen yleisön epäluuloa tai epäluottamusta hänen esittämiään väitteitä kohtaan: esittämällä väitteensä S pyrkii saamaan yleisönsä uskomaan sen negaation, vaikka uskookin väitteeseensä itse.

Epäsuoran valheen tavoin kontekstista riippuu valheellisuuden muoto, jossa puhujan tarkoitus on erehdyttää yleisöään jättämällä jotakin olennaista tai odotettua sanomatta. Tätä voitaisiin kutsua valehtelemiseksi pois jättämällä:

S valehtelee pois jättämällä, kun:

  1. S jättää esittämättä väitteen, että q
  2. saadakseen jonkun uskomaan, että p tai että S uskoo, että p,
  3. vaikka S ei usko, että p

Tällainen valhe esiintyy (tai onnistuu) tyypillisesti kontekstissa, jossa yleisö odottaa tietyn väitteen esittämistä, mikäli puhuja pitää sitä totena. Jättämällä väitteen esittämättä puhuja voi näin saada toiset uskomaan sellaista, jota hän ei itse usko.

Tämä valheen muoto on syytä erottaa muista eettisesti ongelmallisista toimintatavoista. Monissa tilanteissa meillä voi olla eettinen velvollisuus esittää väite, joka on toisille relevantti tai merkityksellinen. Viestinnän etiikassa tätä velvollisuutta kutsutaan usein avoimuuden tai läpinäkyvyyden vaatimukseksi (Rydenfelt & Juholin 2016). Väitteiden jättäminen esittämättä tällaisen velvollisuuden vastaisesti ei kuitenkaan ole varsinaista valehtelua tai epärehellisyyttä: avoimuuden vastakohta on sulkeutuneisuus ja salailu. Salailu ja valehtelu pois jättämällä eivät ole sama asia: toisin kuin valehteleminen pois jättämällä, avoimuuden puute ei sellaisenaan sisällä pyrkimystä erehdyttää yleisöä.

Edellä esitellyn kolmen erilaisen valheen tyypin perusteella on mahdollista tarjota seuraavaa kattavaa määritelmä valehtelusta tai valheellisuudesta:

S valehtelee, kun:

  1. S esittää tai jättää esittämättä väitteen, että p,
  2. saadakseen jonkun uskomaan, että q,
  3. vaikka S ei usko, että q.

Suora valhe on tämän määritelmän näkökulmasta valehtelun erityistapaus, jossa esitetty väite ja harhautuksen kohteena oleva väite ovat samoja. Monesti näin ei kuitenkaan ole, vaan valhe esitetään toisia väitteitä esittämättä tai jättämällä niitä esittämättä. On huomattava, että esitetyn määritelmän ehdot kytkeytyvät puhujan mielentiloihin ja tarkoitusperiin. Valehtelu ei edellytä, että puhuja onnistuu saamaan jonkun uskomaan jonkun väitteen – pelkkä pyrkimys erehdyttää riittää.[1] Edelleen valehtelu ei edellytä, että väite, josta puhuja pyrkii yleisöään erehdyttämään, on todella epätosi. Valehtelija voi tietämättään erehdyttää yleisönsä uskomaan totuuksia.

Esittämääni valehtelun määritelmää voi peilata filosofisesti mielenkiintoisiin epärehellisyyden muotoihin, kuten Harry S. Frankfurtin (1985) filosofiseen keskusteluun nostama paskanjauhantaan tai paskapuheeseen (bullshit). Frankfurtin mukaan paskanjauhaja ei oikeastaan yritäkään saada kuulijaansa vakuuttumaan väitteidensä paikkansapitävyydestä tai edes uskomuksistaan vaan pikemminkin pyrkii antamaan itsestään tietyn kuvan. Paskapuheen ei tarvitse edes olla totuudenvastaista. Pikemminkin paskanjauhaja ei välitä siitä, ovatko hänen väitteensä tosia tai eivät. Tätä Frankfurt kutsuu paskapuheen olemukseksi, joka tekee siitä hänen mukaansa jopa suoraa valehtelua haitallisempaa (Frankfurt 2005, 34). Toisin kuin suoran valheen esittäjä, paskanjauhaja ei välttämättä yritä erehdyttää saamalla toiset vakuuttumaan puheidensa sisällöstä tai edes siitä, että väitteet heijastelevat hänen uskomuksiaan. Frankfurtin mukaan paskanjauhaja pyrkii nimenomaan piilottamaan sen tosiseikan, ettei häntä kiinnosta esittämiensä väitteiden totuus tai epätotuus. Tässä paskapuhe kuuluu edellä esitetyn valehtelun määritelmän piiriin. Paskanjauhajan on puheillaan tarkoitus erehdyttää kuulijansa uskomaan jotakin, jota hän ei pidä totena: paskanjauhaja ”välttämättä pyrkii erehdyttämään meitä hankkeestaan (enterprise)” (Frankfurt 2005, 54).

Frankfurtin tarkoittama paskapuhe osoittaa erityistä välinpitämättömyyttä esitettyjen väitteiden totuuden tai epätotuuden suhteen. Ainakin tästä paskanjauhaja pyrkii erehdyttämään yleisöään. Tämä ajatus ei kuitenkaan saumattomasti sovi yhteen Frankfurtin paskapuheelle keskeisenä pitämään ominaisuuteen – siihen, että kuulijat eivät (useinkaan) ota paskapuhetta vakavissaan tai tosissaan. Jos puhujan ei edes odoteta puhuvan totuudenmukaisesti, miksi piilotella? Frankfurt ei näytä harkitsevan sitä mahdollisuutta, että paskapuhe on joskus yleisölleen aivan ilmeistä.

Esimerkkejä tällaisesta puheesta riittää. Harva on voinut välttyä siltä johtopäätökseltä, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump aika-ajoin liioittelee tai puhuu palturia tai on välinpitämätön totuudesta esimerkiksi ilmastonmuutoksen suhteen (ks. Niiniluoto 2019; Rydenfelt 2019a). Tämä ei kuitenkaan näytä hänen kannattajiaan häiritsevän. Trump onkin eksplisiittisen paskapuheen mestari. Trumpin esittämien väitteiden sisältö tai niiden suhde hänen ajatteluunsa ei aina ole hänen kannattajilleen kovin olennaista. Keskeistä on se, millaisen käsityksen puheista saa presidentistä ja hänen pyrkimyksistään. Voi jopa olla, ettei presidentillisen paskapuheen tarkoitus ole edes tässä johtaa yleisöä harhaan. Tällaisessa tapauksessa eksplisiittinen paskapuhe ei enää kuulu valehtelun määritelmän piiriin, vaikka puhuja ei välitä totuudesta tai totuudenmukaisuudesta: pyrkimys ei ole erehdyttää yleisöä. Eksplisiittinen paskapuhe ei kuitenkaan välttämättä ole frankfurtilaista paskapuhetta vaarattomampaa: se voi olla omiaan laajentamaan paskapuheen alaa ja kaventamaan keskustelua, jossa totuudenmukaisuutta edellytetään.

Edellä esitetty valehtelun määritelmä ei kata kaikkia filosofisesti mielenkiintoisia erehdyttämisen muotoa. Yksi tällainen muoto on negatiivinen erehdyttäminen (ks. Chisholm and Feehan 1977), jossa puhujan on tarkoitus estää yleisöään uskomasta siihen, mitä tämä itse pitää totena.

S erehdyttää negatiivisesti, kun:

  1. S esittää väitteen, että p,
  2. estääkseen jotakuta uskomasta, että q,
  3. vaikka S uskoo, että q.

Negatiivinen erehdyttäminen ei aina kuulu yllä esitetyn valehtelun määritelmän piiriin. Puhuja ei välttämättä pyri saamaan yleisöään uskomaan jotakin, mitä tämä itse ei usko, ja voi lisäksi esittää ainoastaan väitteitä, jotka itse uskoo. Negatiivisen erehdyttämisen tarkoitus on ”peittää totuus” yleisöltä, ei synnyttää yleisössä tiettyä uskomusta.

Toinen erehdyttämisen muoto on viestinnässä melko usein vastaan tuleva tilanne, jossa puhuja itse haluaa tulla jymäytetyksi uskomaan, että asiat ovat tälle suotuisalla tavalla (ks. Räikkä 2006). Tällaiseen erehdyttämiseen sisältyy itsepetos, joka tekee siitä muuta kuin valehtelua edellä tarkoitetussa mielessä. Puhuja itsekin uskoo väitteensä pitävän paikkansa – mutta vain siksi, että on päättänyt vakuuttaa itsensä sen paikkansapitävyydestä vastakkaisesta evidenssistä huolimatta – siis erehdyttänyt myös itseään.

S erehdyttää ilman valhetta, kun:

  1. S esittää väitteen, että p,
  2. saadakseen jonkun uskomaan, että p,
  3. vaikka S:n uskomus, että p, perustuu itsepetokseen.

Erehdyttämistä ilman valhetta voi pitää erillisenä tyypillisestä vahvistusharhasta, johon kaikki melko usein syyllistymme. Vahvistusharhan pauloissa valikoimme ja painotamme näkökohtia, jotka tukevat vakiintuneita käsityksiämme. Itsepetokseen syyllistyvä ihminen taas aktiivisesti pyrkii etsimään ja valikoimaan näkemystään tukevia perusteluja sekä vakuuttamaan niistä myös toiset Kuten alla käsiteltävät esimerkit osoittavat, käytännön viestinnän valheellisuutta arvioitaessa on harkittava melko tarkkaan, onko esitetyssä väitteessä kyse valheellisuudesta vai itsepetokseen perustuvasta epärehellisyydestä

Edellä tarjoamani erittely valheen muodoista ei välttämättä ole kaikenkattava. Valehteluksi voidaan kutsua myös muita erehdyttämisen tapoja, kuten negatiivista erehdyttämistä ja itsepetokseen perustuvaa erehdyttämistä. Edelleen kaikkia tässä eriteltyjä valheen muotoja ei välttämättä aina kutsuta valheeksi, vaan niitä voidaan joissakin konteksteissa pitää eettisesti vähemmän ongelmallisina erehdyttämisen tapoina. Kuten seuraavaksi kuitenkin esitän, etiikan teoreettisten lähestymistapojen – erityisesti velvollisuusetiikan – näkökulmasta kaikki edellä eritellyt valehtelun muodot näyttävät olevan prima facie väärin.

Milloin ja miksi vale on väärin?

Valehtelun ja valheellisuuden määritelmistä erillinen kysymys on, milloin ja miksi valehtelu on väärin. W. K. Ross (1930) listasi velvollisuuden olla valehtelematta prima facie -velvollisuuksiensa luettelon kärkipäähän heti lupausten pitämisen jälkeen. Tällä Ross tarkoitti, että valehteleminen on lähtökohtaisesti väärin, jos läsnä ei ole jotakin painavaa perustetta, joka tekisi siitä sallittua. Ross ei kuitenkaan avannut näkemyksensä perusteluja paljon tätä tarkemmin. Miksi valehtelu on lähtökohtaisesti väärin?

Valehtelemisen liittyvät eettiset kysymykset ovat saaneet melko paljonkin huomiota velvollisuusetiikan näkökulmasta. Syy tälle ei kuitenkaan ole se, että velvollisuuseetikot ovat pitäneet valehtelua erityisen mielenkiintoisena eettisenä ongelmana. Pikemminkin taustalla on Immanuel Kantin ajatus, että valehtelu on aina väärin. Kant näyttää esittävän velvollisuuden olla valehtelematta absoluuttisena, vailla poikkeuksia (4:389, 441). Ajatus on herättänyt pöyristystä. Jos salainen poliisi tulee kysymään viattoman ystäväsi sijaintia viedäkseen tämä teloitettavaksi, eikö tosiaan olisi oikein valehdella?

Useat Kantin kommentaattorit ovat pyrkineet argumentoimaan tämän absoluuttisen kiellon pitävän paikkansa tai olevan uskottava Kantin esittämistä lähtökohdista (esim. Korsgaard 1996, 137–40). Toiset taas ovat pyrkineet erilaisen eksegeettisen keinoin osoittamaan, ettei Kantin maksiimi lopulta ollutkaan niin absoluuttinen kuin äkkiseltään voisi kuvitella (Varden 2010).

Kantin ajatusten tulkintaa mutkistava tekijä on, ettei Kant kirjoituksissaan suoraan kytke valehtelun kieltävää maksiimia kategoriseen imperatiiviinsa. Kant kuitenkin tarjoaa valehteluun liittyvän esimerkin esitellessään kategorisen imperatiivin niin kutsutun yleisen luonnonlain muotoilun (4:402–3; 4:422; 4:428–9). Tämän muotoilun mukaan meidän tulee koetella moraalisia normeja tarkastelemalla maailmaa, jossa ne ovat yleisiä luonnonlakeja, joita kaikki toimijat noudattavat.

Kantin esimerkki on rahantarpeessa esitetty valheellinen lupaus maksaa velka takaisin (4:422). Onko tämä sallittua? Tarkasteltavaksi tulee maailma, jossa tarvitessaan rahaa ihmiset valehtelevat maksavansa velan takaisin. Meidän on ensin kysyttävä, onko maksiimin mukainen toiminta ylipäätään mahdollista. Jos on, tarkasteltavaksi tulee vielä, voisimmeko tahtoa toimivamme maksiimin mukaan tuollaisessa maailmassa. Mikäli vastaus jompaan kumpaan kysymykseen on kielteinen, velvollisuutemme on toimia maksiimin vastaisesti (4:424). Kantin mukaan maksiimi, joka sallii valheellisen lupauksen maksaa velka takaisin, ei läpäise ensimmäisen kysymyksen koetta (4:422). Maailmassa, jossa maksiimin olisi luonnonlaki, kukaan ei voisi luottaa toisten antamiin lupauksiin ja lainan saaminen muuttuisi mahdottomaksi. Maksiimin noudattaminen johtaisi väistämättä tällaiseen ristiriitaiseen tilanteeseen. Meillä on näin velvollisuus olla esittämättä valheellista lupausta.

Vaikuttaa siltä, että Kant ajatteli valehtelun sallivan maksiimin olevan samalla tapaa ongelmallinen: se ei läpäisisi ensimmäisen kysymyksen koetta. Jos valehtelu olisi luvallista, emme enää uskoisi toistemme esittämiä väitteitä. Väittämisen, keskustelun ja sopimisen käytäntömme muuttuisivat mahdottomiksi. Tällainen tulkinta Kantin argumentista tarjoaa yhden perusteen prima facie -velvollisuudelle olla valehtelematta: valehtelu rapauttaisi väittämisen käytäntöjä, jotka perustuvat sen kieltävään normiin. Velvollisuus olla valehtelematta on väittämisen käytäntöjen konstitutiivinen tai määrittävä normi. Esimerkiksi lautapelin säännöt ovat määrittäviä itse pelin suhteen: jos niitä ei pyri noudattamaan, ei enää pelaa kyseistä peliä (von Wright 1963, 6–7; Searle 1969). Valehtelun salliminen rikkoisi väittämisen pelin sääntöjä tavalla, joka tekisi koko pelin mahdottomaksi.

On huomattava, että vaikka Kantin esimerkit keskittyvät suoraan valheeseen, kategorista eroa suoran valheen ja muun valehtelun välillä ei ole. Jos yleisesti sallisimme epäsuorat valheet ja valehtelun pois jättämällä, keskeiset käytäntömme muuttuisivat yhtä lailla ongelmallisiksi. Tämä tulkinta ei kuitenkaan näytä tukevan Kantin voimakasta johtopäätöstä, että meillä olisi absoluuttinen velvollisuus olla valehtelematta. Mitä jos valheen tarkoitus on pelastaa viattoman ihmisen henki? Käytännöillä ja niiden normeilla on aina rajansa, eikä eettinen velvollisuus olla valehtelematta väistämättä ulotu jokaiseen tilanteeseen. Kyse on pikemminkin prima facie -velvollisuuden perusteesta. Jatkossa käytän termiä ”prima facie -peruste” viittaamaan tällaiseen näkökohtaan, jonka läsnäolo tekee valehtelemisesta lähtökohtaisesti eettisesti väärää.

Kantin argumentit tarjoavat myös lähtökohdan toiselle prima facie -perusteen olla valehtelematta. Kant esitti, että velvollisuus olla esittämättä valheellista lupausta seuraa yhtä lailla kategorisen imperatiivin toisesta muotoilusta, jonka mukaan meidän ei tule kohdella toisten ihmisyyttä pelkästään keinona vaan myös päämääränä (4:428–9). Valheellisen lupauksen esittäminen ei Kantin mukaan kohtele toista päämääränä: sen sisältämän erehdyttämisen vuoksi toisen on mahdotonta yhtyä tai suostua valheellisen lupauksen sisältävän toimintaan.

Kantin esitys on tiivis ja altis monenlaisille tulkinnoille. Ihmisyys, johon Kant kategorisen imperatiivin muotoilussaan viittaa, on tyypillisesti yhdistetty rationaaliseen toimijuuteen ja vapaaseen valintaan. Kantin voidaan tulkita ajatelleen, että valehdellessamme toiselle riistämme tältä mahdollisuuden tehdä oma valintansa ja käytämme tätä näin pelkkänä keinona (ks. Korsgaard 1996, 140–3). Tätä voisimme kutsua liberalistiseksi prima facie -perusteeksi: valehtelu on väärin, koska pakottamisen ja uhkailun tapaan se loukkaa toisen vapautta valita omat toimintatapansa ja päämääränsä.

On jälleen huomattava, että tämä tulkinta Kantin argumentista ei puolla absoluuttista velvollisuutta olla valehtelematta. Valehtelun eettistä oikeutusta koskevassa filosofisessa keskustelussa on esitetty lukuisia esimerkkejä tilanteista, joissa meidän on sallittua valehdella toiselle siitä huolimatta, että tekomme näyttäisi loukkaavan hänen toimijuuttaan ja vapauttaan valita. Tyypillisen esimerkin mukaan meidän olisi sallittua tai jopa tulisi valehdella vakavasti loukkaantuneelle ystävällemme, jos totuuden kuuleminen esimerkiksi samassa auto-onnettomuudessa kuolleesta omaisesta aiheuttaisi tälle (ainakin hetkellisen) kuolemanvaaran (ks. Carson 2010, 81; Mill 1863).

Miksi näin on? Valehtelulla tässä tilanteessa on ilmeisen hyviä seurauksia: ystävämme säilyttää sen ansiosta henkensä. On kuitenkin mahdollista tämän lisäksi ajatella, että auto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut ystävämme olisi itse valinnut tulevansa tämänkaltaisessa tilanteessa mieluummin (ainakin hetkellisesti) valehtelun kohteeksi kuin menettävänsä henkensä. Liberalistinen prima facie -perustelu ei ole tässä tilanteessa näin läsnä. Valehtelu ei lopulta loukkaa ystävämme vapaata toimijuutta, koska voimme pitää sen sallimista valintana, jonka ystävämme olisi käsillä olevaa poikkeuksellista tilannetta pohtiessaan itse tehnyt.

Edellä esitetyissä esimerkeissä valehtelun sallimisen puolesta painavat sen hyvät seuraukset: pidämme helposti valehtelua sallittuna, tai ajattelemme jopa, että meidän tulisi valehdella, jos valheella voidaan pelastaa ihmishenki. Usein onkin esitetty, että siinä missä velvollisuusetiikan näkökulma johtaa liioitellun absoluuttiseen valehtelemisen ja epärehellisyyden kieltoon, seurausetiikka tarjoaa turhankin sallivan näkemyksen valehtelusta. Seurausetiikan mukaan teon oikeus ja vääryys riippuu pelkästään sen seurauksista. Valheen hyvät seuraukset näyttävät helposti ylittävän sen pahat seuraukset. Jos valehtelemalla saan itselleni edes jonkinlaista etua, eikä tekoni vastaavasti vähennä toisten saamaa hyvää, eikö valehtelu ole oikein?

Jo seurausetiikan klassiset ajattelijat pyrkivät argumentoimaan, että valehtelun salliminen tällaisin perustein käsittää tarkastelun kohteeksi tulevat teon tai toimintamallin seuraukset liian suppeasti. John Stuart Mill (1863) argumentoi, että valehtelu heikentää ihmisten välistä luottamusta, joka Millin mukaan on perusta kaikelle sosiaaliselle hyvinvoinnille sekä ihmisen onnellisuutta ylläpitävälle sivistyneisyydelle. Aiemman terminologiamme mukaisesti Mill tarjoaa tässä seurauseettisen tulkinnan konstitutiivisesta prima facie -perusteesta. Keskeistä tälle näkemykselle perusteesta ei (velvollisuusetiikan tapaan) ole valehtelun sallivan käytännön mahdottomuus vaan pikemminkin väittämisen käytännön rapautumisesta seuraava epäluottamus ja siitä aiheutuvat haitat yhteistoiminnalle ja tätä kautta hyvinvoinnille ja onnellisuudelle.

Kyse on jälleen nimenomaan prima facie -perusteesta. Mill (1863) oli utiliteettiperiaatteeseen vedoten valmis sallimaan valehtelun joissakin tapauksissa, kuten ystävän hengen pelastamiseksi: valehtelu tällaisessa tapauksessa on rajattava pelkästään tähän tarpeeseen ja uskoa toisten totuudenmukaisuuteen on heikennettävä mahdollisimman vähän.

Seurausetiikan näkökulma tarjoaa myös toisen prima facie -perusteen, joka ei kuitenkaan näytä olleen sen klassikoille keskeinen. Monet filosofit ovat esittäneet, että totuuden tuntemisesta on (ainakin pääsääntöisesti) hyötyä. Filosofiset pragmatistit esittivät, että totuus ilmenee käytännöissä ”toimivuutena”: jos uskomuksemme ovat tosia, niiden mukainen toiminta johtaa ennakoituihin lopputuloksiin (Rydenfelt 2011; 2019). Valehtelu taas johtaa epätotuuksien leviämiseen ja tätä kautta huonoihin seurauksiin.

Erityisen ongelmallisena valehtelun salliminen näyttäytyy sääntökonsekventialisteille, joiden mukaan teon oikeutta tai vääryyttä eivät määritä sen itsensä seuraukset; oikea toiminta on toimimista sellaisen säännön mukaan, joiden yleinen noudattaminen johtaisi parhaaseen lopputulokseen. Jos valehtelu olisi sallittua, epätotuudet leviäisivät ja haittaisivat yleisesti hyvien lopputulosten saavuttamista.

Tällä tavoin seurausetiikan näkökulma tarjoaa erillisen version myös liberalistisesta prima facie -perusteesta. Tosin utilitarismin klassikot eivät näytä esittäneen tätä liberalistista perustetta argumenttina valehtelua vastaan. Ajatus saattoi olla heille turhankin ilmeinen. Esimerkiksi James Mill puolusti demokraattisia instituutioita sillä, että ne takaavat totuudenmukaisuuden ja edistävät totuuden saavuttamista (Häyry 1994, 26–7; Häyry 2001, 96–9).

Argumentit valehtelun puolesta ja sitä vastaan tuskin tyhjenevät edellä esitettyihin näkökohtiin. Niiden perusteella voidaan kuitenkin vetää johtopäätöksiä, jotka auttavat arvioimaan valehtelua etiikan näkökulmista. Valehtelun pitäminen sallittuna tai valehtelematta jättämisen pitäminen vääränä perustuu oikeastaan poikkeuksetta siihen, että valehtelusta on hyviä seurauksia: se esimerkiksi pelastaa hengen tai terveyden. Valehtelua vastaan puolestaan puhuu neljä prima facie -perustetta (Taulukko 1). Velvollisuusetiikan näkökulmasta valheet rapauttavat väittämisen käytäntöjä (konstitutiivinen peruste) ja rikkovat toisten vapaata toimijuutta (liberalistinen peruste). Seurausetiikan näkökulmasta valheet synnyttävät epäluottamusta, jolla on merkittäviä haittoja (konstitutiivinen peruste), tai niiden sisältämät epätotuudet johtavat tehottomaan tai haitalliseen toimintaan (liberalistinen peruste).

Taulukko 1. Prima facie -perusteita sille, että valehteleminen on väärin.

  Velvollisuusetiikan näkökulma Seurausetiikan näkökulma
Konstitutiiviset perusteet Väittämisen käytäntöjen rapauttaminen Epäluottamuksesta aiheutuvat haitat
Liberalistiset perusteet Vapaan rationaalisen toimijuuden loukkaaminen Totuuden tuntemisen hyödyt ja epätotuuden uskomisen haitat

Toinen keskeinen johtopäätös on, että nämä perusteet eivät tarjoa mahdollisuutta tehdä kategorista eettistä eroa esimerkiksi suoran valheen tai muun valheellisuuden välillä. Kaikissa edellä eritellyissä valehtelun muodoissa toimijan pyrkimys on saada yleisönsä uskomaan sellaista, mitä hän itse ei pidä totena. Jokainen valehtelun muoto voi olla yhtä lailla väärin näiden prima facie -perusteiden valossa. Suora valhe voi toki joissakin tilanteissa olla esimerkiksi epäsuoraa valhetta ongelmallisempi. Tämä johtuu kuitenkin tapauksen yksityiskohdista, ei niinkään eettisesti merkityksellisestä erosta suoran ja epäsuoran valheen välillä.

Kolmanneksi esitetty erittely tarjoaa mahdollisuuden eritellä tilanteita, joissa prima facie -perusteet eivät ole käsillä tai kumoutuvat. Konstitutiiviset perusteet osoittavat, että valehtelua ja epärehellisyyttä tulisi välttää viimeiseen asti, sillä valehtelun välttäminen on edellytys keskeiselle käytännöillemme sekä – seurausetiikan näkökulmasta – niiden monille hyville seurauksille. Käytäntö ei kuitenkaan ulotu jokaiseen tilanteeseen: sen mielekkäiden rajojen ulkopuolella valehtelu voi olla sallittua tai oikein, eikä tämä väistämättä rapauta käytäntöä. Esimerkiksi voidaan esittää, että väittämisen käytännön rajat ovat ainakin jossakin määrin sidoksissa yhteistoiminnan konteksteihin, joissa usein on erityisesti tarkoitus tehdä sopimuksia tai yhteisiä päätöksiä. Salaisen poliisin kolkuttaessa ovelle emme ole tilanteessa, jossa tällaista yhteistoimintaa voidaan edellyttää. Raja ei kuitenkaan ole filosofisesti kovin selkeä. Riskinä on, että laajentamalla luvallisen valheen alaa kavennamme väittämisen käytäntöjä tai teemme niitä jopa mahdottomaksi.

Myös liberalistiset perusteet voivat tulla kumotuksi. Velvollisuusetiikan näkökulmasta valehtelussa keskeinen ongelma on loukkaus toisen vapaalle ja rationaaliselle toimijuudelle. Kyseinen peruste ei kuitenkaan ole läsnä, jossa valehtelemme esimerkiksi lapselle tai dementoituneelle aikuiselle ihmiselle, joka ei vielä tai enää lainkaan kykene rationaaliseen päätöksentekoon. Edelleen – kuten edellä esitetyssä esimerkissä – voimme joissakin tilanteissa perustellusti ajatella, ettemme loukkaa toisen vapaata ja rationaalista toimijuutta, kun toimimme häntä kohtaan tavalla, jonka hän on tai olisi itse vapaasti hyväksynyt. Riskinä näissä kumoavissa tekijöissä on, että laskemme rationaalisten toimijoiden ulkopuolelle myös sellaisia ihmisiä, jotka tosiasiassa ovat kykenemään toimimaan rationaalisesti, tai teemme toisten valinnoista oletuksia, jotka eivät pidä paikkaansa.

Viimeiseksi seurausetiikan näkökulmasta keskeinen liberalistinen peruste on totuuden tuntemisen yleisesti tuottama etu hyvien seurausten tavoittelussa. Jokaisen valheen seuraukset eivät kuitenkaan ole yhtä merkityksellisiä. Kun joku puhuu palturia omasta lempiväristään tai -ruoastaan, voimme useimmissa tilanteissa olla melko varmoja, ettei totuuden tuntemisesta edes olisi hyötyä toisille. Riskinä on, että arvioimme väärin sen, mitkä totuudet ovat hyödyllisiä ja hyödyttömiä: tulevaisuudessa tällä hetkellä merkityksettömältä vaikuttava tieto voi myöhemmin osoittautua tarpeelliseksi.

Kirjoitus perustuu artikkeliin Rydenfelt, Henrik “Valheita koronan aikaan”. Ajatus 77 (2020).

Kirjallisuus

Carson, Thomas L. (2010) Lying and Deception. Theory and Practice, Oxford: Oxford University Press.
Chisholm, Roderick. M. ja Feehan, Thomas D. (1977) ”The Intent to Deceive”, Journal of Philosophy 74:143–159.
Frankfurt, Harry G. (2005) On Bullshit. Princeton: Princeton University Press.
Häyry, Matti (1994) Liberal Utilitarianism and Applied Ethics. Lontoo: Routledge.
Häyry, Matti (2001) Mahdollisimman monen onnellisuus. Utilitarismin historia, teoria ja sovellukset. Helsinki: WSOY.
Isenberg, Arnold (1973) ”Deontology and the Ethics of Lying”. Philosophy and Phenomenological Research 24(4): 463-480.
Juholin, Elisa ja Rydenfelt, Henrik (2020) ”Strateginen viestintä ja organisaation strategia – Mihin viestinnällä pyritään?”, Media & viestintä 43(1): 79–99.
Kannisto, Toni (2007) ”Kant: etiikka”, Logos-ensyklopedia. https://filosofia.fi/node/2426
Kant, Immanuel (1996) The Metaphysics of Morals. Revised Edition. Lara Denis (toim.), Mary Gregor (käänt.). Cambridge University Press. Viitattu Akademie-edition sivunumeroin.
Kant, Immanuel (1998) Groundwork of the Metaphysics of Morals. Mary Gregor (toim., käänt.). Cambridge: Cambridge University Press. Viitattu Akademie-edition sivunumeroin.
Korsgaard, Christine (1996). Creating the Kingdom of Ends. Cambridge: Cambridge University Press.
Mill, John Stuart (1863) Utilitarianism. http://www.gutenberg.org/files/11224/11224-h/11224-h.htm
Niiniluoto, Ilkka (2019) ”Kuka hukkasi totuuden?”, Tieteessä tapahtuu 2/2019: 9–15.
Peirce, Charles S. (1877) ”The Fixation of Belief” teoksessa N. Houser and C. Kloesel (toim.), The Essential Peirce, Volume I. Bloomington: Indiana University Press, 1992.
Price, Huw (2003) ”Truth as Convenient Friction”, The Journal of Philosophy 100(4): 167–190.
Ross, William David (1930) The Right and the Good. Oxford: Oxford University Press.
Rydenfelt, Henrik (2011) ”Epistemic Norms and Democracy”, Metaphilosophy 42.5: 572–88.
Rydenfelt, Henrik (2016) ”Blogimediat ja bloggaamisen etiikka”. Media & viestintä 3/2016, 209–24.
Rydenfelt, Henrik (2019) ”Realism without Representationalism”. Synthese. Online first: https://link.springer.com/article/10.1007/s11229-019-02251-4
Rydenfelt, Henrik (2019a) Totuudenjälkeisen jäljillä. Niin & näin 3/2019: 136–139.
Rydenfelt, Henrik ja Juholin, Elisa (2016) ”Hyvä viestintä, parempi viestintäkulttuuri”, Procomma Academic 2016:12–27.
Räikkä, Juha (2006) Itsepetos ja valehtelu. Tieteessä tapahtuu 4/2006: 20–24.
Searle, John (1969) Speech Acts. [Online edition; 2012.] Cambridge: Cambridge University Press.
Stokke, Andreas (2013) ”Lying and Asserting”, Journal of Philosophy 110(1): 33–60.
Varden, Helga (2010) ”Kant and Lying to the Murderer at the Door… One More Time: Kant’s Legal Philosophy and Lies to Murderers and Nazis”, Journal of Social Philosophy, 41(4), 403–421. https://doi.org/10.1111/j.1467-9833.2010.01507.x
von Wright, Georg Henrik (1963) Norm and Action. Routledge and Kegan Paul, London.

[1] Thomas L. Carson (2010, 20–22) on esittänyt, ettei valehtelu välttämättä sisällä tarkoitusta erehdyttää, esimerkiksi kun epäluotettavaksi tunnettu todistaja ilmiselvästi esittää koston pelossa epätotena pitämiään väitteitä, joista tämä ei edes pyri vakuuttamaan tuomaria tai valamiehistöä. Andreas Stokke (2013) on pyrkinyt antamaan valehtelulle määritelmän, joka kattaisi myös tällaiset ”ilmiselvät” valheet. Stokken määritelmän mukaan valehtelija esittää väitteen, että p, jollekin yleisölle, uskoo, että p on epätosi, ja ehdottaa p:n lisäämistä (keskustelun) yhteiseen perustaan (common ground). Stokke ei kuitenkaan tarkastele Carsonin edellä kuvattua esimerkkiä, jota hänen määritelmänsä ei kata: oikeudessa ilmiselvästi valehteleva todistaja ei näytä esittävän väitteidensä sisällön hyväksymistä (edes) yhteiseen perustaan. Voi olla, että ”ilmiselvä valehtelu” ei olekaan valehtelua vaan sen mahdollinen eettinen ongelmallisuus johtuu muista tekijöistä, esimerkissä oikeudenkäynnissä annetusta todistajan vakuutuksesta.