Salla Tuomola
2022
Journalismissa tunteisiin vetoava kerronta on aiemmin liitetty pääasiassa viihteellisten juttujen tavaramerkiksi. Kova uutinen on määritelty objektiivisuuden ihanteen perusteella, jossa emotionaalisuudella ei ole ollut sijaa. Tunteet ovat kuitenkin aina olleet osa uutistuotantoa niin tarinallisuuden kuin esitystapojen kautta. Erityisen tärkeiksi ne nähdään digitaalisella aikakaudella, kun journalistit kamppailevat yleisöjen huomiosta samalla tavalla kuin muutkin sisällöntuottajat. Tunteikkaan ja tunteisiin vetoavan kerronnan on todettu vaikuttavan lukijoihin voimakkaammin, sillä se saa yleisön varmemmin omaksumaan informaatiota ja muuttamaan myös toimiaan sen mukaiseksi.
MV-lehti, tuo vastarannalta huuteleva, disinformaation levittäjäksi parjattu verkkojulkaisu on viime vuosina ollut median ja tutkijoiden kiinnostuksen kohteena monestakin eri näkökulmasta. MV-lehdestä on puhuttu vihapuhetta leimuavana valemediana, oikeistopopulistisena vastamediana ja huippupuolueellisena oman ideologiansa sanansaattajana. Verkkosivustoa ja sen sisältöä on tutkittu muun muassa julkaisun käyttämien lähteiden osalta, sivuston tekijöiden ja lukijoiden haastattelujen kautta, rasistisen vastajulkisuuden toimijana ja tuottajana, julkaisun maahanmuuttopuheen strategioiden osalta sekä vihapuheen levittäjänä.
Tampereen yliopistolle viimeistelemässäni journalistiikan väitöskirjassa käytän MV-lehteä tapausesimerkkinä oikeistopopulistisista vastamedioista Suomessa. Tutkimukseni perusteella kyseisissä verkkojulkaisuissa on pohjimmiltaan kyse valtavirrasta poikkeavista todellisuuskäsityksistä, joiden perimmäisenä pontimena on murtaa demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä. Demokratian peruspilareita heikentämään pyrkivä vastajulkisuus horjuttaa kansalaisten luottamusta muun muassa päättäjiin, journalisteihin ja tutkittuun tietoon. Demokratiavastaisuus saattaa kuitenkin jäädä verkkosivustojen lukijoilta huomaamatta, sillä oikeistopopulistinen vastamedia esittää tehtävänsä usein valtaapitävien korruptoiman valtamedian ja näin myös demokratian korjaajana (ks. Holt ym., 2019).
Yksi tällaisista oikeistopopulistista vastamediaa luonnehtivista viestintästrategioista on voimakkaan emotionaalinen ja tunteisiin vetoava ilmaisu. Vastamedia pyrkii saamaan viestinsä perille käyttämällä liioittelevaa ja dramatisointeja viljelevää kieltä, sillä se arvelee kansanomaisen puhetyylin purevan siihen kansanosaan, joka kokee valtajulkisuuden elitistiseksi.
Viime vuosikymmenen aikana journalismi- ja mediatutkimus on kiinnostunut yhä enemmän tunteiden merkityksestä yhteiskunnallisten, poliittisten ja kulttuuristen muutosten ymmärtämisessä. Älylaitteiden ja virtuaalitodellisuuden seurauksena todellisuutemme on läpimedioitunut, ja median käytöstämme on tullut ruumiillinen kokemus, jota määrittävät koetut, tuotetut ja jaetut tunteet. Mediatutkija Kaarina Nikunen (2019) toteaa, että tämän niin sanotun affektiivisen käänteen seurauksena yhteiskuntaa on alettu tarkastella puhetapojen lisäksi kokemusten ja emootioiden näkökulmasta. Tunteet johdattavat ihmisiä ottamaan osaa poliittisiin keskusteluihin ja mielenilmauksiin, ja tunteet myös muovaavat ymmärrystämme siitä, mikä on oikein ja mikä väärin median läpipuhkomassa yhteiskunnassa.
Brittiläinen politiikan tutkija Andrew Chadwick (2017) kirjoittaa, että hybridi mediajärjestelmä, jossa elämme, rakentuu perinteisten ja uusien median muotojen vuorovaikutukselle ja keskinäiselle riippuvuudelle. Nykyjärjestelmässä operoivat toimijat luovat, hyödyntävät ja ohjailevat informaatiovirtoja niin, että ne parhaiten palvelevat niiden omia päämääriä. Valta on sillä, joka onnistuu nokkelimmin ja tehokkaimmin saamaan viestinsä perille. Mediaympäristön jatkuvaa muutosta ymmärtääkseen tulisikin tutkia, mitä yhtäläisyyksiä journalististen ja vastainformaatiota julkaisevien verkkosivustojen nykykäytännöissä ja ilmaisussa on havaittavissa. Yksi tulokulma on tarkastella tekstien hyödyntämiä tunnerakenteita.
Asema-aukion tapaus ja tunteet mediassa
Tästä syystä ei ole liioiteltua verrata MV-lehden ja Helsingin Sanomien käyttämää emotionaalista kieltä – tunteisiin vetoavia, voimakkaita ja värikkäitä ilmaisuja – toisiinsa. Väitöskirjastani osin yli jäänyttä aineistoa hyödyntämällä tarkastelin syksyllä 2016 valtavan julkisen keskustelun nostattaneen Helsingin Asema-aukion välikohtauksen uutisointia. Kansallinen Vastarintaliike piti mielenilmaustaan rautatieaseman edustalla, kun 28-vuotias suomalaismies sattui kaverinsa kanssa paikalle. Mies pysähtyi uusnatsien eteen, kertoi lyhyesti mielipiteensä näiden aatemaailmasta ja sylkäisi maahan. Yksi järjestön aktiiveista potkaisi hyppypotkulla miestä rintaan, jolloin tämä kaatui ja löi päänsä katuun. Kuuden päivän päästä 28-vuotias mies kuoli sairaalassa. Julkisuudessa tapauksesta puhuttiin poliittisena väkivaltana ja sitä verrattiin samoihin aikoihin Kajaanin lähistöllä tapahtuneeseen turvapaikanhakijoiden tekemään suomalaismiehen murhaan. Välikohtauksen nostattaman mediamylläkän seurauksena lakiin haluttiin muutos, joka kieltäisi äärijärjestöjen olemassaolon.
Tunteet leimusivat niin valtajulkisuudessa kuin vastapuolella. Helsingin Sanomat kirjoitti aiheesta syksyn aikana kaikkiaan 66 jutussa, joihin perusuutisten lisäksi lukeutuivat pääkirjoitukset, mielipidekirjoitukset ja uutisanalyysit. MV-lehti ruoti tapahtumia 68 jutun verran, joiden joukossa julkaisun omien tekstien lisäksi oli lukuisia muualta lainattuja juttuja, suuri osa Kansallisen Vastarinnan sivustolta. Tarkastelen seuraavassa niitä merkityksiä, joita Helsingin Sanomat ja MV-lehti tunnepitoisilla ilmaisuilla kerrontaansa latasivat Asema-aukion tapaukseen liittyen.
Helsingin Sanomissa välikohtauksesta kirjoitettiin poliittisena väkivaltana, jonka kukistamisessa poliitikot ja viranomaiset eivät saaneet järin kiittävää palautetta toiminnastaan. Julkaisun haastatteleman asiantuntijan mukaan poliisilla vaikutti olleen varsin harmaa käsitys sananvapauden rajoista. Poliisi sai muutenkin noottia: Asema-aukiolla ei natsien lippulinnaa seuraamassa ollut yhtäkään poliisia. Julkaisun mielestä poliisi ei pitänyt uusnatsien mielenosoitusta riittävän suurena turvallisuusuhkana tai sitten poliisin intresseissä ei ollut puuttua rasistista aatemaailmaa levittävien järjestöaktiivien toimintaan. Myös poliitikkojen toimet arvioitiin lepsuiksi ja riittämättömiksi. Pääkirjoituksessaan aviisi kirjoitti, että uusnatsien aatemaailman ei pitäisi olla poliitikoille yllätys, sitä vastoin vaikeneminen tai jopa rivien välissä ymmärtäminen vain pahentavat tilannetta. Tämän saattoi ymmärtää tarkoittavan, että poliitikot ovat hyvin perillä uusnatsien päämääristä ja ovat siitä osittain jopa samaa mieltä. Hallituksen kärkihahmoja Juha Sipilää ja Timo Soinia ei julkaisun mukaan voinut syyttää samanlaisesta tyhjän kumisemisesta kuin sisäministeri Paula Risikkoa ja poliisiylijohtaja Seppo Kolehmaista – he kun eivät sanoneet mitään.
Helsingin Sanomien haastatteleman mediatutkijan Anu Koivusen mukaan tuolloinen pääministeri Juha Sipilä oli rähmällään niiden ihmisten edessä, joiden mielestä erilaisten ongelmien takana on aina maahanmuutto. Kylmintä kyytiä saivat perussuomalaiset historiantutkijan ja sittemmin vihreiden kuntavaaliehdokkaan Oula Silvennoisen sitaatissa: puoluejohto leikkii sokeaa ja tyhmää samalla, kun puolueen kansanedustajien yhteydet Suomen Vastarintaliikkeen, Suomen Sisun ja erilaisten isänmaallisten kulttuuririntamien kaltaisiin radikaalijärjestöihin ovat ilmeiset. Näin Helsingin Sanomat kritisoi kärkevästikin poliitikkojen vaikenemista, jonka julkaisu näki johtuvan heidän pelostaan ottaa selkeää kantaa maahanmuuttoon, aiheeseen, joka oli polarisoinut julkista keskustelua voimakkaasti jo vuodesta 2015 lähtien.
Helsingin Sanomat valitsi lukijoiden mielipidekirjoitusten joukosta ne, jotka olivat yhteneväiset julkaisun rasisminvastaisen periaatelinjan kanssa ja joista kävi ilmi, että myös kansalaiset ovat lopen kyllästyneitä päättäjien selkärangattomaan toimintaan. Eräs mielipidekirjoittaja toivoi, että järkyttäviä kuolemia muistetaan kynttilöin tapahtumapaikoilla, jotta poliitikot ja viranomaiset ryhtyvät helppojen surunvalittelusanojen lisäksi toimeen estääkseen rasistisen toiminnan, uhkailun ja sanoman levittämisen. Toinen katsoi, että Suomen viranomaisilla ei pitäisi nykyisen kiemurtelun sijasta olla mitään ongelmia kieltää Suomen vastarintaliikkeen ja muiden uusfasististen järjestöjen toimintaa. Kahdessa mielipidekirjoituksessa Helsingin Sanomat antoi kuitenkin äänen myös niille, jotka kritisoivat julkaisun linjaa. Molempien mielipidekirjoitusten takana oli näkyvä poliittinen toimija. Perussuomalaisten kansanedustajana toiminut Sampo Terho kirjoitti oudoksuvansa Helsingin Sanomien vihjailevaa journalismia, sillä hänen mukaansa koko ajatus perussuomalaisten ja erilaisten äärijärjestöjen väitetystä ”verkostosta” on vääristelty ja naurettava. Tiukimmin sanankääntein valtamediaa suomi perussuomalaisten Jussi Halla-aho, jonka mielestä median hysteerinen hyökkäys on tuskan huuto, sillä monikulttuurinen unelma on ajamassa karille, ja tämä saa toimittajat sokeaksi raivosta. Halla-aho kertoi pitävänsä median toimintaa epätoivoisena, säälittävänä ja raukkamaisena.
Edellä esitettyjen, kursivoitujen lainausten perusteella käy ilmi, että marginaalisesta äärioikeistoryhmästä uutisoidessaan Helsingin Sanomat käyttää hyvinkin värikästä kieltä ja päästää linjastaan poiketen tavallista voimakkaammat sanankäänteet julki. Vaikka MV-lehden tekstiin verrattua tyyli on journalistisen maltillinen, julkaisun viesti merkityksineen tulee yhtä kaikki ilmi. Helsingin Sanomat kirjoittaa tarinaa demokraattisesta, monikulttuuriseen yhdenvertaisuuteen perustuvasta yhteiskunnasta, jonka se soisi Suomen olevan. Tästä narratiivista käsin se myös arvioi poliitikkojen ja viranomaisten toimintaa. Asema-aukion tapahtumista kertovan suppean aineiston perusteella väitteet valtamedian veljeilystä päättävän eliitin kanssa eivät pidä paikkaansa. Helsingin Sanomat ottaa jyrkän kielteisen kannan uusnatsien järjestöä ja heidän väkivaltaansa arvioidessaan. Se vaatii päättäjiä tilille epäselvästä ja lepsusta politiikasta, joka ei ole vuosien aikana johtanut toivottuihin tuloksiin.
MV-lehdessä Asema-aukion tarinan yksiselitteinen syntipukki oli valtamedia. Äärioikeiston vastamedialle ominaiseen tyyliin julkaisu syytti valtamediaa totuuden vääristelemisestä, puolueellisuudesta, valheiden kertomisesta ja moraalittomuudesta. Väitteensä julkaisu perusti pääosin sille, miten Kansallisen Vastarintaliikkeen väkivallanteon uhri esitettiin uutisissa. MV-lehden mukaan valtamedia kirjoitti marttyyritarinaa miehestä, joka todellisuudessa oli päihderiippuvainen pikkurikollinen. Hänestä levitettiin vanhaa rippikuvaa ja puhuttiin runopoikana ja elämäntaiteilijana. Valtaosa MV-lehden jutuista käsitteli tätä epäkohtaa, ja julkaisu pyrkikin kaikin keinoin kertomaan, ”miten asiat oikeasti ovat” esittämällä uhrin huonossa valossa. Tällä oikeistopopulistisen retoriikan käänteisstrategialla (ks. Wodak, 2015) julkaisu käänsi huomion pois tarinan varsinaisesta pahantekijästä, uusnatsijärjestön väkivaltarikollisesta, joka odotti syytetyn penkillä tuomiotaan. Samalla sivusto ryhtyi järjestön puolestapuhujaksi julkaisemalla useita vastarintaliikkeen verkkosivuilta lainaamiaan juttuja sellaisenaan.
Vähättely ja mustamaalaaminen ovat käyttökelpoiset työkalut, kun halutaan osoittaa valtavirran jakama informaatio epäuskottavaksi ja heikentää kansalaisten luottamusta tiedotusvälineisiin. Uutisoinnin ”taso” oli julkaisun mukaan masentava näky, sillä media revittelee otsikoilla niin paljon kuin pystyy klikkauksia saadakseen. Toimittajista MV-lehti kirjoitti marttyyrinrakentajina, jotka peittelevät tätä kaikkea ja vääristelevät informaatiota. Erityisen ryöpytyksen kohteeksi joutuivat Yle, Helsingin Sanomat ja iltapäivälehdet, jotka alkoivat MV-lehden mukaan lietsoa poliittista hysteriaa uhrin kuoleman jälkeen. MV-lehden tunnepitoisia ilmaisuja sisältävä kieli oli karkeaa ja alatyylistä. Jutuissaan julkaisu suolsi henkilöön meneviä loukkauksia, rienasi kuollutta henkilöä ja oli jatkuvasti puolustuskannalla hyökkäämällä vastapuolen kimppuun.
Demokratian kyseenalaiset korjaajat
Vaikka oikeistopopulistiset vastajulkaisut esiintyvät mielellään demokratian korjaajina ja julistavat päästävänsä eliitin syrjäyttämän kansanosan ääneen, kriittisessä tarkastelussa käy ilmi, että julkaisujen perimmäiset arvot ovat demokratiavastaiset. Analysoidussa uutistapauksessa MV-lehti asettuu puolustamaan äärioikeistolaista marginaaliryhmää, jonka päämääränä on perustaa totalitaristinen yhteispohjoismainen valtio. Kansan ääneksi julistautuminen on puolestaan poliittinen strategia, jonka avulla MV-lehti pyrkii levittämään rasistista aatemaailmaansa.
Maahanmuuttoon kytkeytyvä monikulttuurisuuskysymys osoittautuu kulmakiveksi Helsingin Sanomien ja MV-lehden todellisuuskäsitysten eroavuudessa. Politiikan tutkija Pasi Saukkosen (2021) mukaan suuri osa monikulttuurisuudesta käytävää keskustelua ajautuu mustavalkoisesti joko tuomitsemaan moninaisuuden tai juhlimaan sitä. Joidenkin mielestä liberaalidemokratia edellyttää yhtenäistä kansakuntaa, eikä siksi ole sovitettavissa monikulttuurisen yhteiskunnan ajatukseen. Toiset taas ajattelevat, että vapaa ja suvaitsevainen valtio antaa kaikille tasaveroisen oikeuden elää (Saukkonen, 2021). Juuri erilaiset demokratiakäsitykset voivat olla yksi mielipiteiden polarisoitumista selittävä tekijä ja syy sille, miksi osa kansalaisista on alkanut hakea vastauksia pelkoihinsa populismin tyhjistä lupauksista.
Rasistisessa vastajulkisuudessa on kuitenkin vaarana saada vaikutteita radikaalimmista mielipiteistä. Siksi ihmisten epävarmuus ja ahdistus tulisi ottaa tosissaan, jotta ainoastaan populistit eivät antaisi kansalle toivoa paremmasta huomisesta. Jos osa ihmisistä kokee, että valtamedia on kääntänyt kansalle selkänsä ja kirjoittaa vain eliitin asioista, hätähuutoon on vastattava. Tässä valtamedialla on valtava haaste, jonka selättäminen paitsi vahvistaisi ihmisten luottamusta journalistiseen mediaan, myös tukisi demokraattisia arvoja. Journalistisen median ja mediakasvatuksen tärkeä tehtävä on purkaa jyrkkää vastakkainasettelua ja pyrkiä ymmärtämään niitä strategioita, joilla vastamedia houkuttelee lukijoitaan omaa ideologiaansa pönkittävän informaation äärelle.
YTM Salla Tuomola viimeistelee journalistiikan väitöskirjaansa Tampereen yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tarkastelee vastajulkisuudessa käytyä pakolais- ja maahanmuuttoaiheista julkista keskustelua suomalaisen tapausesimerkin, MV-lehden, kautta. Tuomola työskentelee myös uutistoimittajana Turun Sanomissa.
Artikkeli on kirjoitettu osana monitieteellistä BIBU-tutkimushanketta. Teksti pohjaa myös kirjoittajan Tampereen yliopistolle valmistelemaan journalistiikan väitöskirjaan.