Kansallisteatteri ja cis-mies transhahmon roolissa
Ella Ossi
2020
Johdanto
Tässä esseessä tarkastelen digitaalisen median yhteisöissä elävää callout-kulttuuria osana media-aktivismia ja yhteiskunnallista osallistumista. Avaan callout-käsitteen merkitystä ja juuria, niin pitkälti kuin se on mahdollista sekä tuon esiin callout-kulttuuriin liitetyn kritiikin ja ongelmakohdat. Tarkastelen ”callouttaamisen” ilmiötä yhteiskunnallisen osallistumisen ja valvonnan teorioiden kautta, ja pyrin selvittämään käytännön esimerkin kautta, millä tavoin vahingolliseksikin kuvailtu callout-kulttuuri voi olla yhteiskunnallisen kehityksen edellytys ja tarvittu keskustelun aloitus silloin kun se tapahtuu yhteisön ja instituutioiden välissä.
Digitaalisen median nousun myötä myös yhteiskunnallisen osallistumisen ja vaikuttamisen keinot ja mahdollisuudet ovat muuttuneet. Kuluttajat ovat muuttuneet tuottajiksi monessakin mielessä. Jenkins (2008) kuvailee tilannetta konvergenssin kulttuuriksi, jossa median tuottajien ja kuluttajien raja on hämärtynyt. Median toiminta ei ole enää yksisuuntaista, lehdistöltä yleisölle kulkevaa tiedonsiirtoa, vaan jokainen kuluttaja voi internetin myötä olla myös tuottaja. Tänä päivänä ei edes tarvitse perustaa blogia ja kommentoida keskustelupalstoille. Riittää, että jakaa ajatuksia – omia tai muiden – Facebookin, Twitterin tai Instagramin kaltaisilla valmiilla alustoilla ja jokainen meistä voi saada äänensä kuuluviin verkostojensa suuruuden rajoissa.
Sen lisäksi, että siirtymä kuluttajasta tuottajaksi näkyy nimenomaan internetin alustoilla ja mediassa on myös kulttuurin tuotteet, kuten elokuvat, näytelmät, radio ja musiikki sekä niiden aiemmin piilossa olleet kulissit siirtyneet lähemmäs kuluttajaa. Yleisö ei enää ole valmiin tuotteen vastaanottaja, vaan enenevissä määrin kiinnostunut myös siitä, kuka mainoksia ja tarinoita tuottaa. Representaatioiden merkitys on kasvanut, eikä esimerkiksi cis-miehen kertoma tarina transnaisen kokemuksista mene enää läpi. Sosiaalinen media on alusta, jossa havaitsemiaan epäkohtia ja puutteita voi tuoda näkyviin. Kuluttajat ja heidän henkilökohtaiset sosiaalisen median kanavansa ovat ottaneet paikan johtajien, tuottajien ja tekijöiden pöydässä. Yleisön sana on painava, sillä jos sitä ei kuuntele, saattaa yleisö siirtyä seuraavan viihdykkeen pariin ja tekijät jäävät vaille kassavirtaa.
Tämän esseen esimerkkitapaus linkittyy callout-kulttuurin perusperiaatteeseen, jossa tuodaan julkisesti ilmi paheksuttavia tekoja ja sanoja. Samalla se on esimerkki yhteiskunnallisesta osallistumisesta digitaalisen median aikakautena, jossa yksilön ulostulo muuttuu nopeasti joukkovoimaksi ja herättää myös perinteisen median, lehdistön ja uutistoimistojen kiinnostuksen. Callout-kulttuuri ja yhteisöjen paine tuottaa vaatimuksen nopeille ratkaisuille ja toiminnan kriittiselle tarkastelulle. Toisinaan huonon maineen ja yleisökadon pelossa ratkaisut voivat olla liiankin nopeita, kuten Kansallisteatterin tapaus osoittaa.
Mitä on callout-kulttuuri?
Callout-kulttuurilla viitataan digitaalisen median ympäristöissä yleistyneeseen ilmiöön, jossa ihmiset julkisesti nostavat esiin toistensa usein poliittisesti epäkorrekteja sanoja ja tekoja. Internetissä syntynyt termi ei ole saanut nasevaa suomennosta, joten joudumme tyytymään yhä kömpelöön ”finglishiin”. To call out kääntyy suoraan huutamiseksi, huudahtamiseksi, paikalle huutamiseksi ja lakkoon kehotukseksi. Usein callout-kulttuuri liitetään feministiseen aktivismiin, jossa omien käsitysten ja ajattelumallien korjaaminen uuden tiedon valossa nähdään hyveenä. Callouttaamisesta on kuitenkin tullut olennainen osa kaikenlaista digitaalisessa mediassa käytävää keskustelua. Ihmiset callouttaavat esimerkiksi rasistisia, seksistisiä, ableistisia, trans- tai homofobisia sanoja ja tekoja.
Kanadalaisen toimittaja Asam Ahmadin mukaan callout-culttuuri sivuuttaa ihmisten erilaiset oppimisen ja kasvamisen mahdollisuudet ja strategiat, ja jättää henkilön yhteisön ulkopuolelle, jos tämä on tehnyt yhdenkin vääräksi tulkittavan teon (Ahmad 2015). Ahmad ei ole yksin mielipiteensä kanssa, ja nopeakin googletus hakusanalla ”callout-culture” nostaa esiin kymmeniä otsikoita siitä, kuinka kyseinen kulttuuri on toksinen ja vahingollinen. Monet kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että callout-kulttuurin hyödyt yhteisölle ovat pienemmät kuin sen haitat julkista moittimista kokeneelle yksilölle. Jotkut myös toteavat, että koko callout-kulttuurin idea tuntuu olevan oman tietämyksen esille nostaminen toisen puutteiden kautta eikä niinkään yhteisen hyvän edistäminen epäkohtiin puuttumalla.
Callout-kulttuuri on mielenkiintoinen tutkimusaihe, sillä se toimii monella vaikuttamisen tasolla. Kyseinen kulttuuri on yleistynyt sosiaalisten median kanavissa ja sillä pyritään vaikuttamaan suoraan toisen henkilön sanavalintoihin tai tekoihin. Kuitenkin toiminnan pohjalla on yhteiskunnallisen vaikuttamisen ihanne, jossa ruohonjuuritasolla epäkohtien esiin nostamisella pyritään tekemään positiivinen muutos vallalla oleviin rakenteisiin ja toimintatapoihin. Kolmannen vaikuttamisen näkökulman callout-kulttuuriin tuo tilanteet, jossa yhteisöt yhdessä nousevat osoittamaan instituutioissa, kuten radiossa tai teatterissa tapahtuvia epäkohtia edelleen sosiaalisten median kanaviensa kautta.
Kansallisteatteri ja cis-mies transhahmon roolissa
Kansallisteatterin oli tarkoitus esittää Kaikki äidistäni -näytelmän ensi-ilta 16. syyskuuta 2020. Pedro Almodóvarin elokuvaan pohjautuvassa teatterisovituksessa Agrado-nimisen transhahmon rooliin oli kiinnitetty tunnettu miesnäyttelijä Janne Reinikainen. Sosiaalisessa mediassa keskustelu lähti liikkeelle transsukupuolisen taiteilija Camille Auerin Facebook-tililleen julkaisemasta vetoomuksesta, jossa hän muun muassa selittää, miksi cis-mies transnaisen roolissa on vahingollinen ja vaatii tietoa siitä, kuinka hanakasti rooliin todellisuudessa yritettiin etsiä näyttelijäksi transhenkilöä:
– – On uskomatonta, että teatterialan ammattilaisille ei vuonna 2020 ole itsestäänselvää, että mies transnaisen roolissa on vahingollista. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten loukkaantumisesta, vaan yhteiskunnan rakenteellisesta transihmisiin kohdistuvasta väkivallasta, negatiivisesta representaatiosta, stereotypioiden vahvistamisesta ja siitä, ketkä nähdään potentiaalisina esiintyjinä.
Transnaiseuden liittäminen miehuuteen miesnäyttelijän kehon kautta mitätöi transnaisten sukupuolen, identiteetin ja viime kädessä ihmisyyden. Transnaiset ovat yhteiskunnassa erittäin haavoittuvassa asemassa, mikä johtuu pitkälti siitä, että meidät nähdään “miehinä mekoissa”. Miehen esittämä transnaisrooli vahvistaa tätä ajatusta. Pahimmillaan tämä johtaa transnaisten murhiin: tänä keväänä tällainen tapaus nousi tiettävästi ensimmäistä kertaa julkisuuteen myös Suomessa. – – (Auer 2020)
Vetoomus sai paljon näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa jakojen ja kommenttien kautta, ja se tavoitti myös Kansallisteatterin päättäjät, jotka ilmoittivat pian ensi-illan perumisesta ja irtisanoivat Reinikaisen Agradon roolista pohtiakseen uudestaan ”kuinka roolittaminen toteutetaan” (Kansallisteatteri 2020, Aromaa 2020). Reinikainen itse kommentoi lehdistössä, että hänet palkattiin tranvestiitin, ei transnaisen rooliin. Hetken aikaa sosiaalisessa mediassa sekä verkkolehdissä käytiin vilkasta ja ruudinkatkuista keskustelua siitä, kuka valehtelee, kuka on tahallaan välinpitämätön, ja kuinka kukaan ei tunnu tietävän kenen vastuulla tilanne on.
Lopulta kävi ilmi, että alukuperäisessä teoksessa transnaiseksi kirjoitettu rooli on Kansallisteatterin näytelmän pohjana toimineessa Old Vicin näytelmäversion käsikirjoituksessa vaihdettu tranvestiitin rooliksi. Näin ollen repliikeistä päätellen hahmo voisi olla transnainen, mutta näytelmän tietojen mukaan kyseessä on transvestiitti. (Niskanen 2020.) Nämä epäloogisuudet olivat jääneet kyseenalaistamattomia myös Kansallisteatterin käsikirjoitukseen, jolloin edes näytelmän tekijät eivät olleet yksimielisiä siitä, millainen on hahmon sukupuoli-identiteetti. Sotkun selvittyä Reinikainen palkattiin takaisin rooliin, hahmon sukupuoli-identiteettiä pyrittiin selkeyttämään, ja ensi-ilta pidettiin sittenkin suunniteltuna ajankohtana.
Callout-kulttuuri ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen
Edellä esitetty tapaus osoittaa, miten yleisön aktiivisuus ja callout-toiminta nosti esiin keskustelun, joka johti käytännön ratkaisuihin. Muutosta ei olisi tapahtunut, jos yhteisöllä ei olisi ollut mahdollisuutta seurata toimintaa tai alustaa, jossa tuoda ilmi epäkohtia. Seuraavaksi tarkastellaan callout-kulttuuria ja Kansallisteatterin tapausta yhteiskunnallisen valvonnan ja vaikuttamisen valossa. Valvonta on perinteisesti nähty ylhäältä alaspäin suuntautuvana kansalaisten valvontana, johon digitaalisuus on ulottanut lonkeronsa datan keräämisen kautta. Kuitenkin digitaalisuus on avannut valvonnan yhä laajemmin myös alhaalta ylöspäin suuntautuvaksi toiminnaksi, jossa kansalaiset valvovat vaikuttajien, yritysten ja instituutioiden päivittäistä toimintaa, ja ennen kaikkea kommentoivat toimintaa nopeasti, helposti ja julkisesti.
Teoretisoidaksemme valvonnan konseptia palaamme 1700-luvulle, jolloin filosofi Jeremy Bentham kehitteli käsitteen panoptikon. Panoptikon on pyöreä vankilatyyppi, jossa sellit on sijoitettu rakennuksen ulkokehälle ja kehän keskellä on korkea tarkkailutorni, josta pystyy tarkkailemaan kaikkia kalteroituja sellejä samaan aikaan. Täten vanki nähdään, mutta hän ei itse näe muita. Panoptikonin perusideana on se, että harva tarkkailee useaa. (Foucault, 1977.) Didier Bigo totesi vuonna 2006, ettei harva enää tarkkaile useaa, vaan ennemmin harva katsoo harvoja valittuja. Bigon banoptikon-käsitteen pohjana on yhteiskunnassa valinnan prosessi, jossa ihmiset jaotellaan pienempiin tarkkailtavien ja suuriin ei-tarkkailtavien ryhmiin. (Bigo 2006.) Tätä valvonnan ja tarkkailun teoriaa jatkoi Thomas Mathiesonin (1997) synoptikonin käsitteellä, jolla viitataan moderniin digitaalisuudesta hyötyvään ilmiöön, jossa usea tarkkailee harvaa – yksinkertaisimmillaan tavallinen kansa tarkkailee jatkuvasti julkisten hahmojen ja instituutioiden tekemisiä. Synoptikonin rakenne on mahdollistanut myös callout-kulttuurin syntymisen.
Ajattelen valvonnan ja vaikuttamisen kulkevan usein käsi kädessä: Kun valvonnan ja tarkkailun kautta ilmenee, että jokin taho toimii väärin, halutaan hänen toimintaansa myös vaikuttaa. Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen julkaisussa (Isola ym. 2017) vaikuttamista kuvataan Palosen (1979) määritelmän pohjalta poliittisena toimijuutena ryhmissä, yhteisöissä, elinympäristössä ja yhteiskunnassa. Palosen mukaan pienikin vaikuttaminen voi olla poliittista toimijuutta, kun politiikka ymmärretään laajasti kaikenlaisena asioiden muuttamiseen tai säilyttämiseen tähtäävänä toimintana, eikä ainoastaan esimerkiksi puoluepolitiikkaan osallistumisena ja äänestämisenä. Callout kulttuurin voi siis nähdä osana digitaalisuuden mahdollistamaa yhteiskunnallista vaikuttamista.
Koska julkinen keskustelu on tärkeä osa demokratian toteutumista, voidaan myös callout-kulttuuri nähdä demokratian edistäjänä. Osallistuvassa demokratiassa ongelmiin keksitään yhdessä ratkaisut, jotka politiikan ammattilaiset sitten vievät käytäntöön. Osallistuvan demokratian lisääntyessä digitalisaation myötä myös kriittisyyden tarve on lisääntynyt. Rydenfelt kuitenkin toteaa, että päätöksenteossa halu nopeisiin ratkaisuihin on korvannut syvällisen asiantuntemuksen ja yleisessä ilmapiirissä kriittisiä huomioita ei sovi esittää, ellei osaa tarjota heti parempaa ehdotusta. (Rydenfelt 2017.) Osallistuvan demokratian keskiössä on siis kyky ja halu hakea yhteisiä ratkaisuja. Tämän ajatuksen pohjalta callout-kulttuuri on toki äkkipikaista ja jopa tuomitsevaa, sillä se ei useinkaan tarjoa ratkaisuja, vaan tahtoo osoittaa virheet. Tarve nopeisiin ratkaisuihin pätee kuitenkin myös callout-kulttuurin viitekehyksessä. Esimerkissä Kansallisteatteri teki äkkipikaisen ja suorastaan laittoman hätäratkaisun irtisanoessaan Reinikaisen.
Johtopäätökset
Onko callout-kulttuuri kehittävää ja demokraattista vaikuttamista vai tuomitsevaa ja vahingollista valittamista? Ajattelen, ettemme voi tuomita toimintaa joko huonoksi tai hyväksi. Jos tuomitsemme julkisen virheiden osoittamisen epäasialliseksi ja vahingolliseksi, hiljennämme vähemmistöjen ja pienempien yhteisöjen äänen. Ajattelen, että feministiseen aktivismiin linkittyvä callout-kulttuuri on ennen kaikkea vaiennettujen ja turhautuneiden marginaalissa elävien ihmisten vaikuttamisen keino. Usein turhautuneisuudesta kumpuava aktivismi on vihaista, eikä esitä välttämättä käytännön ratkaisuja. En kuitenkaan näe, että callout-kulttuuri yhteisön äänen esille tuojana on sen ihmeellisempi tai vahingollisempi keino kuin mielenosoituksetkaan. Kumpikaan ei ole järin rakentava vaikuttamisen keino, mutta kummassakin huomio pyritään kohdistamaan sitä vaativiin aiheisiin julkisen tempauksen avulla.
Toki voidaan miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos näitä Kansallisteatteriin liittyviä julkisia keskusteluja ei olisi käyty. Todennäköisesti Kansallisteatteri olisi esittänyt näytelmän, jossa tranvestisuus ja transsukupuolisuus menevät iloisesti sekaisin. Jotkut yksittäiset ihmiset olisivat pahoittaneet mielensä, mutta eipähän olisi syntynyt mediahässäkkää, aiheettomia potkuja ja kokonaisen ensi-illan siirtämistä. Asiat olisivat siis pysyneet ennallaan ja hankalilta keskusteluilta olisi vältytty. Toisaalta otsikoihin ei olisi noussut tärkeitä keskusteluja transsukupuolisten oikeuksista ja representaatiosta – keskusteluja, jotka saattoivat tavoittaa ison osan ihmisistä vasta ensimmäistä kertaa näiden otsikoiden vuoksi.
On tärkeää, että yhteiskunnallisia epäkohtia tuodaan esille. Toisinaan nämä epäkohdat näkyvät suoraan jonkun toimijan tekemisissä, kuten Kansallisteatterin, ja tällöin ongelmien sanallistaminen kohdistetaan suoraan niille. On kuitenkin hyvä muistaa, että marginaalissa elävien ihmisten kokemuksien esiin tuomisessa on usein kyse laajemmasta ilmiöstä. Se, että Kansallisteatterin toiminnasta nousi kohu callouttaamisen pohjalta, johti tärkeisiin keskusteluihin, joissa transvestisuus, transsukupuolisuus ja representaatioiden tärkeys sai palstatilaa. Oma asiansa on se, kuinka paljon tuo palstatila loi klikkiotsikoita ja asiaan perehtymätöntä argumentaatiota loukkaantumisesta ja taiteen vapaudesta. Tämä on kuitenkin medioiden luomaa vastakkainasettelua, joka saattaa olla hyvinkin kaukana aktiivisten yhteisöjen alkuperäisestä tarkoituksesta.
Callout-kulttuuri on suhteellisen uusi ilmiö. Samoin myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja demokratian muodot lisääntyvät jatkuvasti uusien digitaalisten innovaatioiden ja verkkoympäristöjen kehittyessä. Tämä essee on lähinnä keskustelunaloitus ja pintaraapaisu siitä, miten vahingolliseksi kuvatun ilmiön voisi valjastaa myös osaksi toimivan yhteiskunnallisen vaikuttamisen mekanismeja. Kun siirrämme tarkastelun yksilön tekemistä virheistä ja tunteista yhteisöjen äänen esille tuomiseen, saadaan callout-kulttuurista maalattua huomattavasti positiivisempi kuva, kuin mitä tämänhetkiset internetin otsikot tuovat esille. Ehkäpä olisi aika siirtyä myös itse callout-kulttuurin leimaamisesta ja tuomitsemisesta kohti rakentavampaa suhtautumistapaa. Uskon, että pystymme valjastamaan callout-kulttuurin toimivaksi työkaluksi kansalaisten ja instituutioiden välisessä kommunikaatiossa.
Ella Ossi on Turun yliopiston erityispedagogiikan pääaineen maisteriopiskelija, joka suorittaa viestinnän opintokokonaisuutta Helsingin yliopistossa. Hän on feministi ja suuntautuu niin opinnoissaan kuin vapaa-ajallaankin tärkeinä pitämiensä yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja antirasismin teemoihin.
Lähteet
Ahmad, A. 2015. A Note on Call-Out Culture. Briarpatch Magazine. Luettu 5.10.2020 https://handbook.law.utoronto.ca/sites/handbook.law.utoronto.ca/files/users/alzner/A%20Note%20on%20Calling%20Out.briarpatch.pdf
Aromaa, J. 2020. Kansallisteatteri panikoi somekohun keskellä ja irtisanoi näyttelijän – nyt pääjohtaja peruuttaa: “Siinä tuli tehtyä hätäinen ratkaisu”. Yle Uutiset. Luettu 22.10.2020: https://yle.fi/uutiset/3-11542994
Auer, C. 2020. Facebook-julkaisu: Kansallisteatterin roolitus vahingoittaa transihmisiä. Luettu 22.10.2020: https://www.facebook.com/musti.jupiter/posts/10220344796721480
Bigo, D. 2006. Globalized-In-Security: the Field and the Ban-Opticon teoksessa Sakai, N. & Solomon, J. (toim.), Translation, Biopolitics, Colonial Difference. Hong Kong: University of Hong Kong Press, 109–156.
Foucault, M. 1977. Discipline and Punish: The Birth of the Prison. Vintage Books.
Isola, A-M., Kaartinen, H., Leemann, L., Lääperi, R., Schneider, T., Valtari, S. Keto-Tokoi, A. 2017. Mitä osallisuus on? Osallisuuden viitekehystä rakentamassa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 33/2017. Helsinki. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy.
Jenkins, H. 2008. Editorial. Convergence Culture. Convergence: The International Journal of Research into New Media Technologies. 14 (1) Sage Publications, 5–12.
Kansallisteatteri. 2020. Kansallisteatteri siirtää suuren näyttämön Kaikki äidistäni ensi-illan. Luettu 22.10.2020: https://kansallisteatteri.fi/uutinen/kansallisteatteri-siirtaa-suuren-nayttamon-kaikki-aidistani-ensi-illan/
Mathieson, T. 1997. ‘The Viewer Society: Michel Foucault’s Panopticon Revisited’. Theoretical Criminology: an international journal, 1 (2), 215-234.
Niskanen, E. 2020. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän hahmot ovat kovempia kuin Almodóvarin kaikensyleilevässä maailmassa. Kulttuuritoimitus.fi. Luettu 22.10.2020:
Niskanen, E. 2020. Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän hahmot ovat kovempia kuin Almodóvarin kaikensyleilevässä maailmassa. Kulttuuritoimitus.fi. Luettu 22.10.2020: https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-teatteri/kansallisteatterin-kaikki-aidistani-naytelman-hahmot-ovat-kovempia-kuin-almodovarin-kaikensyleilevassa-maailmassa/
Palonen, K. 1979. Mitä politiikka on? Luonnos politiikan tutkimuksen perusteiksi. Jyväskylä. Jyväskylän yliopisto.
Rydenfelt, H. 2017. Pelkkä teknologia ei riitä: Osallistuva demokratia edellyttää kansalaistaitoja ja riippumattomia asiantuntijoita. Suomen Kuvalehti. Luettu 22.10.2020: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mielipide-kotimaa/pelkka-teknologia-ei-riita-osallistuva-demokratia-edellyttaa-kansalaistaitoja-ja-riippumattomia-asiantuntijoita/?shared=970875-e185f879-500
Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus. 2018. Sukupuolen moninaisuuden sanasto. Luettu 22.10.2020: https://sukupuolenosaamiskeskus.fi/sukupuoli/sukupuolen-moninaisuus/sukupuolen-moninaisuuden-sanasto/