Oikean ja väärän teoriat

Henrik Rydenfelt

2014

Normatiivisen etiikan parissa työskentelevät filosofit ovat esittäneet teorioita siitä, millaiset teot ovat oikein tai väärin. Teoriat pyrkivät olemaan systemaattisia: niiden valossa voidaan eettisesti arvioida mitä tahansa tekoa tekoa tai toimintamallia.

Nykyisten etiikan teorioiden mahdollistaman arvioinnin keskiössä on yleensä ensisijaisesti teko tai toiminta ja vasta toissijaisesti tekijä tai toimija ja tämän eettinen status, kuten hyvyys tai pahuus. Hyve-etiikka muodostaa tästä poikkeuksen (ks. alla).

Kiistaa on käyty siitä, onko tekijä aina ihmisyksilö vai voiko ihmisryhmä tai organisaatio tulla eettisen arvioinnin kohteeksi. Näyttäisi selvältä, että organisaatioiden toimintaa tai toimintatapoja voidaan mielekkäästi arvioida etiikan näkökulmasta. Organisaation arvioiminen yhtenä (hyvänä tai pahana) toimijana on kuitenkin jo kyseenalaisempaa.

Etiikan teorioiden pitävyyden perustana on pidetty milloin ihmisen olemusta, jumalallista määräystä, ihmisille yhteistä järjen ”kykyä” tai meille kaikille tyypillisiä haluja ja tunteita. On myös esitetty, että etiikka voisi olla (empiirinen) tiede: myös eettisiä käsityksiämme voidaan korjata kokemuksen perusteella (Rydenfelt 2010; 2011).

Seurausetiikka

Millainen teko siis on oikein? Nykyaikaiselle vastaajalle tulee usein ensimmäisenä mieleen joku seurausetiikan muoto. Seurausetiikan mukaan oikein on sellainen teko, joka tuottaa hyvää. Voidaan sanoa, että seurausetiikka palauttaa oikean hyvään.

Etiikan teoreettisista pääsuuntauksista seurausetiikka on nuorin tulokas. Se sai nykymuodossaan syntynsä 1800-luvun teollistuvassa ja demokratisoituvassa Englannissa kehitetystä utilitarismista, jonka oppi-isät ovat Jeremy Bentham, James Mill ja John Stuart Mill.

Utilitarismin perusajatuksen mukaan eettisesti oikein on sellainen teko, joka tuottaa mahdollisimman paljon nautintoa suhteessa sen tuottamaan kärsimykseen kaikille yhteenlaskettuna (Mill 1888).

Seurausetiikan eri muotoja jakaa muun muassa niiden erilaiset käsitykset hyvästä sekä teon ja seurauksen välisestä suhteesta. Myöhemmät seurauseetikot ovat esimerkiksi kannattaneet nautintoa painottavaa hedonismia selvästi monipuolisempia ja kattavampia käsityksiä hyvästä (Singer 2000).

Utilitaristien näkemystä on pidetty ongelmallisena myös siksi, että tekojen seurauksia on yleisesti mahdotonta tietää ennalta. Ennakoimattomien seurausten vuoksi hyvä aikomus ei usein johda hyvään, ja päinvastoin pahoista aikeista huolimatta hyvää voi lopulta seurata. On esitetty, että oikea on pikemminkin sellainen teko, jonka tarkoitus on johtaa tai joka todennäköisesti johtaa suurimpaan hyvään.

Velvollisuusetiikka

Velvollisuusetiikka on seurausetiikan pääasiallinen kilpailija. Sen mukaan oikea toiminta on velvollisuuden tai oikean säännön mukaista. Hyvä toimija toimii velvollisuutensa mukaisesti. Siinä missä seurausetiikka palauttaa oikean hyvään, velvollisuusetiikka palauttaa hyvän oikeaan.

Velvollisuusetiikalla on pitkät perinteet. Sen juuret ovat kristillisen teologian näkemyksissä, joiden mukaan oikea toiminta on Jumalan tahdon mukaisia. Velvollisuusetiikan keskeisin klassikko on valistusfilosofi Immanuel Kant (1784), jonka kuuluisa ”kopernikaaninen käänne” ulottuu myös etiikkaan.

Velvollisuus ei Kantin mukaan tule ulkoapäin vaan juontuu meistä jokaisesta sisältä. Meille kaikille yhteinen järki sanelee oikean toiminnan periaatteen, kategorisen imperatiivin. Ainoastaan järjen oman lain mukaan toimiva ihminen on autonominen, omalakinen.

Viimeaikaisina velvollisuuseettisen perinteen edustajina on syytä mainita Jürgen Habermasin (1996) diskurssietiikka ja John Rawlsin (1971) oikeudenmukaisuusteoria. Niiden mukaan pelkästään viestinnällisen diskurssitilanteen osallistujina tai kansalaisina meitä sitovat tietyt velvollisuudet, jotka toimivat tarkempien eettisten tai yhteiskunnallisten normien perustana (Rydenfelt 2013).

Perustavat velvollisuudet ovat näin peräisin toiminnan rooleista ja muiden niitä koskevista odotuksista. Joidenkin mukaan pelkkä toimijuus sinänsä tuo mukanaan tiettyjä velvollisuuksia (Korsgaard 2008; 2009).

Hyve-etiikka

Klassisista etiikan teoreettisista suuntauksista vanhin on hyve-etiikka, jonka juuret ovat antiikin filosofiassa, erityisesti Platonin ja Aristoteleen ajattelussa.

Sen keskiössä ovat hyveet, luonteenpiirteet tai ominaisuudet, jotka kuuluvat hyvälle ihmiselle. Käytännöllisesti järkevä tai viisas ihminen tietää, mitä hyvä elämä tai onnellisuus (eudaimonia) todellisuudessa on, ja tunnistaa eri tilanteissa eettisesti merkitykselliset tekijät.

Mutta mistä tiedämme, mitkä luonteenpiirteet ovat hyveitä?

Antiikin hyve-etiikka ainakin jossakin määriin perustui luonnolliseen teleologiaan: ajatukseen, jonka mukaan ihminen tai ihmiselämä luonnostaan pyrkii tiettyyn päämäärään. Teleologinen ajattelutapa edellyttäisi kuitenkin jonkinlaista ihmiselämän olemusta, jonka täyttymiseen jokainen ihminen on perimmiltään ohjattu.

Nykyiset hyve-eetikot eivät puolusta teleologisia teorioita. He pikemminkin argumentoivat, että hyveet ovat ihmiselämään luonnostaan kuuluvia piirteitä, joita voidaan pitää keskeisenä hyvälle elämälle (McDowelll 1979). Kriitikoiden mukaan tämä tarkoittaa sitä, että hyve-etiikan kannattaja yksinkertaisesti nostaa joukon omia suosikkiluonteenpiirteitään hyveiksi.

Teorioiden ongelmia

Jokaisen etiikan teorian perusta on kyseenalaistettavissa juuri esitellyn hyve-etiikan tyypillisen kritiikin tapaan. Erotuksena kahdesta kilpailijastaan hyve-etiikka kärsii kuitenkin ehkä vielä suuremmasta ongelmasta.

Hyve-etiikkaa ei välttämättä voida pitää kattavana etiikan teoriana. Se ei esittele teoreettista perustaa arvioida yksittäisten toimintatapojen oikeutta ja vääryyttä vaan pikemminkin tarjoaa eräänlaisen katalogin hyvälle ihmiselle kuuluvista piirteistä. Kenties hyve-etiikan tarjoamat näkemykset lopulta pohjautuvat kattavampien etiikan teorioiden tarjoamiin näkökulmiin ja täydentävät niitä.

Velvollisuus- että seurausetiikan teoriat puolestaan johtavat joissakin tapauksissa eettisiin johtopäätöksiin, jotka vaikuttavat ilmeisen virheellisiltä.

Seurausetiikalle ongelmallisia tilanteita on helppo keksiä. Esimerkiksi lääkäri toimisi oikein tappaessaan terveen potilaan, jos hänen elimiensä avulla olisi pelastettavissa viisi muuta, kuolemassa olevaa potilasta. Mutta lähes kenen tahansa mielestä ihmishengen riistäminen kuvatussa tilanteessa on väärin – seurauksista riippumatta.

Tyydyttävää seurauseettistä ratkaisua ongelmaan ei ole kehitetty. Lääkärin velvollisuus näyttäisi menevän hänen toimintansa seurausten edelle.

Aivan vastaavasti velvollisuusetiikan soveltaminen johtaa ongelmiin. Kant esitti valehtelun olevan aina väärin – myös silloin, kun salainen poliisi tulee kysymään piileskelevän ystävän olinpaikkaa (Kannisto 2007). Ajatus vaikuttaa epäuskottavalta: vaikka meillä on velvollisuus puhua totta, joskus on voitava valehdella hirvittävän lopputuloksen estämiseksi. Tällöin seuraukset menevät velvollisuuden edelle.

Vaikuttaa siis siltä, että sekä seuraukset että velvollisuudet ovat merkityksellisiä eettisen arvioinnin kannalta. Ne eivät ole suoraan verrannollisia: kuten edellisessä esimerkissä, toden puhumisen seuraukset eivät kumoa rehellisyyden velvollisuutta. Toimintaa arvioidessa ne voivat kuitenkin painaa vaakakupissa eri suuntiin, kuten esimerkeistä ilmenee.

Etiikan käytännön menetelmä

Seuraavassa esittelen etiikan menetelmän, joka pyrkii ottamaan huomioon sekä seuraus- että velvollisuusetiikan teorioiden uskottavimmat puolet eettisessä arvioinnissa. Tällaisenaan siinä ei ole kyse itsenäisestä teoriasta vaan pikemminkin seuraus- ja velvollisuusetiikkaan perustuvasta heuristisesta apuneuvosta.

Menetelmän tarkoitus on helpottaa toisaalta toiminnan osapuolten, toisaalta velvollisuuksien ja eettisesti merkityksellisten seurausten tunnistamista. Edelleen se mahdollistaa näiden eettisen arvioinnin perusteiden tasapainottamisen toisiinsa nähden.

Menetelmä jakautuu viiteen vaiheeseen:

1. Toiminta ja toimija

  • Mistä toiminnasta on kyse?
  • Kuka on toimija?

Eettisen arvioinnin lähtökohtana on tarkka arvioitavan toiminnan ja toimijan määrittäminen. Arviointi voi kohdistua yksittäiseen toimintaan, toimintatapaan, sääntöön tai kokonaiseen toimintakulttuuriin.

Tarkastelun kohteena voi olla kokonaisen organisaation toiminta, vaikka vastuu toiminnasta olisikin viime kädessä yksilöillä.

 2. Vaikutusryhmät

  • Kenellä on toimintaa koskevia odotuksia?
  • Kenelle toiminnasta on odotettavissa seurauksia?

Eettinen arviointi ei voi tapahtua tyhjiössä: se edellyttää muiden mukanaoloa toiminnan vaikutuspiirissä. Arvioinnin kannalta olennaiset osapuolet identifioidaan toisaalta toiminnan seurausten, toisaalta sitä koskevien odotusten kautta. Voidaan sanoa, että ne ovat toiminnan vaikutusryhmiä.

Organisaatioiden kohdalla vaikutusryhmien selvittäminen vastaa usein sidosryhmien erittelyä. Perinteinen sidosryhmäajattelu voi kuitenkin johtaa liian suppeaan (tai laajaan) kuvaan toiminnan osapuolista varsinkin silloin, kun toiminnalla on laajakantoisia (tai toisaalta hyvin vähäisiä) seurauksia.

3. Perustellut odotukset

  • Mitkä vaikutusryhmien odotukset ovat perusteltuja?
  • Mitkä ovat vaikutusryhmien oikeudet?
  • Millaisia velvollisuuksia toimijalla näin on?

Vaikutusryhmät on tunnistettu osin sillä perusteella, että niillä on toimintaa koskevia odotuksia. Mikä tahansa odotus ei kuitenkaan ole eettisen arvioinnin kannalta merkityksellinen: odotukset voivat olla myös perusteettomia.

Organisaatioiden kohdalla perusteltujen odotusten havaitseminen ja eritteleminen vaatii asettumisesta toisen osapuolen sekä laajan yleisön asemaan. Usein odotuksen perusteltuun asemaan viittaa jo se, että odotuksen pettäminen johtaisi laajan yleisön mielestä eettiseen vääryyteen. Perustellut odotukset ovat osapuolille kuuluvia oikeuksia, joita vastaavat toimijan velvollisuudet.

4. Merkitykselliset seuraukset

  • Mitkä toiminnan odotettavat seuraukset ovat eettisesti merkityksellisiä?
  • Millaisiin hyviin tai huonoihin seurauksiin toiminta johtaa?

Osapuolia ovat myös ne, joille toiminnasta koituu seurauksia. Kaikki toiminnan seuraukset eivät ole ennakoitavissa tai tarkoitettuja. Tarkastelussa olennaisia ovat ne seuraukset, joita voidaan yleisesti pitää mahdollisina ja melko todennäköisinä. Näistä seurauksista on eriteltävä ne, joita voidaan pitää myös eettisesti merkityksellisinä ja näin eettiseen arviointiin vaikuttavina.

5. Painotus

  • Miten velvollisuudet ja eettisesti merkitykselliset seuraukset suhteutuvat toisiinsa
  • Mikä toimintatapa on vaihtoehdoista paras?

Eri osapuolten toimintaa koskevat, perustellut odotukset sekä toisaalta niille aiheutuvat eettisesti merkitykselliset seuraukset otetaan lopulta huomioon perusteina teon oikeuden puolesta tai sitä vastaan. Kyse on monissa tilanteessa tasapainottelusta, jossa eri velvollisuudet ja seuraukset painavat arvioinnin vaakakupissa eri suuntiin.

Osa kirjoituksesta on julkaistu kirjoituksessa Henrik Rydenfelt: “Eettinen ennakointi”. Procomma Academic, 2014.

Viitteet
Habermas, J. (1998). On the Pragmatics of Communication. Toim. Cooke, Maeve. Cambridge: MIT Press.
Kannisto, Toni (2007). Kantin etiikka. Logos-ensyklopedia. http://filosofia.fi/node/2426
Korsgaard, Christine (2008). The Constitution of Agency. Essays on Practical Reason and Moral Psychology. Oxford: Oxford University Press.
Korsgaard, Christine (2009). Self-Constitution. Agency, Identity, and Integrity. Oxford: Oxford University Press.
McDowell, John, 1979, “Virtue and Reason”, Monist, 62: 331–50.
Mill, John Stuart (1879). Utilitarianism. 7th edition. New York: Longmans, Green & Co.
Rawls, John (1971). A Theory of Justice. Cambridge, MA: Harvard University Press. Uudistettu painos 1999.
Rydenfelt, Henrik (2010). “Filosofia normatiivisena tieteenä”. Teoksessa Mitä on filosofia? Henrik Rydenfelt & Heikki A. Kovalainen (toim.). Gaudeamus, 2010.
Rydenfelt, Henrik (2011). “Naturalism and Normative Science”. Teoksessa Knowles, Jonathan & Rydenfelt, Henrik (toim.): Pragmatism, Science and Naturalism. Berlin & New York: Peter Lang.
Rydenfelt, Henrik (2014). “Realism without Mirrors”. Teoksessa M. C. Galavotti, D. Dieks, W. Gonzalez, S. Hartmann, T. Uebel and M. Weber (toim.). New Directions in the Philosophy of Science. New York: Springer.
Rydenfelt, Henrik (tulossa). “Etiikan mahdollisuudesta tieteenä”. Ajatus, tulossa.
Singer, Peter (1979). Practical Ethics. Cambridge: Cambridge University Press.