Filosofia: normatiivinen tiede

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Henrik Rydenfelt

2014

Tieteiden joukossa ja tiedeyliopistojen sisällä filosofia on poikkeus etenkin kahdesta syystä. Ensinnäkin filosofit eivät ole saavuttaneet oikein minkäänlaista yksimielisyyttä siitä, mitä filosofia on luonteeltaan – millaisia filosofiset kysymykset tarkasti ottaen ovat, millaisin menetelmin filosofiaa on tarkoitus harjoittaa tai millä kriteerein filosofisia käsityksiä tulisi arvioida.

Toiseksi filosofiasta erillisten erityistieteiden menestys kyseenalaistaa sen, onko filosofeilla edes esittää sellaisia kysymyksiä, joihin tiede ei (ainakin joskus tulevaisuudessa) osaisi vastata. Jos filosofia jollain tapaa kuuluu tieteiden joukkoon – jos se ei ole esimerkiksi runoutta, mielipidekirjoittelua, terapiatoimintaa tai muunlaista mystiikkaa – sen harjoittamisen pitäisi jollakin tapaa muistuttaa tieteellistä työskentelyä.

Millaista tiedettä filosofia siis voisi olla? Tässä kirjoituksessa keskityn filosofian mahdollisuuksiin tieteenä, tarkemmin normatiivisena tieteenä: oikean toiminnan ja totuutta tavoittelevan tutkimuksen luonteen itsensä tutkimuksena.

Filosofia ja tieteen haaste

Tieteen filosofialle aiheuttaman ongelmallisen tilanteen ymmärtäminen vaatii hetkeksi palaamaan filosofian muinaisiin suuruuksiin. Filosofian historian ensimmäisen suuren klassikon, Sokrateen käymissä keskusteluissa – ainakin sellaisina kuin Platon niitä kuvaa – edettiin osoittamalla keskustelukumppanin näkemyksen olevan ristiriidassa jonkin tämän aiemmin puolustaman  ajatuksen tai syvälle juurtuneen ennakkokäsityksen kanssa.

Viisautta ja totuutta tavoiteltiin näin pyrkimällä kohti koherentimpia – sisäisesti ristiriidattomampia – ja kestävämpiä ajatusrakennelmia.

Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajattelusta ovat peräisin monet perinteisesti filosofialle kuuluviksi katsotut tehtävät. Yksi filosofian tärkeä pyrkimys on ollut selventää kulttuurimme keskeisiä  käsitteitä, ja esimerkiksi Georg Henrik von Wright esittikin filosofin työn olevan käsitteellisten intuitioiden julkilausumista, eksplikointia. Tämä luonnehdinta sopii filosofian perinteisistä osa-alueista etenkin käsiteanalyysiin painottuvaan tietoteoriaan.

Koherentteja, järkeenkäypiä ja kattavia järjestelmiä on kuitenkin monia. Filosofian historia jo sinänsä osoittaa, ettei mikään yksittäinen filosofinen kanta ole kyennyt saavuttamaan laajaa ja kestävää  kannatusta. Mainituin kriteerein voidaan yhtä kannatettavina pitää useita toisensa poissulkevia, kilpailevia näkemyksiä.

Ei kenties ole sattumaa, että filosofian historian oppikirjat aikoinaan tapasivat  päättyä G. W. F. Hegeliin, jonka työssä filosofisen systeeminrakennuksen projekti huipentuu.

Näin valinta filosofisten näkemysten välillä näyttää pohjimmiltaan subjektiiviselta.

Tilanne ei ehkä olisi järin huolestuttava, ellei filosofisen tutkimuksen rinnalle ja ohi olisi noussut erityistieteiden, varsinkin luonnon tieteen viime vuosisatojen voittokulku. Kuten amerikkalainen tiedemies ja filosofi Charles S. Peirce ensimmäisenä muotoili, tieteellinen tutkimus on luonteeltaan itseään korjaavaa: pitkälle vietynä se karsii teorioista pois subjektiiviset elementit. Vaikka mikä tahansa yksittäinen tieteellinen teoria voi olla – ja todennäköisesti onkin – erehtynyt tai vain osin totta, tieteellinen tutkimus pyrkii tällä itseään korjaavalla toiminnallaan yhä suurempaan objektiivisuuteen ja tätä kautta totuuteen.

Uskoa tieteeseen vai tilaa uskolle?

Tieteen menestyksen vakavasti ottaneet nykyfilosofit ovat nähdäkseni vastanneet tähän haasteeseen kahdella tavalla. Ensimmäinen vaihtoehto on ollut ajatella, että vaikka tiede ei usein suoraan käsittelekään nimenomaan filosofiaan perinteisesti liitettyjä kysymyksiä, erityistieteen tulokset tarjoavat vastaukset myös filosofisiin ongelmiin.

Tämänkaltaista käsitystä filosofiasta ovat viime aikoina edistäneet esimerkiksi Frank Jackson ja David Lewis. Meidän täytyy vain muotoilla filosofiset kysymyksemme tieteellisellä tarkkuudella ja tämän jälkeen tarkastella sitä, mitä kuhunkin kysymykseen parhaiten vastaavat tieteet osaavat asiasta sanoa.

Toinen, vaihtoehtoinen lähestymistapa filosofisiin kysymyksiin on ottaa huomioon tieteen keskeinen asema mutta samalla esittää, että ihmisen toiminnalla ja ajattelulla on tiettyjä edellytyksiä, joiden käsittely jää kokonaan tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle.

Tällainen käsitys leimaa transsendentaalifilosofian perinnettä, joka sai alkunsa Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikistä.Kant pyrki osoittamaan, että todellisuutta koskevat arvostelmamme edellyttävät tiettyjen perustavien käsitteiden soveltuvuutta arvostelman kohteeseen. Kant suoritti suuren työnsä metafysiikan palveluksessa tarkastelemalla yksittäisten kokemusten ja niihin perustuvien teorioiden sijasta kokemuksen yleisimpiä edellytyksiä.

Nykyfilosofiassa Kantin sanankäytöstä poikkeavasti transsendentaaliseksi luonnehdituilla argumenteilla ei useinkaan pyritä todistamaan, että jokin asia (objektiivisesti ajatellen) on tietyllä tavalla, vaan ainoastaan osoittamaan, että väistämättä uskomme tai meidän täytyy ajatella niin olevan. Filosofia pyrkii näin myöntämään tieteen saavutukset mutta jättämään tilaa myös uskolle, joka koskee etenkin arvojen, vapauden ja päämäärien todellisuutta.

Molemmat lähestymistavat ovat kuitenkin epätyydyttäviä. Tieteeseen toivonsa panevan filosofin näkökulmasta filosofinen tutkimus on erityislaatuista ainoastaan kysymyksenasetteluiltaan. Mikään käsitteellistä tarkkuutta merkittävämpi metodi ei leimaa filosofiaa, ja sen tarjoamat vastaukset ovat tieteellisen tutkimuksen ja sen kehityksen armoilla. Filosofiset teoriat eivät voi saavuttaa objektiivista luonnetta itsenäisesti, erityistieteistä riippumatta.

Nykyisen transsendentaalifilosofian johtopäätöksiä voidaan puolestaan pitää luonteeltaan turhankin vaatimattomina. Kovan linjan tiedeuskoinen voi väittää tiettyjen uskomusten väistämättömyyden johtuvan esimerkiksi ainoastaan ihmislajin perustavistabiologisista ominaisuuksista.

Onko filosofian peli siis menetetty?

Tieteen objektiivisuuden edellytyksistä

Vertailussa tieteeseen filosofian kompastuskiveksi osoittautuu se, etteivät filosofiset käsitykset näytä onnistuvan aidosti tavoittelemaan objektiivisuutta. Klassisen filosofian järjestelmien luomisen projekti kyseenalaistuu, koska valinta eri systeemien välillä näyttää tapahtuvan lopulta subjektiivisin kriteerein.

Tiede on puolestaan luonteeltaan fallibilistista: todellinen tiedemies ei pidä käsityksiään lopullisina totuuksina vaan teorioita kehittämällä ja koettelemalla pyrkii viemään tutkimusta kohti suurempaa objektiivisuutta. Objektiivisuus ei näin niinkään luonnehdi tieteen yksittäisiä tuloksia, joista mitkä tahansa voivat olla pielessä, kuin koko tutkimuksen suuntaa ja päämäärää.

Tämä ero filosofian ja tieteen välillä kätkee kuitenkin tärkeän filosofisen kysymyksen, jonka tieteelle voi esittää. Kuten edellä nähtiin, tieteellisen tutkimuksen objektiivisuuspyrkimyksen taustalla on ajatus itseäänkorjaavuudesta. Tieteentekijöiden on kuitenkin täysin mahdollista omaksua erilaisia näkemyksiä kannatettavien tieteellisten käsitysten luonteesta. Tutkimuksessa esiintyy toisistaan poikkeavia vaatimuksia tieteellisille teorioille. Miksi valinta eri tieteen normien – ja tätä kautta teorioiden – välillä ei sekin olisi perimmiltään subjektiivinen?

Tieteellinen tutkimus voi kyllä ihannetapauksessa olla ”arvovapaata” siinä mielessä, ettei se pyri edistämään minkään tietyn henkilön tai ihmisryhmän intressejä vaan ainoastaan tavoittelemaan totuuksia. Tieteen itsensä omille teorioilleen asettamista (usein implisiittisistä) normeista tutkimus ei kuitenkaan voi vapautua: muuten meillä ei olisi mitään käsitystä siitä, milloin jokin teoria on kilpailijoitaan parempi, ja tutkimus lakkaisi kuin seinään.

Tarinalla on tähän mennessä kaksi opetusta. Ensimmäinen koskee filosofiaa, joka on kenties markkinoinut (ja käsittänyt) tarjontansa väärin. Sn sijaan, että käsityksiä tarjoiltaisiin sellaisinaan objektiivisina totuuksina, niitä tulisikin ehkä tieteellisten teorioiden tavoin pitää tarkentuvina ja kehittyvinä ehdotuksina, joita on tarkoitus koetella tutkimuksen itseään korjaavassa prosessissa.

Toinen koskee tiedettä, jonka pyrkimys objektiivisuuteen edellyttää, että myös tutkimuksessa vaikuttavista normeista voidaan saavuttaa objektiivinen käsitys. Näin tieteen teorioiden ohella myös sen normien tulee korjata itseään – niidenkin tulee (vähintäänkin välillisesti) olla tieteellisen tutkimuksen kohteena.

Normit tarkemmin tutkittuna

Mikään erityistiede, varsinkaan luonnontiede, ei tutki sitä, miten asioiden tulisi olla. Jos filosofia ensinnäkin kykenisi tarkastelemaan nimenomaan tätä kysymystä ja toiseksi erityistieteiden tavoin toimimaan itseään korjaavana tutkimuksen prosessina, kaksi kärpästä olisi lyöty yhdellä iskulla. Tarkastelen ensin lyhyesti edellistä ehdotusta ja lopuksi palaan toiseen.

Charles S. Peirce onnistui ensimmäisenä muotoilemaan käsityksen tieteestä itseään korjaavana ja tällä tavoin objektiivisuuteen tähtäävänä projektina. Peircen innovaatiot tieteenteorian saralla eivät jääneet tähän. Hän ymmärsi, että tieteellisen objektiivisuuden tavoittelu edellyttää objektiivisuuden saavutettavuutta arvojen suhteen. Vastaukseksi Peirce visioi filosofian osa-alueen, normatiivisen tieteen.

Normatiivisen tieteen tehtävä on selventää niitä normeja, jotka ovat tulleet vallitseviksi erilaisissa yksittäisissä käytännöissä, kuten jollain rajatulla tieteen tai kulttuurin alalla, tai yleisemmin toiminnan eettisiä normeja. Edelleen sen tutkimuksen tarkoitus on abstrahoida yksittäisistä käytännöistä yleisiä lainmukaisuuksia, joita tutkimuksen kohteena olevat laajemmat kokonaisuudet, kuten tiede kokonaisuudessaan, sisältävät ja edellyttävät.

Normatiivinen tiede ei ole ”ensimmäistä filosofiaa”, joka jollain tapaa edeltäisi tieteellistä tutkimusta tai toimintaa. Esimerkiksi tieteen tapauksessa tieteenfilosofien ja loogikkojen tehtävänä ei ole kertoa tiedemiehille, miten tehdä työnsä, vaan tarkastella tieteen teorianmuodostuksen, tieteellisen selittämisen ja päättelyn kehitystä.

Näin filosofialla voi olla (ja on jo ollutkin) aitoa tarjottavaa esimerkiksi koko tieteen projektin itseymmärrykselle ja sen normien kehittymiselle. Samalla sen tutkimukseen liittyvä normatiivisten käsitteiden selventäminen sekä niiden kielellisten ja ontologisten taustaoletusten esiintuominen edellyttää vuoropuhelua myös muiden filosofian piiriin perinteisesti kuuluvien alojen, kuten tietoteorian, metaetiikan ja metafysiikan kanssa.

Filosofia tieteiden joukossa

Filosofian suurten klassikoiden projekteista on kenties syntynyt se vaikutelma, että vaikeidenkin filosofisten kysymysten ratkaisujen tulisi olla jollain tapaa ilmeisiä ja selvitettävissä yhden ainoan yksilön järkeilyn avulla. Koska näin ei näytä käyneen, filosofisia kysymyksiä on usein päädytty pitämään objektiivisessa mielessä ratkeamattomina. Etenkin etiikan, arvojen ja normien on ajateltu pätevän ainoastaan suhteessa yksilöön, yhteisöön tai yhteiskunnan historiaan.

Dogmaattinen relativismi jonkin kysymyksen suhteen on kuitenkin filosofinen äärikanta, jonka mukaan tuohon kysymykseen ei ole objektiivista ratkaisua. Se tekee näin objektiivisuuteen pyrkivän tutkimuksen jo lähtökohtaisesti mahdottomaksi sekä jättää arvoja ja normeja koskevat suuret kysymykset kunkin oman harkinnan, kulttuurihistorian ja sattuman varaan.

Tämän sijasta filosofia voi lähestyä näitä kysymyksiä vakavasti tavalla, jota luonnehtivat itseään korjaavan tieteen ihanteet, kuten selkeys, avoimuus, testattavuus, autonomisuus ja sosiaalisuus. Vain tällä tavoin suuriinkin kysymyksiin on mahdollista löytää objektiivisia vastauksia. Vaikka filosofian työstä ei kovin nopeasti olisikaan odotettavissa ilmeisen oikeita tuloksia, kukaan ei odota vastaavan olevan mahdollista minkään erityistieteenkään kohdalla.

Aloitin toteamalla, että filosofian tieteellisyyden kannalta ongelmana on usein pidetty filosofien lähes ratkeamattomilta vaikuttavia, perustavia erimielisyyksiä filosofian itsensä luonteesta. Mutta varsinainen ongelmallinen erimielisyys voi koskea ainoastaan sitä, pyrkiikö filosofia tarjoamaan tutkimiinsa kysymyksiin objektiivisia vastauksia.

Jos näin ei ole, filosofia on pikemminkin taidetta tai muunlaista kulttuurin artefaktien luomista, ja eri filosofien tuotoksia voidaan vertailla lähinnä niiden esteettisten ominaisuuksien tai käytännön hyödyllisyyden perusteella. Jos taas vastaus kysymykseen on myönteinen, filosofia voi erimielisyyksistä huolimatta toimia tieteenä perimmiltään samassa mielessä kuin sen erityistieteelliset kumppanit.

Kaikesta muusta kuin tutkimuksensa perimmäisestä tarkoituksesta filosofit saavat mieluusti ollakin eri mieltä. Filosofien väliset debatit alan keskeisistä kysymyksistä, menetelmistä ja lyhyen aikavälin pyrkimyksistä eivät ole tutkimukselle kohtalokkaita. Päinvastoin, eripura vähintäänkin osoittaa sen, että filosofiset käsitykset aidosti kilpailevat keskenään myös sellaisella tavalla, jolla esimerkiksi oopperat tai vuodesohvat eivät ota toisistaan mittaa.

Muokattu lyhennelmä kirjoituksesta: ”Filosofia normatiivisena tieteenä”. Teoksessa Mitä on filosofia? Henrik Rydenfelt & Heikki A. Kovalainen (toim.), Gaudeamus: Helsinki. 2010.

Kirjallisuutta
Aristoteles (1986–2006) Teokset I–IX. Suom. Simo Knuuttila, Juha Sihvola, Paavo Hohti, A.-M. Anttila, Marke Ahonen ym. Helsinki: Gaudeamus.
Jackson, Frank (1998). From Metaphysics to Ethics. Oxford: Clarendon Press.
Kant, Immanuel. Gesammelte Schriften. Toim. Königlich-Preussischen Akademie der Wissenschaften zu Berlin.
— Kritik der reinen Vernunft [Puhtaan järjen kritiikki] (ilm. alun perin 1781 (A) ja 1787).
— Kritik der praktischen Vernunft [Käytännöllisen järjen kritiikki] (ilm. alun perin 1788).
Lewis, David (1970). How to Define Theoretical Terms. Journal of Philosophy 67.
Peirce, Charles Sanders (1877). The Fixation of Belief. Teoksessa Essential Peirce, vol.1. Toim. Nathan Houser & Christian Kloesel. Indianapolis: Indiana University Press.
— (1878). How to Make Our Ideas Clear. Teoksessa Essential Peirce, vol. , 1. Toim. Nathan Houser & Christian Kloesel. Bloomington & Indiana polis: Indiana University Press.
— (1903). The Three Normative Sciences. Teoksessa Essential Peirce, vol. , 2. Toim. Peirce Edition Project. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press.
Pihlström, Sami (2003). Naturalizing the Transcendental: A Pragmatic View. Amherst, NY: Prometheus Press.
— (2005). Pragmatic Moral Realism. A Transcendental Defence. Amsterdam & New York: Rodopi.
Platon (1999). Teokset I–VII. Suom. Marja Itkonen-Kaila, A.-M. Anttila, Marianna Tyniy m. Helsinki: Otava.
von Wright, Georg Henrik (1999). Intellectual Autobiography. Teoksessa The Philosophy of Georg Henrik von Wright. Library of Living Philosophers, vol. . Open Court: Chicago.

 

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone