Venäjän hyökkäys Ukrainaan nostanut esiin kysymykset diktatuureista ja kansainvälisen reformin mahdollisuudesta yhteistyön keinoin. Ovatko sodat edes vältettävissä? Vai ovatko ne vääjäämätön osa ihmisluontoa tai kansainvälistä järjestystä?
Tällainen pessimistinen ihmiskäsitys on yksi suomalaisen keskustelun pääperinteistä. Se juontuu uskonpuhdistajien sekä valistusajattelijoiden ajattelusta, jonka mukaan mukaan yhteiskuntien on valittava autoritaarisen valtion tai ”kaikkien sodan kaikkia vastaan” välillä.
Ihmisluonto ja sota mafiabisneksenä
Viimeaikaisessa tutkimuksessa pessimistinen näkemys on kyseenalaistettu. Rutger Bregman on teoksessaan Hyvän historia (2020) käsitellyt sodan ja epätasa-arvon alkuperää. Hänen mukaansa ihmiset ovat luonnostaan yhteistyöhaluisia, mutta ihmisten luontaista sosiaalisuutta on vaikeaa skaalata ylöspäin muutaman sadan hengen ryhmistä.
Ihmisten esi-isät elivät pienissä metsästäjä-keräilijöiden ryhmissä ja heidän oli pakko tehdä jatkuvasti tehdä yhteistyötä. Tällöin väkivaltaisella öykkäröinnillä ei ollut mitään voitettavaa: herroiksi pyrkivät henkilöt joutuivat joko naurunalaisiksi tai pääsivät hengestään.
Tilanne muuttui maanviljelyksen myötä. Maatalousyhteiskunnassa ihmiset asettuivat paikalleen ja keräsivät viljaylijäämiä. Tämä taas mahdollisti ansiottomien etujen kiristämisen väkivallan avulla. Feodalismi tarjoaa tästä esimerkin: ritarit jakoivat maan keskenään läänityksiksi ja taistelivat läänitysten rajoista, jotta he pystyvät kuppaamaan pakkoveroja talonpojilta.
Sodat eivät ole yhteiskuntaan tai ihmisluontoon sisäänrakennettuja, vaan ne liittyvät mahdollisuuteen kupata ansiottomia etuja. Tällainen ekstraktio edellyttää sekä alueiden hallintaa, väkivallan uhkaa ja kilpailevien väkivaltayrittäjien poissulkemista väkivalloin. Sotilaallisen valtapolitiikan järjestelmä vastaa monin tavoin mafiajärjestelmää: kumpikin perustuu alueiden ”suojelemiseen”, kilpailijoiden ulossulkemiseen väkivaltaisen konfliktin avulla ja eri väkivaltayrittäjien kartelliin läänitysten tai valtiorajojen varmistamiseksi.
Moderni valtio ja sota
Sotilaallinen valtapolitiikka sisältää kuitenkin myös oman loppunsa siemenet. Moderni valtio syntyi keskiajan ja uuden ajan taitteessa kuninkaiden sotakoneistoksi, joka mahdollisti keskitetyn hallinnon ja armeijoiden ylläpidon byrokratian keräämillä veroilla.
Modernille ajalle tyypillinen vahva valtio nojaa kuitenkin merkittävien yhteiskunnallisten ryhmien tukeen. Tällöin palataan kohti esihistoriallista tilannetta: valtajärjestelmä edellyttää yhteisön jatkuvaa tukea. Ansiottomien etujen keräämiseen nojaava hierarkia on koko ajan vaarassa, kun valtio joutuu tukeutumaan useisiin yhteiskunnallisiin valtakeskuksiin. Lisäksi sotilaallinen valta nojaa lopulta taloudelliseen tuotantoon, jolloin autoritaarisille sotakoneistoille nousee lopulta vastavoimia.
Sotien teknistyminen ja teollistuminen ovat johtaneet aseiden kallistumiseen ja liittoumien tarpeeseen. Myös valloituspolitiikka on käynyt mahdottomaksi, kun yhteiskuntien monimutkaistuminen on tehnyt väkivallattomasta vastarinnasta tehokkaan keinon haastaa imperiumit ja miehityshallinnot. Sota on joutunut vaikeuksiin kansainvälisenä ekstraktiivisena instituutiona.
Ukrainan sota uudenlaisena sotana
Suomen johtava Venäjä-tutkija Vladimir Gel’man toteaa suoraan: ”Venäjän julkishallinnon päätavoite ja -sisältö on ansiottomien etujen kuppaaminen”. Tällaisen järjestelmän säilyttäminen vaatii kuitenkin vastavoimien nousun tehokasta ehkäisemistä.
Mary Kaldor on käsitellyt uusien sotien logiikkaa vertaamalla niitä perinteisiin valtiosotiin. Uudenlaisen sodan tavoitteena on ylläpitää autoritaarisia ääri-ideologioita, ei niinkään vallata alueita tai pakottaa vastustajia. Ne lietsovat pelkoa ja vihaa “toisia” kohtaan sekoituksella rikollisuutta, terrorismia ja ihmisoikeusloukkauksia armeijoiden välisten taisteluiden sijasta. Sotatalous nojaa kriminalisoituneiden diktaattorien kleptokratiaverkostoihin sen sijaan, että teollisuus pantaisiin liikekannalle.
Tällainen uudentyyppinen sota tarjoaa keinoja autoritaarisille johtajille pysyä vallassa heikentämättä heidän asemaansa yhteiskunnan ja sen taloudellisten toimijoiden parissa. Tästä pyrkimyksestä on kyse myös Ukrainan sodassa.
Venäjä-tutkija Mark Galeotti on esittänyt, että Venäjän diktaattori Vladimir Putin koki asemansa uhatuksi Valko-Venäjän vuoden 2020 protestien jälkeen ja pyrki siksi ”puhdistamaan” sekä Venäjän, Ukrainan että Valko-Venäjän. Venäjän armeija on siirtynyt poltetun maan strategiaan Butsassa, Mariupolissa ja muualla hävittyään taisteluita Ukrainan armeijalle.
Ukrainan sota on siis esimerkki uudesta sodasta, jota globalisaatioajan diktaattorit käyttävät valtansa lujittamiseen. Siksi voi olla, että myös rauhan saavuttaminen Ukrainaan edellyttää sisäisten vastavoimien nousua Putinin juntalle ja Venäjän kleptokratiaverkostojen tuen lakkaamista.
RT @Naskinen: Sotilaallinen valtapolitiikka sisältää myös oman loppunsa siemenet. https://t.co/w35QDrrX4w