Koronarajoituksia on välillä kiristetty ja välillä höllennetty terveydenhuollon kantokyvyn mukaan. Kun tauti leviää, tehohoitopaikat vähenevät ja liikkumis- ja muita rajoituksia kiristetään. Tilanteen helpottuessa yhteiskuntaa avataan, kunnes kurssia pitää taas hetken päästä kääntää uusien, tehokkaammin tarttuvien varianttien levitessä.
Vaikka tällä taktiikalla ja rokotusten etenemisellä kenties joskus selviäisimmekin nykyisestä koronapandemiasta ja eri virusmuunnoksista, tulevia tartuntatauteja tuskin voimme välttää. Nyt onkin korkea aika pohtia parempia keinoja tulevien pandemioiden varalle. Ehkä niistä olisi apua nykyisenkin taudin voittamiseksi.
Yksi keino pandemioista selviytymiseen voisi olla terveydenhuollon kantokyvyn pysyvä kasvattaminen. Vähintäänkin meidän tulisi valmistautua siihen, että sairaaloiden teho- ja muun hoidon kapasiteettia voitaisiin nopeasti ja vaivattomasti kasvattaa moninkertaiseksi nykyisestä.
Normaalitilanteessa tehohoitopaikkoja on Suomessa ainoastaan 300, ja erikoisjärjestelyinkin tehohoitoa voidaan järjestää tällä hetkellä kerralla vain noin 500 potilaalle. Se on kovin vähän. Jo muutama uusi potilas voi keikauttaa tilanteen kestämättömäksi ja uuvuttaa hoitajat niin, etteivät he jaksa nostaa edes omaa varjoaan.
Kun tuomarinvaakaan laitetaan koronapotilaiden henki sairaaloiden teho-osastoilla ja nuorten mahdollisuus liikkua ja harrastaa, jälkimmäinen häviää aina. Mutta mitä jos vertailua ei tarvitsisi tehdä? Mitä jos rakentaisimme yhteiskunnan uudestaan siihen ajatukseen nojautuen, että jatkossa yhä useampi suomalainen voi sairastua – ja saisi sairastaa – samaan aikaan? Kouluttaisimme ja palkkaisimme lisää sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja hankkisimme lisää hengityskoneita. Elvyttäisimme rakentamalla sairaaloita ja panostaisimme ihmisten terveyteen.
Kalliiksihan se tietysti tulisi – jokainen tehohoitopaikka vaatii usean hoitajan ja lääkärin työpanoksen. Mutta kenties se olisi lopulta halvempaa kuin pitkittyneiden rajoitusten inhimillinen ja taloudellinen hinta.
Yksinyrittäjät roikkuvat jatkuvassa löysässä hirressä, ja monilla toivo paremmasta on jo aikaa sitten hiipunut. Juuri kun pienyrittäjä luulee olevansa kuopan pohjalla, joku heittää sinne lapion. Ei yhteiskuntaa voi pyörittää niin, että yrittäjä saa mennä töihin muttei saa vastaanottaa asiakkaita. Ei meidän tule elää niin, että hyvin toimeentulevat perheet ajavat autoillaan mökeilleen etätöihin – pakoon deltavarianttia ja hellettä – samalla kehottaen köyhiä ja yksinäisiä pysymään ypöyksin.
Kun minä tilaan ruoat kotiovelleni, joku toinen joutuu kaupassa keräämään minun ostokseni oman terveytensä uhalla.
Tauti on tappava. Se on varjostanut valoisia ja syventänyt synkkiä hetkiämme jo pitkään. Mutta kuinka monta kuukautta jaksamme vielä elää niin, ettemme saa halata sukulaisiamme, koskettaa toisiamme tai tavata uusia ihmisiä? Sairaalahoidon hinta on helppo laskea. Mutta myös pehmeiden arvojen laiminlyönti voi tulla yllättävän kalliiksi.
Miten mittaamme sen, että riistämme nuorilta heidän parhaat vuotensa? Kuinka ihmiset voivat löytää parisuhteen ja rakkauden, jos huominen on vain uusi eilinen eikä uusiin ihmisiin voi tutustua? Mitä lasten kehitykselle tekee se, että vauvat ja taaperot eivät näe hymyileviä kasvoja vaan ainoastaan etäisiä maskeihin verhottuja pelokkaita hahmoja? Emme voi elää näin päiviemme loppuun saakka.
Parannetaan terveydenhuollon kantokykyä sairaaloiden ja teho-osastojen kapasiteettia kasvattamalla. Silloin yhteiskuntaa ei tarvitse pandemioiden takia sulkea. Elvytetään panostamalla ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Kun tästä kaikesta viimein selvitään, tuskin sairaalat, lääkärit ja hoitajat turhiksi jäävät. Eivät kai ihmiset koskaan voi olla liian terveitä?
FM,VTM Joona Räsänen on bioetiikan ja yhteiskuntafilosofian väitöskirjatutkija Oslon yliopistossa.