Saako eläinten kohtelua verrata keskitysleireihin?

Vaaleansinisen taivaan alla, kellanvihreillä vesillä hän tunsi kaikesta huolimatta tavanomaista vähemmän syyllisyyttä. Linnut olivat julistaneet uuden päivän kuin luomisen aamun. Lämmin tuuli toi metsän tuoksua ja hotelleissa valmistuvan ruuan hajuja. Herman kuvitteli kuulevansa kanan tai ankan äännähdyksen. Jossain keskellä tätä ihanaa kesäaamua teurastettiin siipikarjaa; Treblinka oli kaikkialla.

(Isaac Bashevis Singer, Vihassa ja rakkaudessa [1991/1966])

Kari Kuula kirjoitti Kirkko ja kaupunki -lehteen kolumnin, jossa hän pohti hyvin kriittisesti eläinten tehotuotannon moraalia. Kirjoituksesta nousi kohu ja kohua ovat seuranneet monet Kuulan tekstiä ja sen seurauksia ruotineet jutut. Etiikka.fi:ssä julkaistuissa, Kuulan tekstiä käsittelevissä kirjoituksissa on pohdittu erityisesti hänen käyttämäänsä holokaustivertausta. Ihmisten ja eläinten väliseen erontekoon erikoistuneelle eläintutkijalle kohun aihe ei tullut yllätyksenä. Ihmisten ja (muiden) eläinten kaltoinkohtelun rinnastaminen herättää jatkuvasti keskustelua, sillä ihmisen ja eläimen erottaminen toisistaan kuuluu kulttuurimme perusjakoihin. Erottelua on toisinaan nimitetty jopa yhdeksi länsimaisen filosofian sinnikkäimmistä pyrkimyksistä.

Kulttuurissamme ihmisen ja eläimen välisellä eronteolla on aivan erityinen sija. Tiedämme paremmin kuin koskaan aiemmin, että ihminen on eläin, yksi eläinlajeista. Silti yhteiskuntamme perustuu ihmisen erottamiselle kaikista muista lajeista. ”Muita” eli eläimiä voi metsästää, ihmisiä murhataan. Eläimiä voi syödä, ihmisiä ei – tai tätä kutsutaan kannibalismiksi. Tätä piirrettämme vetää ehdoton, ylittämätön raja meidän ja muiden eläinlajien välille, voi nimittää antroposentrismiksi eli ihmiskeskeisyydeksi. Englanninkielisissä maissa puhutaan paljon myös ihmis-ekseptionalismista (human exceptionalism), eli uskosta ihmisen muita lajeja ylempään asemaan. 

Miksi ihmisen ja (muiden) eläinten erottaminen toisistaan on koettu näin tärkeäksi? Miksi emme eron korostamisen sijaan painota esimerkiksi kykyjemme yhtäläisyyksiä muiden lajien vastaaviin? Vastaus ei ole yksinkertainen.Kyse on historiallisesti elävästä ja muuntuvasta, myös uskonnollisten maailmankuvien mukaan vaihtelevasta ilmiöstä. Ihmisen laadullisella erottamisella kaikista muista eläimistä voidaan ajassamme ja yhteiskunnassamme nähdä ainakin neljä keskeistä merkitystä:

  • Ihmisen identiteetin määrittäminen.
  • Ihmisten suojeleminen hyväksikäytöltä.
  • Sosiaalinen kontrolli ja hierarkiat.
  • Eläinten hyväksikäytön mahdollistaminen.

Identiteetissä on kyse siitä, että ihmisen minäkuva ihmisenä rakentuu erona toiseen, alempaan, elämisen muotoon. Samalla tavoin mieheys on määrittynyt erona naiseen. Ihminen on sitä, mitä eläimeltä puuttuu. Miehen ja naisen välistä eroa ja etenkin sen hierarkkisuutta on kuitenkin purettu jo pitkälle. Naisiin ja miehiin kytketyt ominaisuudet ovat muuttuneet ja niin sukupuolijaon dikotomisuus kuin sen hierarkkisuus on vakavasti kyseenalaistettu. Ihmisen ja muiden eläinten kohdalla tätä keskustelua käydään nyt.

Toisaalta ihminen–eläin-eron purkamisen on pelätty johtavan eläimellistävään ja julmaan ihmiskuvaan, yleisiä ja yhtäläisiä ihmisoikeuksia edeltävään aikaan. Ihmisen ehdottoman eron eläimistä on nähty suojelevan ihmisiä hyväksikäytöltä. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistusta pidetään osana toisen maailmansodan jälkeistä pyrkimystä estää holokaustin kaltaiset hirmuteot jatkossa. Ihminen–eläin-erottelulla on määritelty ihmisen erityisarvo ja rajattu moraalisen osallisuuden piiri. Ihmisoikeudet on määritelty, jotta yhdenkään ihmisen oikeuksia ei voitaisi kiistää. Tähän rakennelmaan on kuitenkin kytkeytynyt ajatus, että ketkään muut eivät ole olennaisella tavalla moraalisesti merkityksellisiä, ettei kenenkään muu kärsimystä ja tuhoamista voi edes verrata ihmisiin kuuluvan kärsimykseen. 

Voidaan kuitenkin myös kysyä, onko ihmisoikeuksien määrittely ollut tehokkain mahdollinen keino estää ihmisiin kohdistuvaa julmuutta. Voisiko erilainen suhtautuminen kaikkiin tunteviin eläviin olentoihin viedä meitä jopa lähemmäs myös ihmisoikeuksien toteutumista? Olisimmeko eettisesti kestävämmällä pohjalla, jos lähtisimme siitä, että meidän tulisi välttää kaiken tuskan ja kärsimyksen aiheuttamista? Siis aivan kaikille: toista uskontoa edustaville, sodan aikaisille vihollisille, terroristeille, rikollisille. Ja toiseen lajiin kuuluville.

Koska ihminen–eläin-ero on hierarkkinen ja laadullinen, se toimii sosiaalisen kontrollin ja vallan välineenä. Eläimellisyyden ja eläimen kautta määritetään toivottavaa, sopivaa ja ”sivistynyttä” ihmisyyttä. Koska eläin määritetään alemmaksi ja alempiarvoiseksi ja toisaalta tietyt ihmisillekin kuuluvat piirteet eläimellisemmiksi kuin toiset, ”täysi ihmisyys” näyttää kuuluvan tietyille ihmisille enemmän kuin toisille. Tietyiltä ihmisryhmiltä puuttuu ominaisuuksia, jotka toistuvasti esitetään ihmisen erityisaseman takaajana: esimerkiksi puhekyky tai älykkyys. Ihminen–eläin-erottelu myös mahdollistaa eläinten hyväksikäytön. Voimme esimerkiksi jalostaa eläimen niin nopeakasvuisiksi, että voimme teurastaa ne hyvin nuorina, jopa poikasiässä, kasvattaa niitä pienissä häkeissä ja tappaa ne käyttäen esimerkiksi tukahtumisen tunteen aiheuttavaa kaasua.

Käytännössä eläimen käsite merkitseekin ensisijaisesti ihmistä alempaa, moraalisesti merkityksetöntä elävää olentoa – mitä hyvänsä elävää olentoa, joka ei ole (täysin) ihminen, tai ihmisen aseman arvoinen. Tämän vuoksi eläimellistäminen on erittäin voimallinen keino myös toisten ihmisten hyväksikäytössä. Eläimellistämistä on käytetty historiassamme toistuvasti, orjuudesta sodan aikaiseen vihollisten nimeämiseen, naisten ja vammaisten alistamisesta juutalaisten kuvaamiseen Natsi-Saksassa. Tiedämme mitä halutaan viestiä, kun Persianlahden sodan aikana Saddam Husseinia nimitettiin yhdysvaltalaismediassa rotaksi tai kun yhdysvaltalaissotilaalla luki toisen maailmansodan aikana kypärässään ”rodent exterminator” (jyrsijöiden tuhoaja) hänen valmistautuessaan Iwo Jiman taisteluun. 

Eläimeksi nimeäminen tarkoittaa lupaa ”kohdella kuin eläintä”. Paljon vaikeampi kysymys on, miksi eläimiksi luettuja saisi kohdella ”kuin eläintä”. Mikäli ihminen–eläin-erottelua horjutetaan, meidän on harkittava eläinten hyväksikäytön oikeutus tapaus tapaukselta uudelleen. Ihmisen ja eläimen välistä erottelua ylläpitävien tekijöiden voi nähdä epäsuorasti ylläpitävän myös ihmisten välisiä hierarkioita, vaikka eron esitetään usein toimivan juuri päinvastoin – ihmisten välistä tasa-arvoa parantaen. Mikäli eläimeksi nimeäminen ei tarkoittaisi lupaa kohdella hyväksikäyttää ja tappaa, eläimellistäminen ei toimisi näiden toimien oikeuttajana. 

Aiemmin tässä blogissa Jaakko Nevasto kirjoitti, että tehotuotannon ja keskitysleirien vertaus on sopimaton, sillä toisen toiminnon päämäärä on legitiimi – ruuan tuottaminen – kun taas toisen ei. ”Karjatilat ja keskitysleirit eivät ole molemmat vastauksia legitiimeihin tarpeisiin; vain karjatilat ovat”, Nevasto kirjoittaa. Tällä tavoin verraten keskitysleirejä ja tehotuotantoa voidaan pitää olennaisesti erilaisena asiana. Ilmiöillä on kuitenkin useita puolia. Voimme tarkastella niitä esimerkkeinä siitä, miten tuntevien olentojen itseisarvon kiistäminen ja heidän yksilöllisyytensä hävittäminen mahdollistavat heidän hyväksikäyttönsä ja tuhoamisensa. Tai voimme tutkia sitä, miten natsi-Saksa otti käyttöönsä teollisia ratkaisuja, joita etenkin Yhdysvalloissa oli kehitetty eläinten uudenaikaiseen tehotuotantoon ja massateurastamiseen. Näitä yhteyksiä on tutkinut erityisesti historioitsija Charles Patterson teoksessaan Eternal Treblinka: Our Treatment of Animals and the Holocaust (2001).

Pattersonin kirjan nimi lainaa tekstini alussa siteeraamaani Isaac Bashevis Singeriä. Singer oli puolanjuutalainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1978. Singer on kuuluisimpia eläinten kohtelua ja keskitysleirejä verranneita kirjoittajia. Nämä vertaukset esiintyvät monissa hänen teksteissään, jotka käsittelevät usein keskitysleirikokemuksia. Kuuluisin virke lienee novellista The Letter Writer (1968): “suhteessa eläimiin kaikki ihmiset ovat natseja; eläinten Treblinka on ikuinen” (“In relation to animals, all people are Nazis; for the animals, it is an eternal Treblinka”). 

Singer myös itse ryhtyi kasvissyöjäksi. Kun häneltä tiedusteltiin, oliko hän ryhtynyt vegetaristiksi terveytensä tähden, hän antoi kuuluisan vastauksensa: ”Ei, tein sen kananpoikien terveyden tähden.” Hän ei halunnut olla osa eläinten ikuista Treblinkaa. Kari Kuula esitti meille saman rohkean kysymyksen: haluammeko me osallistua tähän eläinten kohteluun: ”Miten [kristitty] voi hyvillä mielin kiittää Jumalaa kanaviillokistaan, kun tietää piinakertomuksen sen taustalla?” 

YTT Salla Tuomivaara on sosiologi, joka työskentelee Turun yliopistossa post doc -tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Voiko eläintä kertoa? Eläinten käsitteellistämisen haasteet tieteissä ja taiteissa. Tuomivaara on myös Kriittisen eläintutkimuksen verkosto ry:n puheenjohtaja.

12 kommenttia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *