Pressiklubi ja julkisen järjenkäytön näivettyminen

82 kommenttia

Ylen päätös korvata vuodesta 2005 pyörinyt Pressiklubi uudella Sannikka & Ukkola –ohjelmalla on herättänyt keskustelua ajankohtaisohjelmien tulevaisuudesta ja tilasta. Ensimmäinen väittely saatiin tosin jo aikaan sosiaalisen median etiikasta, kun Yle päätti siirtää Pressiklubin Facebook- ja Twitter-sivut (ja käyttäjät) uuden ohjelman alaisuuteen. Ylen toimintaympäristön ja sosiaalisen median päällikkö Tuija Aalto perusteli ratkaisua “broadcast-ajattelutavalla”, jossa yleisön ajatellaan sitoutuvan ensisijaisesti ohjelmaslottiin.

Vaikka Pressiklubi ei kenties viimeisinä vuosinaan ollut yhteiskunnallinen ohjelma, johon Timo Harakan (2005–07) ja Ruben Stillerin (2009–17) aikakaudella oli totuttu, yksi asia on selvä: Sannikka & Ukkola on lähtökohdiltaan hyvin erilainen ohjelma, ainakin kahdesta syystä.

Ensinnäkin: Pressiklubi oli mediakriittinen ohjelma. Sen teemana olivat – ainakin alkuvaiheissa – journalistiset kehystykset, näkökulmat ja valinnat. Kyse ei siis ollut Ylen luovien sisältöjen johtajan Ville Vilénin (IS, tv-lehti 14.9.2018) kuvaamista ”asia- ja faktapainotteisista keskusteluohjelmista”, joiden joukkoon hän laskee Sannikka & Ukkolan lisäksi A-studion, Puoli seitsemän ja Arto Nybergin kaltaiset ohjelmat. Pressiklubissa kysyttiin, miksi ilmiöstä kirjoitetaan tai kerrotaan tietyllä tavalla, kenen ääni julkisuudessa kuuluu ja mistä meidän pitäisi puhua.

Toisin kuin Pressiklubi, Sannikka & Ukkola suhtautuu yhteiskunnalliseen keskusteluun normatiivisesti: tekijöitä ohjaa analyysi siitä, mikä yhteiskunnallista keskustelua vaivaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. Maria Ainamo-McDonaldin Ylen verkkosivuille kirjoittaman esittelyn (23.8.2018) mukaan ohjelma pyrkii ”parantamaan suomalaista keskustelukulttuuria”. Ylen mukaan ”S&U:ssa räjäytetään poterot ja tuodaan ihmiset yhteen keskustelemaan vaikeistakin aiheista.”

Sanna Ukkola jatkoi analyysia Helsingin Sanomien haastattelussa (14.9.2018), jossa hän totesi olevansa kyllästynyt ”räyhäämiseen, tahallaan väärin ymmärtämiseen, stigmatisointiin, some-kohuihin.”

Tätä taustaa vasten oli kenties yllättävää, että kahden ensimmäisen ohjelman päävieraiksi valikoituivat nimenomaan kohuvieraat: ihmisroska-kommentillaan kohahduttanut kaupunginvaltuutettu ja entinen Pihlajalinnan toimitusjohtaja Riikka Moilanen sekä seksuaalista häirintää kouluruokaan verrannut rehtori Tuomo Pesonen.

Uuden elementin ohjelmaan toi kolmen ”mielipidevaikuttajan” raati, jonka tehtäväksi jäi kommentoida päähaastateltavan suoritusta. Ensimmäisessä ohjelmassa raati istui takahuoneessa ja sai etäohjata päähaastateltavan istuinta onnistumisen merkiksi ylös tai alas. Toisessa ohjelmassa etäohjattavasta tuolista oli kuitenkin jo luovuttu.

Uutuuksien taustalla on ainakin kolme suomalaisen mediakentän tendenssiä: konsensushakuisuus, vuoden 2015 vaaleista alkunsa saanut kritiikki ”kuplautumista” kohtaan sekä Atte Jääskeläisen päätoimittajakaudella yleistynyt ratkaisukeskeinen journalismi. Konsensus- ja ratkaisukeskeisyys oli erityisen ilmeistä ohjelman ”sovinto-osiossa”, jossa Jussi Halla-ahon (ps.) ja Li Anderssonin (vas.) tehtäväksi asetettiin yhteisen näkemyksen löytäminen maahanmuutosta.

Toinen tekijä, joka erottaa Sannikka & Ukkolan edeltäjästään, on filosofinen. Väitän, että Sannikka & Ukkola on malliesimerkki Immanuel Kantin julkiseksi järjenkäytöksi nimittämän liberaalin periaatteen kriisistä.

Julkisuuden muutos: salongeista A2-iltaan

Kant (1724–1804) kirjoitti olosuhteissa, joissa Euroopan absolutistiset monarkiat olivat alkaneet murentua ja tasavaltalaisaate nosti päätään. Sanan- ja lehdistönvapaus oli edelleen rajoitettua, mutta ajatus kirjallisesta julkisuudesta oli muodostunut ranskalaisen ja saksalaisen kielialueen salongeissa ja seuroissa.

Historioitsija Reinhart Koselleck esitti jo vuoden 1959 teoksessaan Kritik und Krise, että tästä julkisuudesta erityisen teki sen periaatteellinen tasa-arvoisuus ja vapaus esivallan valvonnasta: salongit ja seurat olivat paikkoja, joissa porvaristo ja aatelisto kohtasivat toisensa tasavertaisena ja pystyivät kyseenalaistamaan poliittisia ja sosiaalisia kehityksiä ilman välitöntä uhkaa. Mutta tasavertaisuus edellytti, että keskustelijat luopuvat tavanomaisista erityisintresseistään kuten vetoamisesta säätytaustaan tai ammattiin.

Tätä periaatetta Kant kutsui julkiseksi järjenkäytöksi. Kyse ei ollut vain julkisuudessa toteutuvasta vaikuttamisesta – monet salongit kokoontuivat ”yksityisissä” tiloissa – vaan ennen kaikkea yksityis- ja erityisintressien kritiikistä. Käyttäessään julkista järkeä ihminen ei Kantin mukaan esiinny toimensa tai asemansa edustajana vaan oppineena. Toisin kuin virkamies tai sotilas, oppinut ei voi vedota ulkoisiin vaatimuksiin tai ylempään auktoriteettiin vaan ainoastaan järkeensä.

Ja tätä Kantille oli valistus: vapautumista niistä tekijöistä, jotka estävät meitä käyttämästä järkeämme itsenäisesti – eli julkisesti.

Jürgen Habermas esitti klassikkoteoksessaan Julkisuuden rakennemuutos (1962) varsin pessimistisen näkemyksen julkisen järjenkäytön tilasta. Hänen mukaansa kulttuuriteollisuuden nousu sekä median kaupallistuminen ja muuttuminen erityisintressien pelikentäksi oli merkinnyt liberaalin julkisuuden hidasta näivettymistä.

Kriittisen julkisuuden tilalle oli tullut manipulatiivinen julkisuus, jossa yksityisintressit pyrkivät esiintymään yleisen edun nimissä.

Habermasin mukaan osa intressivetoisen julkisuuden kehitystä oli sen muuttuminen symboliseksi. Tällä hän tarkoitti kehitystä, jossa argumenttien tai mielipiteiden koettelun sijaan julkisuuden tärkeimmäksi tehtäväksi nousee representaatio, esittäminen: yhteiskunnallinen keskustelu jäsentyy ennen kaikkea intressi- ja viiteryhmien tai erilaisten identiteettien tunnistamisen ympärille.

Tällaista käsitystä julkisuudesta edustavat vaikkapa Ylen A2-illat. Kun puheena on vaikkapa tietty yhteiskunnallinen uudistus, on tärkeää koota studioon mahdollisimman laaja joukko eri intressiryhmiä. Kun keskustellaan sukupuolineutraalista avioliitosta, on tärkeää päästää ääneen myös ne, joita uudistus henkilökohtaisesti loukkaa.

Olisi houkuttelevaa esittää vahvempaa asiantuntijajulkisuutta vastauksena liberaalin julkisuuden kriisiin. Mutta asiantuntijuus tai ”mielipidejohtajuus” on oikeaa ja väärää koskevissa kysymyksissä vähintään yhtä ongelmallista kuin intressiryhmien valta. Useimmiten kyse on puhtaan teknisestä tai instrumentaalisesta politiikkakäsityksestä, jossa yhteiskunnan ajatellaan olevan yrityksen kaltainen toimija, jonka päämäärä on ennalta asetettu.

Minusta näyttää, että Pressiklubi oli viimeinen suomalainen tv-ohjelma, joka jollain tavalla heijasteli liberaalin julkisuuden keskeisintä periaatetta, julkisen järjenkäytön ideaa. Se oli viimeisiä ohjelmia, joissa äänessä eivät olleet vain poliitikot tai asiantuntijat, yritysjohtajat tai erityisryhmät. Sen vierasvalintoja ei ohjannut vain edustuksellisuus tai vastakkainasettelu vaan kyky debatointiin ja totunnaisten kantojen haastamiseen.

Pressiklubi oli kiinnostunut kertomuksista, mutta useimmiten kriittisen katseen läpi: ohjelmassa ymmärrettiin, että henkilökohtaisimmatkin selviytymistarinat ovat yhdenlaisia kehystyksiä, joita medialla on valta vahvistaa tai heikentää.

Ennen kaikkea Pressiklubin tekijöillä ei ollut ainakaan julkilausuttua analyysia yhteiskunnallisen keskustelun ongelmista tai ideaaleista. Ne olivat ohjelman aihe.

Lohduttavaa on, että julkisen järjen periaate elää kuitenkin myös perinteisessä mediassa, radion Pyöreän pöydän tai Kulttuuricocktailin kaltaisissa ohjelmissa. Ja onhan voimistuva podcast-kulttuuri eräänlainen jatke liberaalin julkisuuden alkupisteelle, kirjallisille salongeille.

82 kommenttia

  51. Mark Andersson

    Ei Pressiklubi kovinkaan mediakriittinen ollut, mieluumminkin se oli keskinäisen kehun kerho. Silti aivan toista luokkaa (vielä viime vuonna) kuin S&U -show, joka puristaa sitä trendikkyyden mailaa niin maan prkleesti.

    Aikanaan todellinen mediakriittinen ohjelma oli Maailma sanojen vankina. Ja siitä on aikaa, kun Ylessä suostuttiin jopa itsekritiikkiin (muut mediat eivät kyllä ole pätkääkään parempia tässä suhteessa).

    Vastaa ↓

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *