Peli on pelattu

Pelialan on jo pitkään arvioitu olevan Suomen talouden uusi toivo, ja alalta löytyykin viime vuosilta esimerkkejä suomalaisyhtiöiden loistavasta kansainvälisestä menestyksestä.

Ylen uutissivuilla arvellaan tänään, että peliala ”vetää Suomen suosta” taloutta mullistavalla tavalla.

Yle 26.6.2014
Yle 26.6.2014

Koulutus ja tutkimus yrittävät pysyä perässä, koska pelialalle tietenkin tarvitaan uusia ”huippuosaajia”. Esimerkiksi Jyväskylän yliopistoon perustettiin vuonna 2014 pelitutkimuksen ”huippuosaamiskeskus”.

Peliin ja pelaamiseen liittyvä kielenkäyttö on nopeasti levinnyt varsinaisen pelien kehittämisen ulkopuolelle. Moni inhimillisen toiminnan ulottuvuus nähdään pelin kaltaisena – eli ”pelillistetään”, kuten nykyisin osataan sanoa. ”Avainpelaajista” ja ”kukoistussyötöistä” puhutaan muuallakin kuin jalkapallokentillä tai jääkiekkokaukaloissa.

Nykyistä mediavirtaa seuraava saattaakin jo kokea lähes kaiken olevan peliä. Mikä tahansa inhimillinen voidaan jäsentää peliksi. Koska peliala kasvaa lupaavasti, miltei mistä tahansa löytyy myös taloudellista potentiaalia.

Pelimetafora ja sen rajat

1900-luvun merkittävin filosofi Ludwig Wittgenstein puhui kielipeleistä. Tällä metaforalla hän tarkoitti sitä, että kielen merkitykset perustuvat säännönmukaisiin – joskin historiallisesti muuttuviin – inhimillisen toiminnan tapoihin.

Aivan kuten shakkia voidaan pelata vain tekemällä sääntöjen mukaisia siirtoja, kieltä voidaan merkityksellisesti käyttää vain jonkin – toki muuttuvan – sääntöjärjestelmän puitteissa. Pelin pelaaminen toisaalta muokkaa sääntöjä kaiken aikaa.

Kielipelimetafora toimii, koska kaikki maailmassa ei ole peliä. Kieltä on järkevää verrata peliin, koska on myös asioita, jotka eivät luontevasti ”pelillisty”.

Sama pätee muihinkin pelin käsitettä hyödyntäviin ideoihin, kuten talous- ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden suosimaan peliteoriaan ja Jaakko Hintikan kehittämään peliteoreettiseen semantiikkaan.

Peli on hyvä metafora kielelle (tai taloudelle) mutta huono metafora kaikelle inhimilliselle toiminnalle.

Kaikki ei voi olla peliä

Pelillistymisen ilmiö on paljon laajempi ja monitahoisempi kuin esimerkiksi tietokone- tai älypuhelinpelien pelaajissaan kehittämä riippuvuus (johon pelien kehittäjät tietysti pyrkivätkin). Se on myös laajempi kuin esimerkiksi patologinen rahapeliriippuvuus, joka saattaa tuhota perheitä, taloja ja elämiä.

Pelillistyminen koskee koko yhteiskuntaa ja elämänmuotoamme.

Pelaamme jatkuvasti, tahdoimmepa tai emme, erilaisia pelejä paitsi taloudessa myös esimerkiksi työelämässä – ehkä erityisesti akateemisessa maailmassa – ja ihmissuhteissakin.

Ei ole selvää, että tämä elämän pelillistyminen olisi ainakaan yksinomaan hyvä asia tai että nämä käytäntömme paranisivat pelillistämällä. Kaiken ei ehkä myöskään pitäisi sallia muuttuvan peliksi.

Vaarana elämän muuttumisessa peleiksi on kaiken inhimillisen välineellistyminen palvelemaan… niin, mitä? Itsekästä pelissä voittamista? Seuraavalle tasolle selviytymistä?

Jos kaikki on peliä, pelin käsite katoaa. Pelaaminen edellyttää, että pelillä voidaan saavuttaa tulos – kenties rahapalkinto, onnellisen hetken kokemus tai mikä tahansa – joka itse ei (enää) ole peliä.

Peli-intoilijoidenkin intressissä on hillitä yli-innokasta koko inhimillisen todellisuuden pelillistämistä.

FT Sami Pihlström on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja ja uskonnonfilosofian professori. Hänen tutkimuskohteitaan ovat mm. realismin ongelma, tieteidenvälisyys, pragmatismi ja pragmatistinen uskonnonfilosofia sekä etiikka inhimillisen todellisuuden ja kokemuksen jäsentäjänä.

6 kommenttia

  1. Lauri Järvilehto

    Professori Pihlströmin käsitys peleistä vaikuttaa jääneen tässä nähdäkseni vähän ohueksi. Pelihän on paljon kompleksisempi tapahtuma kuin sääntöjen mukaan tapahtuva palkinnon tavoittelu. Jos peli tulkitaan näin wittgensteinilais-nashilaisittain, niin olen toki johtopäätöksestä pitkälti samaa mieltä.

    Pelit käsittävät kuitenkin paljon laajemman kokemuskentän, joka linkkaa läheisesti esimerkiksi sisäisen motivaation avainkäsitteisiin. Oikein tehty pelillistäminenhän voi tehdä sinänsä puuduttavasta ja raskaasta aktiviteetista palkitsevan.

    Pelitutkija Jane McGonigalilla on aiheesta aika hyvää pohdintaa teoksessaan Reality is Broken. McGonigalin mukaan ihmiset pakenevat peleihin juuri siitä syystä, että emme osaa johtaa todellisia yhteiskuntarakenteita niin, että ihmisillä olisi hyvä olla.

    Niin pelit kuin arkikin voivat tyydyttää sisäisen motivaation perustarpeet autonomian, kompetenssin ja yhteyden toisiin. Sisäisen motivaation keskeinen tutkija, professori Richard Ryan esittää kuitenkin yhdessä Scott Rigbyn kanssa, että pelit tekevät sen huomattavan paljon tehokkaammin, ennustettavammin ja useammin.

    Jos pelit auttavat siis tyydyttämään sisäistä motivaatiota ylläpitäviä psykologisia perustarpeita, niissä on paljon potentiaalia aidon hyvinvoinnin lisäämiseksi. (Sisäisen motivaation ja hyvinvoinnin välisestä yhteydestä on näyttöä tuhansien tutkimuspaperien verran.)

    Pelillistämisessä on paljon potentiaalia esimerkiksi oppimisen tai suorittavan työn ihhimillistämisessä. Perusajatuksesta olen kyllä samaa mieltä, eli ihan kaikkea ei tietenkään voi pelillistää.

  2. Henrik Rydenfelt

    Lyhyessä tekstissä ei tietysti voi kaikkea sanoa, mutta Sami esittää tärkeän huomion pelaamisen rajoista. Aika monesti peli kääntyy itseisarvoksi – unohdetaan alkuperäiset tavoitteet. (Kyse ei ole ainostaan tietokoneaddiktiosta. Mieti vaikka politiikkaa tai muuta päätöksentekoa.) Sama koskee nyttemmin pelillisyyttä, joka tavoitellaan sellaisenaan. Kommenteissasi Lauri puhut nimenomaan tavoitteista, joita pelillä voi olla sen ulkopuolella. Sinulla nämä pelin ulkopuolella olevat tavoitteet eivät ole päässeet unohtumaan, ja niitä onkin koko ajan syytä korostaa. Muuten ollaan vain matkalla seuraavalle tasolle, kuten Sami osuvasti muotoili.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.