Natsilippu vai tuhat sanaa

Helsingin käräjäoikeuden taannoisen tuomion mukaan hakaristilippujen liehuttaminen mielenosoituksessa ei ollut laissa kiellettyä kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Mikäli tuomio jää voimaan, saamme varmaan jatkossakin seurata natsien lippukulkueita.

Jos joku huutaa mielenosoituksessa, että tappakaa homot ja juutalaiset, hän voi saada tuomion. Jos sama henkilö kantaa kulkueessa hakaristilippua, johon historia on kirjoittanut selkeän ajatuksen näiden ihmisryhmien tuhoamisesta, oikeus ei näköjään löydä perusteita tuomiolle.

Lipun edustamien asioiden sanallinen viestiminen on siis kielletty, mutta itse lipun liehuttaminen sallittu. Miten paradoksi on mahdollinen?

Helsingin käräjäoikeus nojautuu laintulkinnassaan muun muassa siihen, ettei hakaristilippua ole erikseen kielletty Suomessa. Oikeuden ratkaisua voi ymmärtää myös siitä näkökulmasta, että sanan- ja ilmaisunvapauteen puuttumisen kynnyksen pitää olla korkea. Se on oikeusvaltion ja demokraattisen yhteiskunnan yksi kulmakivi.

Käräjäoikeus toteaa tuomionsa perusteluissa, ettei hakaristilippu antanut juuri tässä kontekstissa kansanryhmää uhkaavaa tai solvaavaa viestiä:

”Näin ollen vastaajien ei ole näytetty levittäneen yleisön keskuuteen mielipidettä tai viestiä, jolla olisi uhattu ja solvattu eri maahanmuuttajaryhmiä taikka väitetty näiden olevan alempiarvoisia suomalaisen yhteiskunnan kantaväestön kanssa. Asiassa ei myöskään ole näytetty, että hakaristilippu antaisi uhkaavan ja solvaavan viestin liittyen maahanmuuton vastustamiseen.”

Lippu ei kuitenkaan ole vain värillinen pala kangasta. Se on ennen kaikkea viestintää. Lipun sanoma voi olla jopa paljon voimakkaampi kuin sen edustamien asioiden ilmaiseminen sanoilla. Esimerkiksi Suomen lippu symboloi ja ylevöittää kansakuntaa ja sen historiaa tavalla, jota pelkin sanoin on usein mahdoton tavoittaa. Lippu viestii väkevästi ja tunnepitoisesti. Juuri siksi vanhan vallan liput poltetaan ja uuden vallan liput vedetään korkeimpiin salkoihin. 

Oikeuden päätös heijastaa ajattelutapaa, jossa sanat ajavat visuaalisten viestien ja niihin latautuneiden symbolisten merkitysten edelle. Vaikka julkisuus ja viestintä ovat monin tavoin visuaalista ja symbolista, oikeus olisi nähtävästi edelleen tarvinnut loukkaavia ja uhkaavia sanoja tuomionsa perusteiksi.

Hakaristilippujen salliminen nostattaa kysymyksen siitä, miten oikeusistuimet ylipäätään tulkitsevat tapausten viestinnälliset ulottuvuudet. Kuinka paljon ne ymmärtävät viestinnäksi muutkin kuin sanoin ilmaistut merkitykset? Millaiseksi viestinnäksi ne ymmärretään? Millainen on tuomioistuinten symbolisten merkitysten taju ja käsitys viestinnästä nykyisessä mediayhteiskunnassa?

Valtakunnansyyttäjä ilmoitti vievänsä tapauksen hovioikeuden ratkaistavaksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *