Viihdekirjallinen journalismi ja hellät tunteet

Kuulostaako tämäntyyppinen tarinanpunonta tutulta:

“Metsäautotie on luminen. Aurinko paistaa hakkuuaukion takaa. Täältä, syvältä metsästä Keski-Suomesta, poliisi löysi 31-vuotiaan Petrin ruumiin 28. tammikuuta. […] Petri oli lapsena lahjakas jääkiekkoilija ja innokas metsämies. Tuli kutsu maajoukkueleirillekin, mutta Petristä ei tullut jääkiekkoilijaa vaan narkomaani ja diileri.”

Katkelma on 18.4.2014 Helsingin Sanomien kotimaan osaston uutisesta Huumeet veivät Petrin. Tiivistelmän mukaan uutinen koskee murhatutkimuksen etenemistä. Uutisessa seikkailee huonoille teille joutunut Petri, ja kerronnassa käytetään paljon Petrin äidin näkökulmaa.

Kioskivallankumous

Mistä lähtien murhauutisoinnin tarkoituksena on ollut itkettää lukijoita?

Sanomalehtijournalismissa on käynnissä kerronnallinen vallankumous, jolla on vakavia seuraamuksia.

Tyylittelevää raportointia kutsutaan narratiiviseksi journalismiksi. Sen käyttöön kannustetaan alan koulutuksessa sumeilematta, oli juttulaji mikä tahansa – sentimentaalisia yksilökertomuksia nimittäin klikataan.

Jälki on kuitenkin usein luvattoman huonoa.

Yhdysvalloissa kaunokirjallisten keinojen ja journalismin liitolla on pitkät perinteet. Suomessa perinteen puuttuminen ja kritiikitön suhtautuminen tarinallistamiseen johtavat jatkuvasti irvokkaisiin ylilyönteihin. Teksti on täynnä maneereja, vaikka aiheet ovat usein kipeitä ja henkilökohtaisia.

Jani Kaaron reportaasilla Hitunen toivoa – Bulevardilla surmattujen omaisen tarina (19.4.2014) on 7 400 Facebook-suosittelijaa. Kirjoittaja sukeltaa heti jutun alussa suoraan traumatisoituneen ihmisen tajuntaan kaikkitietävän kertojan röyhkeydellä:

“Kaksi hiljaista poliisia ovensuussa. Katseet, jotka kertoivat jostakin odottamattoman suuresta surusta. Se ja putoamisen tunne, metallinen kivun ja järkytyksen odotus, sen Liisa Ahti siitä muistaa.”

Esimerkiksi Nora Robertsin Harlekiini-pokkarit ja Reginan eroottiset novellit alkavat näin, keskeltä päähenkilön kokemusvirtaa. Tunteista tulee tietoa.

Kotimainen ykkössanomalehdissä viljelty tarinajournalismi ei jaa keinovalikoimaansa korkeakirjallisuuden vaan kioskiviihteen kanssa.

Nyyhkytarinoiden aikaan

Narratiivinen journalismi, sosiaalinen media ja tv-tunnustuksellisuus revittelevät tunteikkaalla yksilön äänellä. Kulttuurimme tarjoaa niin oman kuin toistenkin ihmisten elämän tarinallistamiseen malleja. Ne ovat sekoitus sentimentaalisuutta, autoritäärisyyttä ja yksityisyyttä.

Pitäisikö iloita tästä kollektiivisen empatian aallosta?

Ei varauksetta. Sentimentaalisilla yksilötarinoilla voidaan sumentaa poliittista päätöksentekoa, kun tunteet puhuvat enemmän kuin tilastot. Eikö jo pelkkä sana “tarina” (keskoslapsen, koulukiusatun, omaishoitajan) saa meidät hamuamaan nenäliinapakettia?

FT Maria Mäkelä on yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimusaiheitaan ovat mm. kertomuksen teoria, narratologia sekä realismi kirjallisuudessa ja mediassa. Pian alkavassa Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa Maria tarkastelee kerrontaa ja kokemusten kuvaamista nykymediassa.

Yksi kommentti

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *