Etiikan kolme vaihtoehtoa

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

– Hume, Kant ja pragmatismi

 

Henrik Rydenfelt

2014

 

Mitä tarkoittaa, että joku on oikein tai väärin, hyvää tai pahaa? Ovatko tällaiset normatiiviset kantamme rationaalisesti tai objektiivisesti arvioitavissa? Mitä – jos mitään – voimme sanoa niille, joiden eettiset näkemykset poikkeavat omistamme? Onko tiede arvosidonnaista, ja miten tieteen normit ja arvot sopivat sen tarjoamiin teorioihin maailman luonteesta?

Usein ajatellaan, että esimerkiksi teon oikeus ja vääryys eivät ole samanlaisia havaittavia ominaisuuksia kuin vaikkapa esineen pyöreys tai punainen väri. Oikea, väärä, hyvä ja paha jotenkin poikkeavat tällaisista ominaisuuksista. Monesti ajattelemme, että emme voi havaita, tunnistaa tai mitata oikeaa ja väärää samalla tavoin kuin esimerkiksi muotoa, väriä, kovuutta tai painavuutta.

Kolme vaihtoehtoa

Filosofiassa tämän arkisen erottelun voisi sanoa kärjistyneen. Skottilainen valistusfilosofi David Hume veti jyrkän, suorastaan absoluuttinen kahtiajaon kuvailevien ja normatiivisten (kuten eettisten) väitteiden, ajatusten ja totuuksien välille. Tieteellisen tutkimuksen on viimeistään tästä alkaen ajateltu koskevan sitä, miten asiat ovat – ei sitä, miten niiden tulisi olla.

Näin eettiset kysymykset ovat jääneet tieteen ulkopuolelle. Humen mukaan olemme ”passioidemme orjia”: perustavat normatiiviset näkemyksemme ja toimintamme päämäärät perustuvat haluihin ja toiveisiin ja näin rajautuvat rationaalisen kritiikin ulkopuolelle. Tieteellisen tutkimuksen valossa voimme kritisoida ainoastaan keinoja, joita käytämme tavoitteidemme saavuttamiseksi. Rationaalisuus on luonteeltaan instrumentaalista, välineiden arviointia.

Humen ajatuksia kritisoi saksalainen valistusfilosofi Immanuel Kant. Kantin mukaan ihmistä kyllä houkuttavat erilaiset satunnaiset halut ja toiveet. Mutta ihminen ei ole vain halujensa orja vaan kykeneväinen vapauteen. Kantin mukaan vapaus on autonomiaa, itse säädettyjen moraalisten lakien noudattamista. Meitä yhdistää yksi ja yhteinen järki, jonka valossa jokainen meistä hyväksyisi tietyt moraalisen toiminnan periaatteet.

Normatiivisuuden kysymysten merkittävimmät lähestymistavat nykyfilosofiassa perustuvat tavalla tai toisella Humen tai Kantin ajatuksiin.

On kuitenkin olemassa kolmas vaihtoehto, joka perustuu pragmatismin filosofiseen perinteeseen, erityisesti 1800- ja 1900-luvun taitteessa eläneen amerikkalaisen filosofin, tiedemiehen ja yleisneron Charles Sanders Peircen ajatuksiin.

Peircen ja pragmatismin tarjoamasta näkökulmasta normatiivisten kysymysten ongelmallinen asema nykyfilosofiassa on perustunut tarpeettomiin oletuksiin sitä, mitä tieteellinen tutkimus edellyttää. Oikean ja väärän normatiiviset kysymykset ovat kyllä luonteeltaan erilaisia kuin kysymykset siitä, miten asiat ovat ja eivät ole. Meillä ei silti ole mitään syytä ajatella, ettei normatiivisia kysymyksiä voisi tutkia tieteellisesti.

Humelaisuus ja nykyinen metaetiikka

Nykyfilosofiassa normatiivisuuden ja tieteellisen tutkimuksen välisen suhteen kysymykset kuuluvat lähinnä kielellisen käänteen tuotteena syntyneeseen metaetiikkaan, jonka tutkimuksen keskiössä ovat olleet kysymykset normatiivisen kielenkäytön luonteesta. Mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että joku on oikein tai hyvää? Toise kysymykset ovat liittyneet normatiivisuuden metafysiikkaan. Mitä ovat normatiiviset tosiseikat, ominaisuudet tai asiantilat?

Kysymykset kietoutuvat tietysti yhteen. Moraalirealismin on ajateltu koostuvan kahdesta teesistä. Ensimmäisen, semanttisen teesin mukaan moraaliset väitteet kuvailevat sitä, millä tavoin asiat ovat. Toisen, ontologisen teesin mukaan asiat ovat, kuten ainakin jotkut väitteet esittävät. Moraaliset väitteet siis pyrkivät vastaamaan maailmaa ja maailmassa on jotakin, joka niitä voi myös vastata.

Mutta mitä sellaiset asiat sitten voisivat olla?

Yksi vaihtoehto on, että kyse on perimmiltään samoista tosiasioista kuin niistä, joita tiede tutkii. Moraalirealistit ovat usein pyrkineet palauttamaan normatiiviset käsitteet tai väitteet tavalla tai toisella kuvaileviin käsitteisiin tai väitteisiin. Onkin ajateltu, että ainoa mahdollisuus selvittää normatiivisia kysymyksiä tieteellisesti on ollut redusoida normatiiviset väitteet ja termit sellaisiin väitteisiin ja termeihin, joita nykytieteen voidaan ajatella käsittelevän.

Reduktionistinen projekti on kuitenkin kohdannut suuria ongelmia normatiivisten käsitteiden ja väitteiden erityisluonteen vuoksi. Vaikuttaa siltä, että emme kykene selventämään normatiivisten käsitteiden ja väitteiden merkitystä muiden, kuvailevien käsitteiden ja väitteiden avulla. Lisäksi normatiivisilla väitteillä on erilainen asema toiminnassamme kuin ”kuvailevilla” väitteillä. Humesta alkavassa perinteessä on ajateltu, että normatiiviset väitteet määrittävät tai ilmaisevat toimintamme päämääriä.

Nykyisen metaeettisen keskustelun käynnistänyt G. E. Moore päätyi tämänkaltaisten pohdintojen perusteella esittämään, että moraalisia ominaisuuksia ei voi palauttaa mihinkään muuhun. Mooren mukaan moraaliset ominaisuudet siis kyllä ovat omalla, ei-luonnollisella tavallaan, mutta eivät voi tulla tieteellisen tarkastelun kohteeksi. Mutta tämän käsityksen omat ongelmat ovat ilmeisiä: se esittää, että maailmassa olisi aivan omituisia, ei-luonnollisia ominaisuuksia tai asiantiloja.

Sen sijaan, että normatiiviset väitteet kuvailisivat joko tieteen tutkimia tai sen tutkimuksen ulkopuolelle jääviä ominaisuuksia ja asiantiloja, ekspressivismin mukaan puolestaan normatiiviset väitteet pikemminkin ilmaisevat puhujansa haluja tai tahtotiloja. Nämä väitteet eivät siis pyri kuvailemaan sitä, miten asiat ovat – eivät edes sitä, mitä puhuja tahtoo tai haluaa. Kun joku sanoo ystävällisyyden olevan hyvää, hän ilmaisee myönteisen asenteensa ystävällisyyttä kohtaan.

Ekspressivismin keskeisin ongelma lienee se, ettei se tarjoa meille mahdollisuutta normatiivisten väitteiden rationaaliseen tai tieteelliseen arviointiin. Pidämme monia normatiivisia väitteitä, kuten moraalisia väitteitä, objektiivisina: ajattelemme, että niiden suhteen on löydettävissä yksi, oikea näkökanta. Jos normatiiviset väitteet ilmaisevat halujamme ja mieltymyksiämme, meillä ei ole varsinaista tapaa ratkaista moraalisia konflikteja rationaalisesti.

Nykyisen metaetiikan tähän asti kuvaillut nykysuuntaukset juontavat juurensa tavalla tai toisella Humen ajatteluun. Uskottavin ”humelaisista” vaihtoehdoista on ekspressivismi, jonka mukaan normatiiviset väitteet eivät lainkaan pyri kuvailemaan asiantiloja. Sekin kohtaa omat ongelmansa objektiivisuuden ja yksimielisyyden vaatimusten kohdalla.

Kantilaisuus ja konstruktivismi

Humelaisten vaihtoehtojen ohella voimissaan on myös eettisen teorian kantilainen traditio, jonka edustajat ovat olleet vähemmän innostuneita normatiivisten käsitteiden selventämiseen ja metafysiikan tarkasteluun. Sen sijaan kantilaiset konstruktivistiset moraalifilosofit ovat pyrkineet argumentoimaan, että jotkut eettiset väitteet voivat olla valideja tai päteviä siinä mielessä, että me olemme niistä yksimielisiä.

Konstruktivistien mukaan normatiiviset väitteet eivät kuvaile ominaisuuksia ja asiantiloja; pikemminkin ne esittävät ratkaisuja erilaisiin toiminnan valintatilanteisiin. Tässä suhteessa konstruktivismi onkin lähellä ekspressivismiä. Toisin kuin ekspressivistit, konstruktivistit kuitenkin ajattelevat, että voimme sanoa jotakin myös eettisten väitteiden pitävyydestä vetoamalla yleisyyteen ja yksimielisyyteen.

Mutta mitä syytä meillä on ajatella, että tuollainen yksimielisyys vallitsee tai on saavutettavissa jonkin normatiivisen tai rajatummin eettisen väitteen kohdalla? On epäuskottavaa ajatella, että jokainen ihminen olisi juuri nyt samaa mieltä mistä tahansa väitteestä. Aina löytyy joku, joka on eri mieltä.

Konstruktivistit ovatkin yleensä esittäneet, että olisimme samaa mieltä esimerkiksi tarkan harkinnan jälkeen tai joissakin muissa ihanteellisissa olosuhteissa. Eri käsityksiä näistä olosuhteista on yhtä paljon kuin konstruktivisteja.

Yhteiskuntafilosofian nykyajan klassikko John Rawls argumentoi, että olisimme samaa mieltä tietyistä yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden periaatteista ”tietämättömyyden verhon” takana tuntematta omia intressejämme ja mahdollisuuksiamme kansalaisina. Christine Korsgaard esittää, että olemme kaikki itseämme konstituoivia, itseämme perustavia toimijoita, ja näin perimmiltämme sitoutuneet tiettyihin moraalisiin periaatteisiin. Jürgen Habermas on puolestaan puolustanut demokratiaa argumentoimalla, että kaikki keskustelujen ja viestintätilanteiden osapuolet pyrkivät saavuttamaan yksimielisyyden, ja kuuluvat näin demokratiaa perustavien argumentoinnin ja mielipiteen muodostusta koskevien periaatteiden piiriin.

Mutta miten uskottavaa on, että edes näin rajatuissa olosuhteissa päätyisimme yksimielisyyteen? Konstruktivistien argumentit näyttävät perustuvan käsitteiden määrittelyyn sopivalla tavalla. Esimerkiksi Korsgaardin esittämät toiminnan periaatteet seuraavat yksinkertaisesti valitusta toimijan käsitteestä. Jos ei toimi Korsgaardin ehdottamalla tavalla, ei yksinkertaisesti ole toimija! Samoin Habermas rajaa kommunikaation ja argumentoinnin käsitteitä niin, että toivottu johtopäätös seuraa kuin automaattisesti. Jos et pyri vakuuttamaan vastapuoltasi rauhanomaisen argumentoinnin keinoin, et kommunikoi!

Konstruktivistinen näkemys kohtaa perimmiltään dilemman. Osoittaakseen, että voimme päätyä yksimielisyyteen, se sortuu juuri kuvatulla tavalla helposti pelkkiin käsitteellisiin apuvälineisiin ja kikkoihin. Toinen vaihtoehto on hyväksyä, että yksimielisyys on jokseenkin sattumanvaraista: me vain satumme olemaan yhtä mieltä, nyt ja tässä.

Jäljemmän vaihtoehdon keskeisin kannattaja nykyfilosofiassa on epäilemättä yhdysvaltalainen uuspragmatisti Richard Rorty. Rortyn historisismin ja etnosentrismin mukaan voimme vain tavoitella yksimielisyyttä kulloinkin vallitsevassa tilanteessa ja oman viiteryhmämme sisällä. Meillä ole muuta vaihtoehtoa: meidän on hyväksyttävä, että yhteiskunnallisissa keskustelussa, tieteessä ja taiteessa voimme korkeintaan saavuttaa hetkellisen yhteisymmärryksen. Voimme pyrkiä ainoastaan solidaarisuuteen: yhä laajenevaan yksimielisyyteen ja eri ihmisryhmien tuomiseen mukaan keskusteluun.

On kuitenkin helppo nähdä, kuinka tällainen näkemys monien mielestä ajautuu ongelmalliseen relativismiin.

Konstruktivistien käsitteelliset apuneuvot ja toisaalta historistinen vaihtoehto asettavat kyseenalaiseen valoon paitsi mahdollisuuden saavuttaa jokin pysyvä yksimielisyys normatiivisissa kysymyksissä, myös koko konstruktivistisen ajatuksen väitteiden pitävyydestä nimenomaan yksimielisyytenä. Entä sellaiset ihmiset, jotka eivät välitä koko yksimielisyydestä? Tai sellaiset ihmisryhmät, jotka kyllä pyrkivät yksimielisyyteen – mutta kyseenalaisin keinoin, esimerkiksi väkivallan ja sorron avulla? Miksi heidän tai meidän tulisi pitää yksimielisyyttä väitteiden pitävyyden, validiteetin takeena?

Pragmatismi ja tieteellinen menetelmä

Humelaisen näkökulman ongelma on se, ettei se mahdollista normatiivisten (tai eettisten) kantojen rationaalista kritiikkiä ja tutkimusta – paitsi redusoimalla normatiiviset väitteet epänormatiivisiin, kuvaileviin väitteisiin, jolloin normatiivisuuteen kuuluvat erityispiirteet kuitenkin menetetään.

Kantilainen näkökulma puolestaan pyrkii kyllä tarjoamaan välineitä rationaaliseen arviointiin ja objektiivisuuden saavuttamiseen, mutta törmää hankaluuksiin käytännön toteutuksessa. Ei vaikuta uskottavalta vedota jaettuun inhimilliseen järkeen, joka tarjoaisi toiminnallemme epäämättömiä periaatteita.

Pragmatistinen lähestymistapa voi välttää nämä kilpailijoidensa ongelmat. Sen lähtökohdat ovat monessa suhteessa lähellä ekspressivismiä. Todellisuuden kuvailun sijasta pragmatismi korostaa väitteidemme ja ajatustemme merkitystä käytännön toiminnassa.

Nykypragmatisti Huw Price onkin esittänyt, että pragmatismia voitaisiin ajatella globaalina, kaikenkattavana ekspressivisminä. Sen sijaan, että ajattelisimme väitteidemme pyrkivän kuvantamaan maailmaa ”tuolla jossakin”, Pricen mukaan kaikki, myös kuvailevaksi katsottavat väitteet pikemminkin ilmaisevat puhujan taipumuksia toimia tietyillä tavoilla tietyissä tilanteissa. Tässä suhteessa pragmatisti ei siis tee eroa kuvailevien ja normatiivisten väitteiden välillä. Kummatkaan väitteet eivät pyri ikään kuin automaattisesti ”kuvastamaan” todellisuutta.

Pragmatismi tarjoaa kuitenkin myös konstruktivismista selvästi poikkeavan näkemyksen siitä, miten voimme saavuttaa objektiivisia, jaettuja näkökantoja. Charles S. Peirce kutsui tieteeksi pyrkimystä selvittää, miten asiat ovat meidän uskomuksistamme, haluistamme ja toiveistamme riippumatta. Tieteellistä menetelmää leimaa ja määrittää hypoteettinen realismi: oletus, että on olemassa meistä riippumaton todellisuus, jonka kanssa olemme tekemisissä. Mistä tahansa lähtökohdista ponnistamme, todellisuus lopulta pakottaisi meidät hyväksymään yhden näkökannan.

Käytännön tieteellisessä tutkimuksessa on kyse tämän prosessin nopeuttamisesta: odottelun sijasta muotoilemme aktiivisesti hypoteeseja ja testaamme niitä kokeellisesti. Käytännössä tiede toimii kulloinkin käsillä olevan parhaan tietämyksen valossa, kuitenkin niin, että mikä tahansa ennakko-oletus ollaan valmiita kyseenalaistamaan. Täydellistä varmuutta ei ole.

Pragmatismi ja tieteellinen menetelmä välttää vaihtoehtojensa ongelmat. Eettisten kantojemme ei tarvitse kuvastaa todellisuutta, jotta voisimme soveltaa niihin tieteellistä menetelmää. Näin ennen kaikkea meidän ei tarvitse palauttaa, redusoida normatiivisia väitteitämme johonkin muuhun alistaaksemme ne rationaaliselle kritiikille. Samalla vetoaminen meistä riippumattoman todellisuuden vaikutukseen tekee ymmärrettäväksi sen, miten voisimme lopulta päätyä yksimielisyyteen, joka ei ole sattumanvaraista.

Tämä luonnos ei vielä tarjoa tarkempaa käsitystä etiikan tieteen menetelmistä, parhaista teorioista tai apuvälineistä. Tämä on tarkoituskin: samoin kuin tieteen teoriat, myös sen käyttämät menetelmät määrittyvät käytännön tieteellisen työn tuloksena. Filosofisen pohjatyön tarkoitus on vain poistaa esteet, jotta eettisten kysymysten tutkimus voitaisiin viimein saattaa tieteen epävarmalle polulle.

Laajempi versio kirjoituksesta: Henrik Rydenfelt: “Normatiivisen tieteen mahdollisuudesta”. Ajatus 70, 2014.

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone