Koronakriisi paljastaa ihmisen traagisen tilanteen

18 kommenttia

Kulkutautiepidemiat kautta historian ovat aiheuttaneet suurelle joukolle ihmisiä huomattavaa kärsimystä. Taiteen ja kirjallisuuden sekä filosofian ja teologian ikuisiin kysymyksiin lukeutuu kärsimyksen ongelma, jota on pohdittu vähintään Vanhan testamentin Jobin kirjasta lähtien. Miten viattomien kärsimykseen tulisi eettisesti suhtautua? Voiko kärsimyksestä seurata jotain hyvää? Voiko sillä olla jokin mieli tai merkitys?

Näitä kysymyksiä on modernissa kirjallisuudessa käsitellyt esimerkiksi Albert Camus romaanissaan Rutto (1947). Tappava tauti leviää karanteeniin joutuvaan Oranin kaupunkiin. Elämää koossapitävät tottumukset keskeytyvät. Viranomaiset ovat aluksi epäuskoisia, sitten varotoimissaan maltillisia levottomuutta välttäen. Pian sairaita kuitenkin ryhdytään eristämään. Kukaan oranilaisista ei ole varautunut eristettynä olemisen tunteeseen, yksitoikkoisuuteen tai rutiinien rikkoutumiseen.

Kirjan keskeinen vastakkainasettelu kiteytyy jesuiitta Paneloux’n ja lääkäri Rieux’n välille. Epidemian riehuessa jesuiitta järjestää rukousviikon kirkossa, jonne kansa pakkautuu tartuntavaarasta piittaamatta. Jesuiitalle sairastuneet lapsetkin ovat merkki Jumalan vaativasta rakkaudesta, jota ei voi ymmärtää ihmisjärjellä. Lääkäri taas toimii velvollisuusetiikan mukaan ja pyrkii pelastamaan niin monta sairastunutta kuin mahdollista. Hän kieltäytyy näkemästä lasten kuolemassa tarkoituksenmukaisuutta.

Lue lisää →

Koronakriisi ja talouspolitiikan uusi todellisuus

32 kommenttia

Koronapandemian aiheuttama taloudellinen kriisi etenee niin nopeasti, että viikon takaisesta tuntuu olevan ikuisuus. Viruksen taloudellisten iskujen vaimentamiseksi tehdyt massiiviset elvytysmanööverit saattavat jo muutaman päivän kuluttua näyttää auttamattoman vaisuilta. 

Vaikka akuuttien kriisitoimien tarpeellisuudesta vallitsee useissa maissa jonkinlainen yksimielisyys, jo kriisin aikana ja viimeistään sen jälkeen käydään poliittinen kamppailu yhteiskuntapolitiikan suunnasta 

Monet talouspoliittiset oppikirjat on revitty hajalle jo koronakriisin alkumetreillä. Eurokriisin syvimpinä vuosina Eurooppa piti kynsin ja hampain kiinni talouskurin ja sääntöperusteisen talouspolitiikan doktriinista. Se on hylätty nopeasti, kun edessä on unionin tulevaisuutta uhkaava terveydellis-taloudellinen hätä.

Lue lisää →

Pandemia tuo utopian käsien ulottuville

34 kommenttia

Koronavirus on lukinnut maailman paikalleen. Liikkumisemme ollessa rajattua, ellei kiellettyä, on otollista etsiä jalansijaa jostain, joka ei vielä ole paikka: utopiasta. Globaalin kapitalismin kriisiytymisen ja arkielämän hektisyyden sivuun siirtymisen myötä syntynyt välitila on yhtäältä tuntematon ja pelottava, mutta toisaalta näyttää alastomia totuuksia sivilisaatiostamme ja sallii näin sen varovaisen läpikotaisen tarkastelun. 

Jo kriisin alkuaskeleilla olemme päässeet todistamaan, kuinka yhteiskuntamme valtakeskiöt alkavat rikkoa omia uskonkappaleitaan vastaan. Maaliskuun 17. päivänä Trumpin hallinnon valtiovarainministeri Steve Mnuchin ilmoitti USA:n aloittavan suorat rahasiirrot maan kansalaisten tileille. Suunnitelma tuo mieleen perustulon, joka muutaman puolivillaisen kokeilun myötä on kadonnut julkisesta keskustelusta lähes kokonaan. Tällaiset toimet heijastavat pitkään ilmaistuja vaatimuksia siitä, että valtiot pelastaisivat kansalaisensa eivätkä pankkejaan. Hong Kong on jo ottanut käyttöön ”helikopterirahan”, suoraan kansalaistensa tilille luodun uuden rahan.

Suorat tulonsiirrot kansalaisille tässä mittakaavassa ovat useissa maissa ennenkuulumattomia. Tuskin kukaan olisi uskaltanut arvata niiden olevan kriisille ehdotettujen ratkaisujen joukossa. Eurooppa saattaa hyvin seurata USA:n perässä: EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi ehti kautensa aikana useasti mainita kiintymyksensä helikopterirahaan sekä aktiivisemman keskuspankkipolitiikan kannattajaan, moderniin rahateoriaan. Julkisessa keskustelussa usein järkkymättöminä ja kylminä esitetyt keskuspankit ottavat nyt käyttöönsä radikaalit ja tabuina pidetyt keinot. 

Lue lisää →

Poikkeustilassa faktoille on huutava tarve

36 kommenttia

Pandemia  on käynnistänyt poikkeuksellisia toimia ympäri maapallon. Tehokkaasti leviävä ja suhteellisen vaarallinen virustauti covid-19 tappaa ihmisiä ja pakottaa monet koteihinsa eristykseen. Tilanne uhkaa paitsi kansanterveyttä, myös taloutta. 

Myös journalistit ovat kovilla. Taudin uutisointi uuvuttaa. Freelance -työtä tarjotaan vähemmän ja huoli omasta taloudesta huutaa korvissa. Lasten hoitaminen ja kotikouluttaminen työn ohella haastaa jokaisen, myös journalistin.

Korona-epidemiaa seurannut sekava informaatiotila, infodemia,  sisältää juoruja, disinformaatiota, salaliittoteorioita. Tilanne on otollinen hybridioperaatioille: informaatiosekaannusta voidaan käyttää todellisten tarkoitusperien hämärtämiseen, toimien ja päätösten piilottamiseen sekä väärän ja väärennetyn informaation viljelyyn poliittisessa tarkoituksessa.

Suomessa viranomaiset ovat luotettavia, meillä on vahva viestinnän eettinen selkäranka ja voimakas demokratia. Mutta meilläkin asiaa on seurattava. Valmiustilalain valmistelua on kritisoitu, ja aiheesta on käyty lehdistössä keskustelua. Tämä on hienoa. Julkinen, huolellinen, panikoimaton keskustelu poikkeustilanteesta ja -tilasta on juuri nyt tarpeen.

Lue lisää →

Kenen on kokonaisetu?

31 kommenttia

Sairaalassa saatavan hoidon priorisointi konkretisoi kysymyksiä, joita hiljaisesti kohtaamme yhteiskuntana joka päivä. Onko yhden potilaan oireita helpottava lääkitys miljoonan euron arvoinen? Entä jos samalla summalla voitaisiin hankkia sadalle lapselle ja nuorelle heidän elämänlaatuaan vuosikymmeniksi parantavaa tukea esimerkiksi mielenterveyspalveluna?

Tällaisiin kysymyksiin on niin vaikea vastata, että ne on helpompi painaa pois mielestä. Joku miettiköön, siellä jossain. Kunnes poikkeukselliset olosuhteet pakottavat ne ajattelun ja keskustelun keskiöön.

Pääministeri Sanna Marinin puheessa on viimeisen kahden viikon aikana useaan otteeseen vilahtanut sanapari yhteiskunnan kokonaisetu, johon tähdäten hallitus on kertonut tekevänsä päätöksiä. Kokonaisedulle ei ole yhtä määritelmää, vaan se riippuu tarkastelukannasta – käsillä olevan koronavirusepidemian kaltaisessa tilanteessa ennen kaikkea valitusta ajallisesta perspektiivistä.

Lue lisää →

Askelta pidemmälle: avoin tiede ja tiedeviestintä

16 kommenttia

Maailmassa julkaistaan enemmän tutkimuksia kuin koskaan. Kanadalaisen tutkimuksen mukaan vuoteen 2009 mennessä oli julkaistu kaikkiaan 50 miljoonaa akateemista artikkelia. Tällä hetkellä uusia artikkeleita julkaistaan vuosittain 2,5 miljoonaa. Kaiken lukemiseen ei riitä aika edes tutkijoilla, saatika että tästä artikkelimassasta päätyisi hyödyllisiä oivalluksia akateemisen yhteisön ulkopuolelle ja yhteiskunnan käyttöön.

Tieteen avoimuuden vaatimus on noussut keskeiseen asemaan tiedepoliittisessa keskustelussa. Avoimuutta edistetään paitsi yksittäisten tutkija-aktiivien, myös valtakunnallisten ministeriötason hankkeiden avulla sekä tutkimusrahoittajien linjauksin. Ajatuksena on, että tiedejulkaisujen avoin saatavuus tuo tutkimustietoa laajemmin yhteiskunnan hyödynnettäväksi, mikä on tieteen eettinen ja yhteiskunnallinen velvoite.

Tiede- ja asiantuntijaviestinnän näkökulmasta tieteen avoimuuden vaatimus sen yksinkertaisimmassa muodossa edustaa melko passiivista viestinnän mallia: kunhan tieto on jossakin saatavilla, se löytää kyllä lukijansa. Käytännössä kohtalaisen harva tieteen tuloksista kiinnostunut tai pystyy lukemaan suoraan tieteellistä tekstiä. Siksi tiedeviestinnän pääasiallisena tavoitteena on kääntää tutkimustieto yleistajuiseen muotoon.

Avoimuus ei ole vain avaamista ja läpinäkyvyyttä, vaan todellinen vaikuttavuus vaatii myös aktiivista ja suunnitelmallista viestintää, jotta tutkimustieto päätyy oikeiden tahojen luettavaksi. Ilman aktiivista viestintää avoin tiede on kuin vanha vitsi viraston avoimuudesta: laitetaan PDF-dokumentit sinne jonnekin saataville, jos joku vaikka sattuisi niitä tarvitsemaan. Aidosti avoin tiede on osallistuvaa, vuorovaikutteista ja aktiivisesti viestivää — vain siten tutkimustieto saadaan oikeasti käyttöön.

Lue lisää →

Miksi vasemmistopopulismi epäonnistui?

9 kommenttia

Monet populistiliikkeet ovat haastaneet valtaapitävät vasemmalta, mutta ne eivät ole pystyneet saamaan aikaan pysyviä muutoksia. Oikeistopopulismin suosio näyttää voimakkaammalta. Mistä tämä johtuu?

Aikaisemmin vasemmistopuolueet tukeutuivat työväenliikkeeseen siinä missä oikeisto kirkkoon ja liike-elämän järjestöihin. Vanhan teollisuusyhteiskunnan hajottua puolueet ja valtaapitävät ovat irtautuneet kansalaisyhteiskunnasta. Ne tukeutuvat pikemminkin valtiobyrokratian, median ja liike-elämän verkostoihin.

Puolueissa on pieni poliittisista broilereista ja mediakonsulteista koostuva ydinryhmä, joka tavoittelee vaalimenestystä mediamainonnalla liike-elämän tarjoaman vaalirahan turvin. Ei ehkä ole ihme, että 1990-luvulla kaikki puolueet asettuivatkin uusliberaalin politiikan taakse.

Vasemmistopopulismi on eri asia kuin nykyiset vasemmistopuolueet. Teoksessaan For A Left Populism (2018) Chantal Mouffe määrittelee vasemmistopopulismin toiminnaksi, jossa eri yhteiskunnallisia kamppailuja yhdistetään retoriikan keinoin yhteisiä vihollisia osoittaen. Vasemmistopopulismi on yritys haastaa eliittikartelleihin nojaava konsensuspolitiikka.

Pystyykö vasemmistopopulismi tuomaan politiikan ja kansalaiset takaisin politiikkaan? Ei: populismin logiikka ajaa ne toistamaan puolueiden mediakeskeisen toimintatavan sekä keskuksesta ja ”säteistä” koostuvan organisaatiomallin.

Lue lisää →

Oikeistopopulismi- demokratian sudenkuoppa

19 kommenttia

Perussuomalaisten eduskuntavaalien alla esittelemä kampanjavideo ”V niin kuin ketutus” esittää pääväitteensä heti alussa: ”Maan demokraattisesti valitut johtajat päättivät pettää kansalle antamansa lupaukset. He olivat huomanneet, että asemaansa väärinkäyttämällä heistä (…) voisi tulla tavattoman rikkaita.” Korruptoituneen eliitin vastustaja on kansa: ”kansalaisten mitta” oli täynnä ja raivo herättää vihahirviön. Lopulta ”kansan ärtymystä ei voi päästä pakoon”, kun hirviö käy pieksemässä valtaapitävät ja ajaa heidät maasta.

Jan-Werner Müller (2017) määrittelee populismin perustuvan moralistiseen politiikkakäsitykseen: puhdas ja yhtenäinen kansa on korruptoitunutta eliittiä vastaan. Herravihan mukaan ”kansan” ja ”eliitin” edut ovat keskenään vastakkaisia. Lisäksi populismiin kuuluu antipluralismi eli moniarvoisuuden vastaisuus: on vain yksi yhtenäinen kansa.

Videossa ”todellisen kansan” etujen loukkaukset koostuvat yhteiskunnallisesta avoimuudesta ja ennen kaikkea ihmisoikeuksiin nojaavasta turvapaikkapolitiikasta. Valtaapitävät julistavat ”Refugees welcome!” sädekehä päässään. Kansan aseman huononeminen ilmaistaan rasistisella kuvastolla: mustat miehet puukottavat ihmisiä metrossa ja ajavat takaa valkoisia naisia raiskattavaksi. Eliitti unohtaa ”kulttuurin, perinteet ja arvot”; symbolina videolla näkyy Euroopan lippu. 

Lue lisää →