Kaksi vapautta, kaksi demokratiaa

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

Vuosi sitten päädyin lounaalle tavallisen, amerikkalaisen, keski-ikäisen, valkoisen duunaripariskunnan kanssa. Keskustelu kääntyi politiikkaan. Seuraavissa vaaleissa he äänestäisivät Donald Trumpia. Hän nimittäin laittaa Kiinan kuriin, lopettaa laittoman maahanmuuton ja tuo työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin.

Parin minuutin kohdalla tajusin, että he olivat tosissaan – ja että Trumpista on todennäköisesti tulossa republikaanien ehdokas.

Viime kuukausien aikana on ivallisesti hämmästelty Trumpin nousua, Brexitiä sekä populististen liikkeiden nousua Euroopassa ja maailmalla.

Syitä kehitykseen on eritelty.

Kollegani Frank Martela listasi taannoin blogikirjoituksessaan kaksi tekijää: talouden kurjat ajat sekä journalismin kutistuvan roolin tiedon portinvartijana. Frank kirjoittaa, että demokratia Britanniassa ja Yhdysvalloissa on uhattuna.

Mutta onko Trumpin suosiossa kyse median muutoksen mahdollistamasta sumutuksesta sekä taloudellisesta tyytymättömyydestä?

Ja eikö tyypillinen Brexitin, Trumpin tai populismilla ratsastavien perussuomalaisten kannattaja miellä itsensä pikemminkin demokratian puolustajaksi?

Minulle populismin nousu kertoo jostakin syvemmästä.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa on törmäämässä kaksi toisistaan radikaalisti poikkeavaa käsitystä demokratian keskiössä olevasta vapauden ihanteesta.

Niiden erottaminen vaatii hieman taustafilosofiaa.

Negatiivisen vapauden länsi

Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin (1958) teki vaikutusvaltaisen erottelun kahden vapauden käsitteen välillä:

  • Negatiivinen vapaus on vapautta toisten toimijoiden asettamista esteistä tai rajoituksista. Esimerkiksi vangittu ihminen ei ole vapaa tässä mielessä.
  • Positiivinen vapaus on vapautta tehdä tahtonsa mukaisesti, määrätä itsestään. Esimerkiksi addikti ei ole vapaa, jos hän tahtoo ehtiä ajoissa töihin mutta myöhästyy, koska addiktioon liittyvä tarve vie voiton.

Monesti kaksi vapautta ovat lopulta sama asia. Joskus vapauden ihanteet kuitenkin törmäävät toisiinsa – kuten nyt.

Negatiivista vapautta tavoitteleva yhteiskunta purkaa esteitä ja normeja. Sen eetos on antaa ihmisten tehdä, kuten itse parhaaksi näkevät. Kaikki menee hyvin, varsinkin taloudessa, kun valtio vain ei häiritse.

Viime vuosikymmenet Euroopan unioni ja Yhdysvallat ovat seuranneet negatiivisen vapauden ihannetta. EU:n peruspilarina on neljä negatiivista vapautta, joita Yhdysvaltojen solmimat kauppasopimukset imitoivat. Valtioiden rooli taloudessa ja ihmisten elämässä on heikkenemään päin.

Negatiivinen vapaus on tuottanut paljon – erityisesti taloudellista – hyvää. Ilman EU-jäsenyyttä tuskin olisi ollut Nokiaa. Trendikkäille norminpurkutalkoille on tarvettakin.

Vaarana on, että normit nujerretaan rahan, ei ihmisten ehdoilla. Negatiivinen vapaus kun on sitä, ettei kukaan ole sinua erikseen estänyt.  Todellinen mahdollisuus jää sivuun.

Liikuntarajoitteista ei kukaan varsinaisesti estä nousemasta portaita. Sisään taloon ei silti pääse, jos paikalle ei ole rakennettu ramppia.

Äärimmilleen vietynä negatiivisen vapauden tavoittelu tarkoittaakin taantumista valtiominimalismiin, jossa yhteiskunta tarjoaa vain vähimmäistason yövartijapalvelut.

Populismi ja positiivinen vapaus

Kun esteet ja normit puretaan, valtion ja sen päättäjät valitsevien kansalaisten kyky itse määrätä asioistaan vähenee. Yhteiskunta ei enää päätä, kuka maahan tulee, miten ihmiset elävät ja millaisia valintoja tekevät.

Positiivisen vapauden ihanne asettuu voimallisesti tätä kehitystä vastaan.

Trumpin, Brexitin ja populistisimpien perussuomalaisten kannattaja on huolissaan siitä, että valtio ja sen kansalaiset kadottavat kyvyn määrätä itse omasta kohtalostaan – positiivisen vapautensa.

Brexitin tarkoitus oli palauttaa Britannian menettämä ”itsenäisyys”. Trump lupaa repiä kansainväliset sopimukset, selättää markkinavoimat ja palauttaa vallan Yhdysvalloille. Vastaavia lupauksia esittävät jotkut perussuomalaiset poliitikot.

Kannattajien mielessä kyse ei ole demokraattisen vapauden vastustamisesta vaan itsemääräämisen palauttamisesta takaisin ”meille” kansalle.

weareeurope.org.uk
weareeurope.org.uk

Hinta on kuitenkin kova.

Populistiset hankkeet osoittavat, kuinka helposti positiivista vapautta tavoitteleva yhteiskunta vetäytyy taloudellis-kulttuurisen nationalismin korsuun: se rakentaa tullimuureja, kulttuurisia juoksuhautoja, Trumpin suurta seinää Meksikon rajalle.

Eikä tämä aina edes riitä.

Populismista totalitarismiin

Berlinin mukaan positiivisen vapauden ihanne johtaa ongelmiin, jos valtio ajattelee tietävänsä kansalaistaan paremmin, mitä hän oikeastaan tahtoo. Ihminen kun on helposti ”vääränlaisten” halujen vallassa.

Lievä oire tästä on pohjoismainen holhousyhteiskunta – valtio, joka päättää, mihin aikaan tahdomme ostaa alkoholia.

Ääripäässä häämöttää totalitarismi, jossa valtio toteuttaa kansan perimmäistä tahtoa – kansalaisten tosiasiallisista haluista riippumatta.

Berlinin kirjoituksissa esimerkki tällaisesta järjestelmästä on Neuvostoliitto. Sen hajoamisen jälkeen itsemääräämisen ihanne näyttääkin menettäneen länsimaissa jalansijansa. Vasemmisto on siirtynyt kannattamaan EU:n markkinaliberaaleja järjestelyitä, eikä vastapainoksi ole syntynyt eurooppalaista positiivisen vapauden ohjelmaa. Päinvastoin: hajanainen unioni vaikuttaa täydellisen kykenemättömältä määrittämään maanosan tulevaisuuden.

Tässä valossa ei pitäisi ihmetellä, että Suomessa ja monissa Euroopan maissa oikeistopopulisteja äänestävät ne, jotka vielä vuosikymmen sitten kannattivat vasemmistoa.

Vapauksien välissä

Olisi mukava päättää kaiken parantavaan reseptiin. Näin paljon positiivista, näin paljon negatiivista vapautta, ja kaikki menee mainiosti.

Sellaista ei vain tule mieleen, paitsi vanha ohjenuora: kohtuus kaikessa.

Loputon negatiivisen vapauden tavoittelu heijastuu yhteiskunnassa jonkinlaisena mielettömyyden kokemuksena. Filosofian professori Sara Heinämaa totesi taannoin Helsingin Sanomissa Suomen olevan kriisissä, joka on syntynyt merkitysten menettämisestä 1930-luvun Saksan sekä myöhemmän Neuvostoliiton tapaan. Vain jaetut merkitykset ja päämäärät voisivat luoda yhteiskunnan, ”jossa laajat ihmisryhmät voivat useiden sukupolvien ajan työskennellä samojen tavoitteiden eteen” (HS 7.11.2015).

Riskit ovat kuitenkin ilmeiset. Vaikka Heinämaa ei niitä todellisiksi merkityksiksi laske, eivätkö merkityksettömyyden ajan päättäneet natsi- että neuvostoideologiat tarjonneet nimenomaan tavoitteet, joita palvelemaan valjastettiin koko yhteiskunta?

Tarvitaan kompromissia, jossa molemmille vapauksille on tilansa.

Muureja on yhä murrettavana, eikä uusia tulisi rakentaa. Liikkumisen ja toiminnan vapauksista pitäisi tinkiä vain, kun se on aivan välttämätöntä.

Samalla pitäisi voimakkaasti vahvistaa kansalaisten ja päättäjien kykyä muovata sitä suuntaa, mihin yhteiskuntamme ja maanosamme on menossa – sekä luottamusta tuohon kykyyn.

Ja kaikki tämä pitäisi saada aikaan tarjoilematta pikkurilliä eristykselle, ummehtuneelle nationalismille ja suoranaiselle totalitarismille.

Länsimaiden edessä olevaa haastetta ei ratkaista toista osapuolta ivaamalla.  Sen kohtaamisessa auttaisi ymmärrys erimielisyydestä, joka koskee demokraattiselle yhteiskunnalle perustavaa vapauden ihannetta.

Lähde
Berlin, Isaiah (1958). “Two Concepts of Liberty”. Julkaistu teoksessa Four Essays on Liberty (OUP, 1969).

Kommenteista kiitos erityisesti Timo Miettiselle, Sara Heinämaalle ja Aki Petteri Lehtiselle.

Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on Google+Share on LinkedInPin on PinterestShare on RedditEmail this to someone

14 kommenttia

  1. Elisa Juholin

    Historiattomuus yksi mahdollinen selittäjä populismille, miksi samat ilmiöt toistuvat yhä uudelleen vaikka syyt ja motiivit muuttuvat. Toisaalta ehkä myös Sara Heinämaan mainitsema yhteisten merkitysten puute tai visiottomuus. Sodanjälkeisten sukupolvien vahva visio oli jälleenrakennus ja avautuminen, mutta mikä se voisi olla nyt?

  2. Päivi Kari

    Entä jos kyse onkin paniikkireaktiosta, jossa valtiot puolustautuvat yhtenäiskulttuurin katoamisesta ja suurten ylikansallisten firmojen ja muiden organisaatioiden lisääntymisestä ja kasvamisesta seuraavaa vääjäämätöntä (?) hajoamistaan vastaan. Ihmiset pelkäävät rajatonta vapautta, jossa turva ja merkitykset on löydettävä itse. Käpertyminen turvaan valtion rajojen sisälle tuo ainakin hetken lohdun.

  3. Henrik Rydenfelt Artikkelin kirjoittaja

    Elisa ja Päivi, kiitos erittäin hyvistä huomioista. Monenlaisia ajatuksia herää.

    Voiko olla niin, että yhteisten merkitysten ja projektien aika on vain ohi, ja sen kanssa ihmisten pitäisi oppia elämään? Tästähän on keskeisesti kyse. ”Ennen oli paremmin” -hokema yhdistää populisteja kahdella mantereella. Kaikkien mittareiden mukaan meillä menee paremmin nyt — ihmiset ovat onnellisempia, elävät pidempään, joutuvat harvemmin rikosten uhreiksi; Yhdysvalloissa jopa työttömyysaste on painunut historiallisen alas. ”Paremmin” missä suhteessa? Keskeinen lienee kokemus siitä, että joku on puikoissa, eivätkä kaikki vain tee, mikä hyvältä tuntuu — että asioilla on joku suunta.

    Trump esiintyy hämmentävän menestyksekkäästi ainoana ihmisenä, joka enää kykenisi määrittämään USA:n suunnan. Hän on ainoa, joka tietää, miten se tehdään.

    Nämä kysymykset ulottuvat lähes kaikille yhteiskunnan alueille. Toisessa kommentissa mainitsin jo esimerkkinä viimeaikaiset HS:ssakin julkaistut mielipiteet, joiden kirjoittajat kokevat perinteiset sukupuoliroolinsa uhatuiksi. Tämä ihmetyttää negatiivisen vapauden kautta asiaa lähestyvää: onhan kirjoittajilla kuten muillakin täysi vapaus toimia oman identiteettinsä mukaisesti. Mutta kun kyse ei olekaan vain tästä vaan yhteiskunnan kyvystä määrätä oma suuntansa. Valloillaan olevat negatiivisen vapauden voimat ovat tällaista määrittämistä vastaan (eivätkä tietenkään aiheetta).

    Siitä ollaan ehkä enemmän yhtä mieltä, että talouden saralla negatiivisen vapauden tuottama hyvä ei jakaudu tasaisesti vaan epäreilusti. Tarvittaisiin diili, positiivinen rakenne. Mutta jotta negatiivisen vapauden hyvästä ei jouduttaisi luopumaan — kuten nyt esimerkiksi Britanniassa on käymässä — sen rakenteen pitäisi olla ylikansallinen. Tarvitsisimme lisää positiivista EU:ta. Ja koska populistiset liikkeet näkevät ainoana vaihtoehtona kääntymisen kansalliseen nationalismiin (tai jopa pienempään nurkkakuntaisuuteen), ja perinteiset puolueet ovat antaneet tälle pikkurillin aina Brexit-äänestystä myöten, tätä ei ole näköpiirissä. Pahin lopputulos tästä voi olla, että menetämme sekä kyvyn määrätä itsestämme että vuosikymmenten työllä aikaansaadut negatiiviset liikkumisen ja talouden vapaudet. Yritetäänkö välttää tämä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.